Täällä Oiva Härkönen ja eräät muutkin ovat tuoneet esiin Matti Vanhasen kansansuosiota. Totta se näkyy olevan. Olen minäkin muuttanut käsitystäni hänestä myönteisemmäksi. Olen kertonutkin siitä. Matti Vanhanen on minustakin varsin sympaattinen ihminen, joka ei halua riidellä ja rähjätä kenenkään kanssa. Hänen suosionsa on ymmärrettävää.
Mutta johtajuudesta se ei kerro. Pikemmin päinvastaisesta, eli johtajuuden karttamisesta. Ehkä se on ollut maan kannalta hyväksikin, kun keskusta ei ole saanut ainakaan Vanhasen avulla politiikkaansa määräävään asemaan hallituksessa. Mutta olisi Vanhanen voinut ainakin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa toimia määrätietoisemmin edeltäjänsä tavoin, eikä vain tyytyä presidentti-ulkoministeri-voimakaksikon myötäilyyn.
Keskustalla olisi nyt ollut tilaisuus näyttää olevansa Suomen asialla, mutta niin se ei ole tehnyt. Lieneekö syy vain Vanhasen nahjustelussa vai pidättävätkö häntä vanhat kepulaiset rasitteet toimimasta siten kuin kaikesta huolimatta uskon hänen omassa mielessään tarpeelliseksi ja oikeaksi näkevän. Niinpä Matti Vanhanen poliittisena johtajana ja keskusta johtavana puolueena ovat menettäneet etsikkoaikansa, joka niille ei luultavasti enää koskaan palaa.
Visionääriset ja voimakastahtoiset poliittiset johtajat ovat harvoin suosittuja. He kun näkevät enemmän ja kauemmas kuin tavallinen tallaaja sammakkoperspektiivistään, ja siksi he kulkevat edellä ja pyrkivät vaikka puoliväkisin johtamaan kansaa oikeaksi näkemälleen tielle. Ja kansa, joka ei tiedä tarpeeksi asioista eikä ymmärrä johtajan tarkoitusta, on siihen vastahakoinen, tulee pelokkaaksi ja rupeaa suhtautumaan sellaiseen johtajaan epäluulolla. Mutta sellaisia johtajia kuitenkin tarvitaan, jos aiotaan mennä eteenpäin. Ja sellaiset johtajat vievät kansaansa eteenpäin tavoittelematta omaa suosiotaan. Meillä on lähimenneisyydessä esimerkkejä sellaisista johtajista. Enkä tarkoita nyt Urho Kekkosta.
Kyllä Kekkonenkin – hän jos kuka – oli voimakastahtoinen johtaja, visionäärinenkin, joskin hänen visionsa olivat väärät. Ja hän oli myös kovin suosittu, jos uskotaan hänen ”vaalimenestyksiensä” ja sen aikaisen ”tiedonvälityksen” kertomaa (sitaatit eivät ole virhe). Mutta kun suhteutetaan nuo suosiota osoittavat lukemat aikaansa, niin ne selittyvät hyvin. Samaan tapaan vain hieman määrätietoisemmin ”johdetussa” itänaapurissamme johtajien suosio oli vielä suurempi.
Täysin käsittämätön on Matti Vanhasen kanta, että turvatakuiden perääminen EU:lta olisi Suomelle riski. Oikea on Sauli Niinistön näkemys, että juuri nyt on EU:ssa tilaus puhua turvallisuuspolitiikasta, kun turvatakuita koskevat artiklat perustuslaissa hyväksyttiin yksimielisesti ja kriisinhallinta etenee odotettua paremmin huolimatta siitä, että perustuslakia ei ole vahvistettukaan. Oikeassa Niinistö on myös siinä, että jokaisella maalla on turvallisuusvajetta; eivät ne muuten pitäisi puolustusvoimiaan ja hakisi kansainvälistä yhteistyötä.
Suomen turvallisuusvaje on suurempi kuin minkään muun EU-maan. Se selittyy historiallamme, maantieteellisellä asemallamme, vahvan naapurimme ominaisluonteella, pitkällä rajallamme ja oman puolustuskykymme heikkoudella. Nykyiset johtajamme – niin keskustalaiset kuin demarit – ovat joko tyhmiä, arkoja tai vain nuoruutensa vääriin ihanteisiin tarrautuneita, kun eivät tätä näe tai eivät ainakaan myönnä. Se on vastuutonta kansaa kohtaan.
Aamulehden Kari Huoviala näkyy irvailevan, että vaikka valtiosääntöömme on kirjattu, että ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa hallituksen kanssa, presidentti Halonen on lukenut sanan ”ulkopolitiikka” sanaksi ”sosiaalipolitiikka”. Huoviala näkee Halosen paneutumisen globalisaation haittavaikutusten torjuntaan vain osaksi ylikansallista sosiaalipolitiikkaa.
”Olisiko Halosen suurin saavutus ulkopolitiikan alalla se, että hän on saanut edeltäjänsä Martti Ahtisaaren näyttämään suurelta visionääriltä”, kysyy Huoviala. Minusta Ahtisaari näyttäisi suurelta visionääriltä ilman Halosen vaikutustakin. Uuden itsenäisyytemme ajan (siis Kekkosen jälkeisen ajan) kaksi arvostettavinta valtiomiestä meillä on ollut Paavo Lipponen ja Martti Ahtisaari. Mauno Koivisto tosin palautti parlamentarismin ja demokratisoi maan, mutta hän oli toiminut jo liian kauan Kekkosen Suomessa, ja oli omaksunut liiaksi sen ajan käsityksiä. Niinpä hän ei Baltian maidenkaan vapauspyrkimysten kohdalla nähnyt metsää puilta.
Vanhaseen palatakseni haluan vielä todeta, että kyllä Vanhanen on toteuttanut keskustan politiikkaa juuri niin hyvin kuin sitä voidaan toteuttaa. Eli olla sitä toteuttamatta. Mutta presidentiksi hänestä ei ole. Hänen toimintansa pääministerinä kertoo, että presidenttinä Vanhanen olisi pelkkä marionetti. Ja kun Tarja Halonen monista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta on mieltänyt presidentin tehtävän väärin painotuksin, niin hänkään ei voi olla isänmaan asiaa tärkeänä pitävän presidenttiehdokas. Kuka se sitten on? Ratkaiskoon kukin kohdaltaan, minä olen jo ratkaisuni tehnyt.
Mutta johtajuudesta se ei kerro. Pikemmin päinvastaisesta, eli johtajuuden karttamisesta. Ehkä se on ollut maan kannalta hyväksikin, kun keskusta ei ole saanut ainakaan Vanhasen avulla politiikkaansa määräävään asemaan hallituksessa. Mutta olisi Vanhanen voinut ainakin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa toimia määrätietoisemmin edeltäjänsä tavoin, eikä vain tyytyä presidentti-ulkoministeri-voimakaksikon myötäilyyn.
Keskustalla olisi nyt ollut tilaisuus näyttää olevansa Suomen asialla, mutta niin se ei ole tehnyt. Lieneekö syy vain Vanhasen nahjustelussa vai pidättävätkö häntä vanhat kepulaiset rasitteet toimimasta siten kuin kaikesta huolimatta uskon hänen omassa mielessään tarpeelliseksi ja oikeaksi näkevän. Niinpä Matti Vanhanen poliittisena johtajana ja keskusta johtavana puolueena ovat menettäneet etsikkoaikansa, joka niille ei luultavasti enää koskaan palaa.
Visionääriset ja voimakastahtoiset poliittiset johtajat ovat harvoin suosittuja. He kun näkevät enemmän ja kauemmas kuin tavallinen tallaaja sammakkoperspektiivistään, ja siksi he kulkevat edellä ja pyrkivät vaikka puoliväkisin johtamaan kansaa oikeaksi näkemälleen tielle. Ja kansa, joka ei tiedä tarpeeksi asioista eikä ymmärrä johtajan tarkoitusta, on siihen vastahakoinen, tulee pelokkaaksi ja rupeaa suhtautumaan sellaiseen johtajaan epäluulolla. Mutta sellaisia johtajia kuitenkin tarvitaan, jos aiotaan mennä eteenpäin. Ja sellaiset johtajat vievät kansaansa eteenpäin tavoittelematta omaa suosiotaan. Meillä on lähimenneisyydessä esimerkkejä sellaisista johtajista. Enkä tarkoita nyt Urho Kekkosta.
Kyllä Kekkonenkin – hän jos kuka – oli voimakastahtoinen johtaja, visionäärinenkin, joskin hänen visionsa olivat väärät. Ja hän oli myös kovin suosittu, jos uskotaan hänen ”vaalimenestyksiensä” ja sen aikaisen ”tiedonvälityksen” kertomaa (sitaatit eivät ole virhe). Mutta kun suhteutetaan nuo suosiota osoittavat lukemat aikaansa, niin ne selittyvät hyvin. Samaan tapaan vain hieman määrätietoisemmin ”johdetussa” itänaapurissamme johtajien suosio oli vielä suurempi.
Täysin käsittämätön on Matti Vanhasen kanta, että turvatakuiden perääminen EU:lta olisi Suomelle riski. Oikea on Sauli Niinistön näkemys, että juuri nyt on EU:ssa tilaus puhua turvallisuuspolitiikasta, kun turvatakuita koskevat artiklat perustuslaissa hyväksyttiin yksimielisesti ja kriisinhallinta etenee odotettua paremmin huolimatta siitä, että perustuslakia ei ole vahvistettukaan. Oikeassa Niinistö on myös siinä, että jokaisella maalla on turvallisuusvajetta; eivät ne muuten pitäisi puolustusvoimiaan ja hakisi kansainvälistä yhteistyötä.
Suomen turvallisuusvaje on suurempi kuin minkään muun EU-maan. Se selittyy historiallamme, maantieteellisellä asemallamme, vahvan naapurimme ominaisluonteella, pitkällä rajallamme ja oman puolustuskykymme heikkoudella. Nykyiset johtajamme – niin keskustalaiset kuin demarit – ovat joko tyhmiä, arkoja tai vain nuoruutensa vääriin ihanteisiin tarrautuneita, kun eivät tätä näe tai eivät ainakaan myönnä. Se on vastuutonta kansaa kohtaan.
Aamulehden Kari Huoviala näkyy irvailevan, että vaikka valtiosääntöömme on kirjattu, että ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa hallituksen kanssa, presidentti Halonen on lukenut sanan ”ulkopolitiikka” sanaksi ”sosiaalipolitiikka”. Huoviala näkee Halosen paneutumisen globalisaation haittavaikutusten torjuntaan vain osaksi ylikansallista sosiaalipolitiikkaa.
”Olisiko Halosen suurin saavutus ulkopolitiikan alalla se, että hän on saanut edeltäjänsä Martti Ahtisaaren näyttämään suurelta visionääriltä”, kysyy Huoviala. Minusta Ahtisaari näyttäisi suurelta visionääriltä ilman Halosen vaikutustakin. Uuden itsenäisyytemme ajan (siis Kekkosen jälkeisen ajan) kaksi arvostettavinta valtiomiestä meillä on ollut Paavo Lipponen ja Martti Ahtisaari. Mauno Koivisto tosin palautti parlamentarismin ja demokratisoi maan, mutta hän oli toiminut jo liian kauan Kekkosen Suomessa, ja oli omaksunut liiaksi sen ajan käsityksiä. Niinpä hän ei Baltian maidenkaan vapauspyrkimysten kohdalla nähnyt metsää puilta.
Vanhaseen palatakseni haluan vielä todeta, että kyllä Vanhanen on toteuttanut keskustan politiikkaa juuri niin hyvin kuin sitä voidaan toteuttaa. Eli olla sitä toteuttamatta. Mutta presidentiksi hänestä ei ole. Hänen toimintansa pääministerinä kertoo, että presidenttinä Vanhanen olisi pelkkä marionetti. Ja kun Tarja Halonen monista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta on mieltänyt presidentin tehtävän väärin painotuksin, niin hänkään ei voi olla isänmaan asiaa tärkeänä pitävän presidenttiehdokas. Kuka se sitten on? Ratkaiskoon kukin kohdaltaan, minä olen jo ratkaisuni tehnyt.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Valitettavasti, oikealta keskelle päin kallellaan olevan mielestä. Onhan sen Jaba ja moni muu järkimies nähnyt jo aikapäiviä sitten. Asia on niin selvä, että hourupää CITY-KESKUSTAKIN on nyt sen tajunnut. Sellaisia puhui jo Oiva Härkönenkin eilen.
Mutta niin on hyvä, kuin käy, eli Heinäluoman johtama sinipunahallitus ja Niinistö presidenttinä on ehkä parhaaksi maallemme.
Kielitaidoton juntti, joka on kaiken lisäksi SAK:n marionetti pääministerinä!!! Tolppa-apina presidenttinä!!! Voi Jeesus, etten pahemmin sano. Ei kai kukaan täyspäinen voi tuollaista toivoa kuin piruuttaan!
Mm. tässä:
>> Keskustalla olisi nyt ollut tilaisuus näyttää olevansa Suomen asialla, mutta niin se ei ole tehnyt. Lieneekö syy vain Vanhasen nahjustelussa vai pidättävätkö häntä vanhat kepulaiset rasitteet toimimasta siten kuin kaikesta huolimatta uskon hänen omassa mielessään tarpeelliseksi ja oikeaksi näkevän. Niinpä Matti Vanhanen poliittisena johtajana ja keskusta johtavana puolueena ovat menettäneet etsikkoaikansa, joka niille ei luultavasti enää koskaan palaa.
...sodistamme ja Kekkosen kauden pitkästä pimeästä, niin kyllä me Niinistön ja Heinäluoman johdolla varmasti selviämme.
Puhut tolppa-apinasta. On se ihmellistä, miten kepulainen voi kääntää negatiiviseksi sellaisenkin asian, kuinka Niinistö selvisi neuvokkaasti tsunamista tilanteessa, jossa niin monet menehtyivät, ja pystyi vielä auttamaan muitakin. Ja kyllä Heinäluoma kielitaidoillaan Vanhaselle pärjää.
Arvostan kyllä laajaa ja hyvää kielitaitoa, mutta ei Heinäluomalla ollut samoja mahdollisuuksia sen kehittämiseen kuin esim. Paavo Lipposella, ei ehkä samanlaista lahjakkuuttakaan. Vanhasella kyllä professorin poikana olisi ollut mahdollisuuksia, mutta lukion luokkien tuplaaminen useampaan kertaan ja 10 vuoden opiskelu maisteriksi pääsemiseksi ei kyllä ainakaan lahjakkuudesta kerro.
Ja kyllä joltisenkin kielitaidon voi saavuttaa jopa lähinnä itseopiskelulla ja olemalla olosuhteissa, joissa on pakko pärjätä vieraalla kielellä ja oppia lisää. Itse olen sen kokenut omalla vaatimattomalla tasollani. Uskoisin pääministerin tehtävän tarjoavan siihen paljon paremmat mahdollisuudet.
Missä tehtävissä Kekkonen oli Talvisodan alkaessa? Hänhän oli alle 40-vuotias - eli ei missään nostoväen iässä.
Osallistuiko hän millään tavalla maanpuolustukseen vai kuuluiko hän virkamiesten käpykaartiin?
Wiljami
Kun sinä et jaksa olla päkertämättä näitä monomaanisia toistontoistontoistojasi palstalle, kysyisin että montako sinä tunnet ihan henk. kohtaisesti näistä poliitikoista jotka jatkuvasti ovat jauhettavina hampaissasi?
Juttelitko koskaan Kekkosen kanssa niistä asioista, joista häntä epäselvissä suttujutuissasi syytät? Ehkä tunnet hyvin hänen lähipiiriinsä kuuluneita - tai niitä jotka joutuivat hänen tahtonsa ja visionsa alla nöyrtymään? Entä oletko koskaan vaihtanut mielipiteitä Mauno Koiviston kanssa? Miten pitkältä ajalta tunnet kovasti ihailemasi Paavo Lipposen? Kerro millainen hän on yksityisesti. Oletko koskaan puhunut Matti Vanhasen kanssa esim. Giddensistä, jolla ehkä on ollut huomattavakin vaikutus pääministerin ajatteluun? (Kai sinä nyt sentään Giddensiin olet perehtynyt, kun katsot itselläsi olevan kompetenssia Keskustan aatemaailman arvioimiseen?)
...tuollaisia kysymyksiä, kun sellaisiin on niin helppo vastata. Vastaukseni jokaiseen kysymykseesi on nimittäin kieltävä.
Mutta olen elänyt 70-vuotta tiiviisti ajassa omalla tasollani, joka ei ole ollut kovin korkea, mutta on kuitenkin tarjonnut valppaalle ja vähän kaikesta kiinnostuneelle miehelle mahdollisuuden tehdä havaintoja. Niitä olen voinut tehdä omassa elinpiirissänikin, mutta enemmän median välityksellä ja melkoisesti myös lukemalla kirjoja.
Vaikka historiaa tunnen ehkä enemmän kuin jonkin verran, ja olen hieman perehtynyt jopa eräisiin ajattelijoihinkin, silti minulle tuo Giddens on tuiki tuntematon. Ja saa jäädäkin sellaiseksi, sillä kun nyt uteliaisuuttani katsoin hänestä tietoja googlelta (varsin uudesta tietosanakirjasta ei löytynyt), niin heti avauksessa tarjotaan seuraavaa:
- - -
Giddenssin rakenteistumisen teoria on kunnianhimoinen yritys ymmärtää yksilön ja yhteiskunnan suhteen rekursiivinen luonne. Rakenteistumisen teoriassaan Giddens yhdistelee mm. analyyttistä toiminnan filosofiaa, strukturalistista kieliteoriaa, nuorta ja vanhaa Marxia, vanhaa Wittgensteinia, heideggerilaista aika-käsitystä, symbolista interaktionismia, etnometodologiaa ja hermeneutiikkaa. Giddenssin skaala on laaja ja jopa elektisistinen, mutta useiden näkökulmien synteesi ei ole hänelle itsetarkoitus, vaan väline ymmärtää ja myös "todistaa" toimijana toimivan ihmisen olemassaoloa. Giddens myötäilee kriittisen teorian intentiota yhdistää teoria ja praksis. Rakenteiden ja toiminnan kaksinaisuuden osoittamisella Giddens haluaa auttaa ihmisiä ymmärtämään subjekti-luonteensa. Rakenteistumisen teorian projektissaan Giddens ilmaisee sympatiansa Frankfurtin koulun kriittistä teoriaa kohtaan, vaikka hän eksplisiittisesti kieltäytyy pohtimasta, "miten yhteiskuntatieteiden asema kriittisenä teoriana tulisi nykymaailmassa tajuta"
- - -
Ei todellakaan vaikuta kovin innostavalta. Tuo esittelyyn tarvittava sivistyssanojen määrä voi imponoida esim. CITY-Keskustaa (tarjoutuuhan siinä valtavasti mahdollisuuksia hauskoihin kirjoitusvirheisiin), mutta minut se kyllä panee kysymään, että "where`s the beef"?
Sitähän minä vähän ajattelinkin, että nuo juttusi ovat vähän sellaista teinityttörakkauden tasoa. Ihastellaan sankareita kaukaa, rakennetaan omaa perusvammaista identiteettiä imemällä voimaa idoleista ja torjumalla toisia konnina. Niin se käy.