Yksi niistä syistä minkä vuoksi en ala tunnustaa väriä ja liity johonkin tiettyyn uskonyhteisöön, on syvä inhoni omahyväistä "me valitut vs. muu rupusakki" -asennetta kohtaan.
Kun ihmiset alkavat kuvitelle Jumalan/jumaluuden olevan yksinomaan heitä varten, tapahtuu aivan hulluja. En viitsi edes aloittaa kerettiläisrovioista, puhun vain nykyhetkestä nyt.
New Age -piirien pöpinöissä minua alkoi jokunen vuosi taapäin tökkiä pahasti heidän puheensa siitä kuinka kohta kaikki tarpeeksi kehittyneet yksilöt siirtyvät johonkin hemmetin oliko-se-nyt viidenteen ulottuvuuteen. Ne jotka eivät osaa oikein oivaltaa jotain juttua tai joissa on (inhimillisiä!) pelkoja ja vastustusta moista toimenpidettä kohtaan, saavat jäädä elämään paskakasassa.
Vaihtoehtoisesti ufot tulevat ja vievät hyvät hyvälle planeetalle. Tai sitten ufot vievät pahat pois ja Maa siivotaan. Jostain syystä tämä viimeinen skenaario ei vaikuta kovin suositulta huuhaa-väen keskuudessa, ilmeisesti sen vuoksi että kaikki tajuavat että Maa on vähän helvetin vaikea siivota!
En voi olla ajattelematta että miten lie sellaisten ihmisten laita jotka ovat vähän siinä rajalla - eivät ihan tarpeeksi kehittyneitä, mutta eivät enää ihan umpidorkiakaan, niin että eivät pasko pesäänsä. Kuka tämän lajittelun kahteen leiriin tekee ja millä perusteilla? New Age -väki vastaa että ihmisen sielu itse. Kai.
Mutta miten tämä kahtiajako mitenkään eroaa k-uskovaisten omahyväisistä kuvitelmista että juuri heidän oikeauskoinen sakkinsa pääsee taivaaseen tai saa hillua täällä Maassa 1000-vuotisen maanpäällisen taivaan valtakunnassa?
K-uskovaisten suhteen ihmetyttää että kun he ilmeisestikin katsovat että Jeesus tai peräti Jumala on se taho joka ihmiset lajittelee ja tuomitsee, niin minkä takia HE EIVÄT LUOTA tähän omaan jumaluuteensa niin paljoa että jättäisivät todellakin sen tuomitsemisen näille kaksinaisuuksille ja kolminaisuuksille? Minkä tähden he itse juoksevat siellä täällä tuomitsemassa ihmisiä ja pelottelemassa lähimmäisiään niin että kaikki vähänkin herkemmät, kenties järkevämmätkin, ihmiset saavat niin tyystin tarpeekseen koko Jeesuksen ilosanomasta että eivät halua siitä enää kuulla sanan sanaa? (Jonka jälkeen nämä tee-se-itse-lähetystyöntekijät tietenkin tuomitsevat nämä kylläkseen saaneet helvettiin.)
Henkilökohtaisesti en ole kauhean pätevä sanomaan buddhalaisuudesta paljoakaan, kun enemmän olen tutustunut kristinuskoon ja New Age -tyyppisiin viritelmiin. Mutta sen verran kuin olen buddhalaisten tekstejä sivusta seurannut, heidän helmasyntinään vaikuttaa olevan taipumus sanojen pyörittelyyn siinä määrin että voisi puhua viisastelusta. Buddhalaisissa keskusteluissa näyttäisi aina päätös olevan se että mikään ei oikein ole mitään. No, ainakaan heitä ei voi sitten moittia siitä että on eliitti vs. rupusakki!
Muslimeista tuntuu jokaikinen suomalainen löytävän kaikenlaista sanottavaa ilman minuakin, ja hindulaisuuden monet jumalat ovat hinduille yhtä rakkaita ja voimallisia kuin Jeesus k-uskovaisille, joten en näe kauheasti eroa himohindun ja kiihkokristityn välillä.
Näinä aikoina syystä tahi toisesta KAIKKI uskonnot ovat alkaneet tympäistä ja ärsyttää minua syvästi. Liekö syysmasennus vaiko vain kyllääntyminen. Erityisesti minua kiinnostaisi siirtyä enemmän abstraktisluonteiseen jumaluuden pohtimiseen, sellaiseen jossa koko juttu olisi riisuttu uskontojen painolastista. Nimenomaan juuri sen vuoksi että se omahyväisyys, se omahyväisyys... Itse olen omahyväinen panteisti nimenomaan sen vuoksi että haluan äärimmäisyyksiin korostaa ihmisten ja itseasiassa kaiken elävän tasavertaisuutta Jumalan edessä: kaikissa ja kaikessa on jumaluus yhtäläisesti. Ei nyt kaikissa yhtä tietoisena, mutta onpa kumminkin.
Mutta minkä hemmetin tähden me, tai minä, aina vain päädymme kieppumaan ankean ja ummehtuneen kristinuskolle tyypillisen uskonnollisen kuvaston ympärille? Eiköhän olisi jo aika uudistua, elämme sentään 2000-lukua. Ei Jeesuskaan enää tänäpänä mihinkään elukoiden syöttöastiaan syntyisi, en usko.
(Jos tämä parkaisu ei täällä pysy, teen havainnon että jollekulle omahyväisyyden teema on sattunut omaan nilkkaan ja pahasti!)
Kun ihmiset alkavat kuvitelle Jumalan/jumaluuden olevan yksinomaan heitä varten, tapahtuu aivan hulluja. En viitsi edes aloittaa kerettiläisrovioista, puhun vain nykyhetkestä nyt.
New Age -piirien pöpinöissä minua alkoi jokunen vuosi taapäin tökkiä pahasti heidän puheensa siitä kuinka kohta kaikki tarpeeksi kehittyneet yksilöt siirtyvät johonkin hemmetin oliko-se-nyt viidenteen ulottuvuuteen. Ne jotka eivät osaa oikein oivaltaa jotain juttua tai joissa on (inhimillisiä!) pelkoja ja vastustusta moista toimenpidettä kohtaan, saavat jäädä elämään paskakasassa.
Vaihtoehtoisesti ufot tulevat ja vievät hyvät hyvälle planeetalle. Tai sitten ufot vievät pahat pois ja Maa siivotaan. Jostain syystä tämä viimeinen skenaario ei vaikuta kovin suositulta huuhaa-väen keskuudessa, ilmeisesti sen vuoksi että kaikki tajuavat että Maa on vähän helvetin vaikea siivota!
En voi olla ajattelematta että miten lie sellaisten ihmisten laita jotka ovat vähän siinä rajalla - eivät ihan tarpeeksi kehittyneitä, mutta eivät enää ihan umpidorkiakaan, niin että eivät pasko pesäänsä. Kuka tämän lajittelun kahteen leiriin tekee ja millä perusteilla? New Age -väki vastaa että ihmisen sielu itse. Kai.
Mutta miten tämä kahtiajako mitenkään eroaa k-uskovaisten omahyväisistä kuvitelmista että juuri heidän oikeauskoinen sakkinsa pääsee taivaaseen tai saa hillua täällä Maassa 1000-vuotisen maanpäällisen taivaan valtakunnassa?
K-uskovaisten suhteen ihmetyttää että kun he ilmeisestikin katsovat että Jeesus tai peräti Jumala on se taho joka ihmiset lajittelee ja tuomitsee, niin minkä takia HE EIVÄT LUOTA tähän omaan jumaluuteensa niin paljoa että jättäisivät todellakin sen tuomitsemisen näille kaksinaisuuksille ja kolminaisuuksille? Minkä tähden he itse juoksevat siellä täällä tuomitsemassa ihmisiä ja pelottelemassa lähimmäisiään niin että kaikki vähänkin herkemmät, kenties järkevämmätkin, ihmiset saavat niin tyystin tarpeekseen koko Jeesuksen ilosanomasta että eivät halua siitä enää kuulla sanan sanaa? (Jonka jälkeen nämä tee-se-itse-lähetystyöntekijät tietenkin tuomitsevat nämä kylläkseen saaneet helvettiin.)
Henkilökohtaisesti en ole kauhean pätevä sanomaan buddhalaisuudesta paljoakaan, kun enemmän olen tutustunut kristinuskoon ja New Age -tyyppisiin viritelmiin. Mutta sen verran kuin olen buddhalaisten tekstejä sivusta seurannut, heidän helmasyntinään vaikuttaa olevan taipumus sanojen pyörittelyyn siinä määrin että voisi puhua viisastelusta. Buddhalaisissa keskusteluissa näyttäisi aina päätös olevan se että mikään ei oikein ole mitään. No, ainakaan heitä ei voi sitten moittia siitä että on eliitti vs. rupusakki!
Muslimeista tuntuu jokaikinen suomalainen löytävän kaikenlaista sanottavaa ilman minuakin, ja hindulaisuuden monet jumalat ovat hinduille yhtä rakkaita ja voimallisia kuin Jeesus k-uskovaisille, joten en näe kauheasti eroa himohindun ja kiihkokristityn välillä.
Näinä aikoina syystä tahi toisesta KAIKKI uskonnot ovat alkaneet tympäistä ja ärsyttää minua syvästi. Liekö syysmasennus vaiko vain kyllääntyminen. Erityisesti minua kiinnostaisi siirtyä enemmän abstraktisluonteiseen jumaluuden pohtimiseen, sellaiseen jossa koko juttu olisi riisuttu uskontojen painolastista. Nimenomaan juuri sen vuoksi että se omahyväisyys, se omahyväisyys... Itse olen omahyväinen panteisti nimenomaan sen vuoksi että haluan äärimmäisyyksiin korostaa ihmisten ja itseasiassa kaiken elävän tasavertaisuutta Jumalan edessä: kaikissa ja kaikessa on jumaluus yhtäläisesti. Ei nyt kaikissa yhtä tietoisena, mutta onpa kumminkin.
Mutta minkä hemmetin tähden me, tai minä, aina vain päädymme kieppumaan ankean ja ummehtuneen kristinuskolle tyypillisen uskonnollisen kuvaston ympärille? Eiköhän olisi jo aika uudistua, elämme sentään 2000-lukua. Ei Jeesuskaan enää tänäpänä mihinkään elukoiden syöttöastiaan syntyisi, en usko.
(Jos tämä parkaisu ei täällä pysy, teen havainnon että jollekulle omahyväisyyden teema on sattunut omaan nilkkaan ja pahasti!)
Vastaukset 19
Vanhimmat
Vastavuodatus..
Itseäkin ottaa tietyt jutut päähän, esim. miksi miksi suomalaiset ei voi katsoa silmiin kadulla, miksi katse nykii ja poukkoilee nauliintuakseen kengänkärkiin; eikö suomalaisten niskat nyrjähdä katseen hyppiessä pilvistä kengänkärkiin? Miksi täällä ihmiset muljauttelevat kasvojaan kuin jotkut ihme peikot, eivätkä he ole tottuneet ihmisiin vaikka joka päivä näkevät ihmisiä?
Miksi suomalainen ei voi kävellä viileästi ja reagoimatta jokaiseen vastaantulijaan??? Kun sydämessä kukaan ei kuitenkaan reagoi. Mitä järkeä pomppoilla aistihavainnoissa pelkällä huomiolla, vailla tunnetta?
EHKÄ SE TOTUUS on että tällä planeetalla ei ole kovin montaa syvää sielua; mikä on panteismin vastainen väittämä; panteismille kait kaikki on "samaa"?? Löysin tänään Albert Schweitzerin... siinä oli IHMINEN eikä rakkikoira.
Voisi keskustella persoonallisuusfilosiasta vs, panteismi. Se on kaunis ajatus että ihmiset olisivat mors grisar är vi allihupa; mutta eivät nuo peijoonit leiki mun kanssa ... paitsi sitten jotkut vaan.
Kristinuskoa ajatellessa tulee hulluksi kyllä..:-)
http://www.blogs.fi/main/index.php/avadhuta/2005/09/14/
Eipä se panteismikaan niin itsestäänselvää ole kun alkaa ihmisten naamoja tuijotella ja sitä miten nämä suunsa panevat, mutta kun muistaa että naama on vaan naamio ja se mikä meissä kaikissa on yhtä on se mitä ei näe... Abstraktein asia maailmassa: elämä. Ei se elämä mikä ulkoisesti näkyy, vaan se elämä mikä näkymättömästi pitää kaikkea yllä, ja minkä tietää poistuneen rakennuksesta sitten kun läheinen ihminen makaa näennäisesti raatona edessäsi... Harmillista kyllä en ole itse koskaan nähnyt ihmisen ruumista, rakkaimman kissani vain. Mutta en tiedä onko sillä merkitystä mitä kaikkea itse henk.koht. kokee, jos päälläänkin pystyy kaikenlaista fundeeraamaan. Ja minä fundeeraan että hylätty keho se on pelkkä kuori vain.
Onkohan kysymys kuolemanpelosta sellaisessa uskossa jonka eräs keskeisimpiä tekijöitä on se että kuoleman jälkeen saa joskus aikana X uuden ruumiin? Minkä takia pitäisi olla ruumis? Minkä takia pitäisi loppumattomiin kokea ja aistia jotain konkreettista, fyysistä? Eikö sisäinenkin maailma ole aivan todellinen? On ainakin minulle.
Ihmisiä riivaa pelko ja viha. Pelko saa katseen väistämään... Olin joskus vuosia sitten aivan hämmästynyt kun hieno komeahko pukumies painoi katseensa alas kun satuin tiellä vastaan, minä silloisissa sporttirytkyissäni, enkä suinkaan mikään boldis ja silleen... Niin vain asuu pelko pukumiehenkin sisällä. Viha kai syttyy siinä vaiheessa kun ihminen riivaantuu pelo(i)staan ylen määrin. Vaikea aina sanoa mikä se syy vihaisuuteen on, vaikka itsekin olen mitä aggressiivisin ihminen aina välillä.
Pukumiehet ne pelkää kaikkein eniten; - olenkin joskus Aleksilla ihmetellyt lounasaikaan kun niin-muka-itsetietoiset pukumiehet laskevat katseensa meikäläisen mitättömyyden edessä. Kuin hölmöläisten kulkue.
Olen ymmärtävinäni että se puku on vain kulissi, joka menettää taikavoimansa kadulle laskeuduttaessa, ja he itsekin tajuavat kuinka luonnotonta ja teennäistä heidän maailmansa arvojärjestys on. Siitä häpeä, vaivautuneisuus, ja hämillinen, ujon pikkupojan kenkiin laskeva katse.
Niin Gadesha, sinulla on se ajatus että pohjimmiltaan kaikki ajautuvat väistämättömyyden pakosta Jumaluuteen...
NE JÄNNITYKSET mitä näen ihmisten naamoissa ovat kyllä niin voimakkaita että niiden purkamiseen; jos jollain sitä halua olisi - vaaditaan vähintään 6-7 jälleensyntymää. 6-7 jälleensyntymää tiukkaa pusertamista ja tosissaan etsimistä. Meditaaiota, rentoutumista, sydämen sulamista.
Mutta jos ihmiset jatkavat egojen taistelussa, noita jälleensyntymiä vaaditaan 100 ja tuhat, tai rajattomasti.
Se panssarin kovuus, noissa muljauksissa ilmenevä FORCE minua kauhistuttaa; ihmisten feissit eivät ole mikään cool Sfinksin naamio, vaan maski on LIIMATTU, muurattu siihen, ja naamarin alla kuohuu Imatrankoski.
Kuka se sanoi että ratkaisevaa on se kuinka suuri rako on naamarin ja todellisten kasvojen välissä; joku sanoi että siinä on millin rako, ja jos tuota rakoa ei ole, asiat ovat huonosti.
Tarkoitan että tuo rako on todella harvalla; ehkä jollain luovalla näyttelijällä, tai muuten itsestään tietoisella poikkeusyksilöllä...
Mun mielestä kuolema ei muuta asiaa; kuolema on välivaihe vain; se on ihmiselämän talvi, vanhuuden syksyn jälkeen, ja edeltää kevättä, uutta lapsuutta.
Pelottavaa tässä on se että matkalla ei opita mitään.
Nykyään on lentävä lause tuolla rajatiedon puolella että "aikaa ei ole". Ärsyttää kun sen liian monta kerta kuulee, mutta entäpä jos sitä tosissaan ei olekaan... On vain jonkinlaista harhaa tai unta kaikki tämä mitä me "täällä" AJASSA hössötämme. Todellinen henki meissä ei ole koskaan tänne syntynytkään, kunhan vain tähyää tänne alas syvyyteen missä riekumme omiamme. Olemmeko hengen "Salatut elämät"?
Kustakin on sitten kiinni onko hänen henk.koht. saippuaoopperansa suurtakin draamaa, vai rasittavaa mössöä jota ei katselisi Erkkikään.
Kun katselen muistojani menneestä ihmettelen että missä vaiheessa minusta on kyennyt tulemaan tämä ihminen mikä olen nyt, sillä se mitä näen takana ei ole kaunista katseltavaa. Mikäli innostun avaamaan profiilini taas ja peräti laittamaan sinne kotisivuiksi seikat jotka kokosin muistikuvistani, siitä selviää että en ole ollut mikään enkeli. Mutta ehkäpä pahat teot (murhat ja sen sellaiset) kuitenkin ovat eri asia kuin sielun turtumus, josta on erittäin vaikea herätä. Olen lukenut että tuonpuoleisessakin jotkut sielut ovat koomassa, koska ne eivät kertakaikkiaan hyväksyneet muuta kuin fyysisen menneen elämänsä, eivätkä kykene tulemaan lainkaan tietoisiksi välitilassa koska eivät sellaiseen halua uskoa.
Oma viimeisin tuonpuoleiseni taisi tulla vietettyä harmaassa usvassa ja epätoivossa, sillä mahdollisesti tapoin itseni viime roolini lopuksi.
Ihmiset luulevat että kuoleman jälkeen kaikki on ok (tai sitten on täysi helvetti vastassa). Ei se välttämättä niin ole. Se sama mikä on ollut ihmisessä eläissään, on edelleen läsnä. Uskon kyllä että on olemassa henki, Itse, jolle tämä meidän roolitouhuilumme ei tosiaankaan ole mikään ongelma, mutta Itsen ja minän välillä lienee niin suuri juopa että jos Itse jotenkin ilmaisee Itsensä minälle/egolle, minäparka luulee välittömästi kohdanneensa jumalan tai Jeesuksen tai minkä nyt milloinkin. Luulen että ihmiset yllättyisivät syvästi jos tietäisivät miten rajaton olento heissä oikeasti elääkään jossakin tiedostamattoman muurien takana... Siltä olennolta he yrittävät ottaa nirriä pois minkä ehtivät; olen kuullut joidenkin pelkäävän että heissä on loinen, jos minä sanon heille että heissä on henki joka on se mikä on ikuinen, ei heidän egonsa.
Se on aika armoton ajatus kieltämättä että kaikki mitä minä nyt tässä ajassa olen ja teen on niin ohimeneväistä, ja ainoa konsti päästä Itsen yhteyteen on "kuolla", jolloin jäljelle jää vain Itse. Siihen ei moni pystykään, ja ne harvat jotka pystyvät, ovat niitä joita puolijumalina palvotaan. Jos siis ovat toimenpiteensä suorittaneet julkisuudessa (vrt. Jeesus).
Seurata ajatustasi aamulla, mutta en pysynyt perässä...
Nyt olen tässä taas.
Rajan tuolla puolen on se mikä siellä on; ja en ole menemässä sinne älyn/järjen tai loogisen analyysin avulla; olen sanonut olevani ANTIRATIONAALIKKO.
Ajatukset ovat kivoja leluja, ja hyväksyn ne niin kauan kuin saan niistä nautintoa; mutta olen kuitenkin sahaja yogi; ja joogina periaatteessa sitä pysyttelee ajatuksettomassa tilassa.
Sitä nauttii myös esim. aistimisesta, tunteista... mitkä tuottaa minulle suunnattomasti iloa, ja avaa sitä rajaa myös tuonpuoleiseen.
Tuónpuoleinen kait avautuu Hamsa Chakrassa, Egon ja Superegon välissä. Ja siitä eteenpäin on Sahasraran transpersoonallinen tuonpuoleisuus; Jumaluus. Mutta siellä ei ole enää kovin painavia ajatuksia,.... Siellä. Siis TÄSSÄ.
"Liiallinen tutkiminen väsyttää ruumiin",,eli ei näidenkään asioiden liiallinen pähkäileminen ole tervettä ja kyllä sen arkielämän ja tavallisten asioiden toimittaminen on oleellista balanssin säilymisen takia.
Myös erään periaatteen muistaminen nimittäin "Ei helmiä sioille" on tärkeää sillä kaikkien ei ole hyvä vielä tietää kaikkea ja kaikki eivät ymmärrä kaikkea,,eli hyöty muuttuu haitaksi jos selitetään asioita ihmiselle jolla ei ole oikeaa asennetta ,tietoa tai arvostusta asiaa kohtaan,,siinä häviää sekä asian selvittäjä sekä se jolle asiaa selvitetään,,siis jos intressit ei kohtaa,,tästä voi olla seurauksena se että "oppilas" pitää opettajaa kahjona ja asiaa hulluna (koska ei ymmärrä ehkä edes perusteita) ja opettaja polttaa hihansa ja pitkästyy, tylsistyy ja jopa kääntyy asioita vastaan kun ei saa oikeilta/haluamiltaan tahoilta vastakaikua ja ymmärrystä.
No jopas Gigul pedanttiseksi heittäytyy... Kysehän oli parkaisusta.
>> Myös erään periaatteen muistaminen nimittäin "Ei helmiä sioille" on tärkeää
JOS TÄSSÄ alkaa ajatella että ei kannata puhua, periaatteessahan koko Suomi voi tätä lukea; niin tuon ohjeen ottaminen onkeen tarkoittaa että pitäisi ajatella Suomalaisten olevan liian yksinkertainen ja kelvoton yleisö, ja siirtyä ulkomaisille foorumeille jakelemaan helmiään.
Sitten voi myös hyväksyä "kansan" matalaotsaisuuden ja alkaa kyyninen mainipulaatio Josepf Göbbels-tyyliin, joka oli ihmissielujen insinööri hänkin...
Ongelma tässä on että toiset ovat syntyneet ylemmiksi kuint toiset; sisäinen aristokratia - asiaintila - jota mitkään selitykset tai kateellisten vallankaappausyritykset pysty poistamaan.
Eipäs hyvä veli mennä 'laidasta toiseen' liian vauhdikkaasti--> "Helmiä sioille" tarkoittaa ketään väheksymättä tai ketään korottamatta juuri sitä,,että jos kenelle 'hengellisiä helmiä' tarjotaan ja hän ei niistä hölkäsenpöläystä jymmärrä(ja tästä johtuen),, eli polkee ne ajattelemattomuttaan 'lokaan'--> onko tässä helmien tarjoaja vai se jolle tarjotaan ajattelemattomampi?
Niin on,,hän joka niitä tarjoaa ja hän tekee asialleen ja tarjotulle vahingon,, väärään aikaan tarjotusta "hengellisestä helmestä" tulee arvoton niiden silmissä jotka eivät tietämättömyyttään sen arvoa ymmärrä ja voipa käydä niin että epäsopivaan aikaan kerrottu tieto voi aiheuttaa väärinkäsityksen ja sitä kautta todella suuren vahingon pohjatiedon ja ymmärryksen puuttuessa.
Tätä sillä 'parkaisulla'--> "Elä heitä helmiä sioille" tarkoitin.
Heh, enpä halua ajatella itseäni kovin usein nimenomaan sellaisena helmien heittelijänä, koska se juuri johtaa siihen omakohtaiseen hengelliseen omahyväisyyteen...
Minä vain täällä joikhaan sitä mitä nyt kulloinkin mieleen juolahtaa. Tällä kertaa tympiintymiseeni ovat osaltaan johtaneet käsittämättömän huonot fiilikset. Pyrin pitämään kiukkuani rajoissa, mutta taannoiset sairaalakokemukseni (nukutusta ja nesteytystä etc.) kaiketi jättivät sellaisen depiksen, kun hetkeksi vilahti mieleen että sitähän nirrikin voisi lähteä. Ja sitten kun saa vielä elää ja katsoo miten maailma makaa...
Eniten k-uskovaisuudessa minua ärsyttää sen epäloogisuus. Ja se että vaikuttaa siltä kuin k-uskovaisille saisi ITSE opettaa heidän omaa uskoaan, vaikka ei itse edes usko niin!
Nimittäin. Kun tämä New Orleansin happeningi änki päälle, niin eivätkö "eräät" (enkä minä nyt tarkoita vaan yhtä ja ainoaa täällä vaikuttavaa) iloitse hippamielellä että nyt se Jumala rankaisi syntisiä saatanoita. (Voisin kuvitella amerikkalaisten olevan tasan ERI MIELTÄ, heikäläisethän mainostavat olevansa kovastikin Jumalaan luottavainen kansa!)
MINKÄ ihmeen takia kristittyjen(kään) Jumala etukäteen tulisi mätkimään porukkaa hengiltä, kun kerran on ollut puhetta että Jeesus tulee tappamaan talossa ja puutarhassa vasta viimeisenä päivänä, jota hän ei itsekään tiedä???
Entä minkäpä vuoksi Jumala hukuttaisi siellä täällä porukkaa (Aasian keissistäkin uskovaiset iloitsivat, koskapa kyse oli mukamas pedofiileistä koko uhrilauman suhteen, tai sitten jostain "kirotuista" buddhalaisista tai hinduista), koskapa Jahvehan lupasi VT:ssa ettei enää ihmislajia hukuta?
Eihän kaikessa tuossa ole mitään JÄRKEÄ!
Itse olen aina halunnut perustaa oman katsomukseni ja ajatukseni "jumaluudesta" sellaisiin seikkoihin jotka ovat loogisia, harmonisia... Ja jos joku asia on sellainen että siitä ei varmasti tiedä, niin sen voi toki sanoa ääneenkin, eikä väittää pokkana jotain. Tämän vuoksi en halua nimittää itseäni teosofiksi, koskapa aikoinani aloin pähkäillä että mistä pirusta minä voin tietää onko se kaikki tarina totta mitä teosofiassa löpistään Lemuriasta ja juuriroduista etc. (Lisäksi ärsytti teosofien piirissä piilenyt rasismi, kun heikäläiset aina juuttuivat jollottamaan kuinka Australian aboriginaalit ovat jotain vanhempaa eli kehittymättömämpää rotua ja plää plää.)
Enpä haluaisi lopun ikääni olla joku uskontojen ja oppien heikkojen lenkkien esittelijä ja kyylä... Jotain parempaakin pitää olla elämässä, jotain sellaista mikä todella tuottaa tyydytystä. Nimittäin voinhan minä megafoni kourassa rääkyä kaikkia näitä epäkohtia itseni henkihieveriin, mutta kun törmää uskon muuriin ja typeryyden pakkopaitoihin, niin...
Kyllä asioista pitää voida puhua suureenkin tyyliin. Ja jos ei 1000 ymmärrä, niin tuhannesensimmäinen; se on kaupunkilaisuuden ja globalisaation etuja, ettei tarvitse käkkiä kylähulluna kymmenen ymmärtämättömän joukossa.
Luotan siihen että periaatteessa kukaan ei ymmärrä; elikkä ei tarvitse mennä siihen mitä alkemistit harrastivat 1400-luvulla että puhutaan käsittämättömiä inkvisition pelossa.
Ihmisten ymmärtämättömyys on usein tarkoituksellista. Tiettyjä ihmisiä ei olla huomaavinaankaan, koska nämä ovat alta lipan, väärä ihonväri, kansallisuus, varallisuusasema, väärät mielipiteet ym.
On ihmisegon paapomista sanoa että enimmäkseen ymmärtämättömyys johtuisi tosiaan huonoista hoksottimista. Minusta tuntuu että kaikki kyllä ymmärtävät ja oikein hyvin.
Ymmärrän väsymyksesi ja siksi juuri
tälläiset--> "Jumala hukutti New Orleansin" systeemit on hyvä jättää omaan arvoonsa.
"Helmien heittämisestä sioille" vielä sinullekkin,,että tuo lause sisältää pelkästään suurta vastuuta sanomisistaan,,mitä enemmän tietää sitä enemmän on hiljaa,,ainakin niistä syvemmistä jutuista jotka on sisäistänyt ja ymmärtänyt--> sillä on asioita joita ei voida sanoin kuvata vain viitata niihin asioihin merkittävästi ja aina on muistettava että sanaa ei saa pitää itse asiana.
Voimaa sinulle ystävä,muista että sinusta välitetään!
>>Minusta tuntuu että kaikki kyllä ymmärtävät ja oikein hyvin.
...erikoista onkin että ne joille Jumala on ensisijaisesti VIHAN Jumala eivät ole tähän ketjuun vielä sanoneet sanan sanaa...
Taidan olla sitä koulukuntaa joka keuhkoaa katoilta kaiken mahdollisen, ottaa sitten väki vastaan tai ei. Siinä on ennenkaikkea itsellä se vastuu että ei pahastuisi aina jos joku ei vielä kykene kuulemaan ihan kaikkia niitä kommentteja mitä omaan mieleen tulla tupsahtelee ja haluaa julkituoda.
Tai jos joku sanoo jotain sellaista mikä tekee surulliseksi... Sanat nyt ovat vain sanoja. Eivät kaikkein pahantahtoisimmat mielet *aina* kaikkialla kaikkina aikoina pysty toteuttamaan sitä mitä sydämensä halajaa, ja se on hyvä se, koska mielestäni maailmamme ei suinkaan ole vielä ihan lähiaikoina päättymässä vaikka muutoksia tulisikin.
Ja toivon että aikanaan maailma loppuu hyvissä tunnelmissa, siten että kaikki ovat todellakin sielussaan kylläkseen saaneet. En ilkeäisi itse lähteä maailmasta jonka väestä joku on menossa mukamas iäiseen kadotukseen. Jos minä mitätön ihminen en voisi iloita jos joku on hukassa, niin miten sitten muka Jumala?
(Itseasiassa näin taannoin unen jossa ihmisiä jaettiin kahteen leiriin, ja sanottiin että me hyvät nyt lähdetään paikkaan X. Minulle tuli aivan iljettävä olo ja sanoin kovimmille lähtijöille että tästä ei tule yhtään mitään, jos ei oteta "pahoja" mukaan. Tuntui kuin koko olemassaolo olisi ollut nyrjähtämässä sijoiltaan. Ja väistämätöntä olisi ollut että aikanaan se "hyvien" leiri olisi jakaantunut, koska AINA täytyy olla Se/Ne Erilainen, jota vasten poppoo itseään peilaa!)
>> näitä omia "huuhaa-juttujani" koska en oletakkaan sieltä palstalta saavani asiaan lisä-valaistusta
No, on se näinkin. Itse ajattelen myös niin että "kukaan ei ole profeetta omalla maallaan"; eli se että sitä on sahaja yogi, ei tarkoita että sahaja yogit ottaisivat minut avosylin vastaan ja ymmärtäisivät. Tai minä heitä.
Pikemminkin on niin, että sahaja yogit ymmärtävät minua ehkä vieläkin vähemmän kuin vaikkapa kristityt, ateistit, muslimit ja muu väki.
Tuota hulluksi/helvettiin tuomitsemista ja täysidiootiksi sun muuksi haukkumista olen kuullut jatkuvasti ihan kaikkien ihmisten taholta, kaikista uskon- ja aatesuunnista. En usko että ateistit olisivat erityisen suvaitsemattomia tai erityinen tiukkapipojengi tässä suhteessa.
Nasse usein toistaa että hellarit olisivat pahin. Mulle pahin suvaitsemattomuus on ilmennyt sahaja yogassa. Ehkä se on se ensimmäinen minkä kokee, niin jää pahimmaksi.
SIIS, en jaksa vedellä näitä rajoja enää; puhun kaikkialla missä on ihmisiä. Se olkoon se yhteinen nimittäjä. Ihmiset vetelee rajoja, koska se on heidän luontonsa mukaista; mutta kuka minä olen?
Rajaton.
Niin tuohon "Ei helmiä sioille" voisi sanoa, että tällä foorumilla on myös tullut esille muunlaistakin ymmärrystä ja ajattelutapaa kuin uskovaisten Jumalakäsitys. Siksi itse ainakin olen kokenut näistä keskusteluista, että pystyy saamaan myös vastakaikua ja ymmärrystä omille ajatuksilleen ja käsityksilleen ja siten myös voi syventää ja avartaa lisää omaa ajattelumaailmaansa.
Pitää vain pitää mielessä se tosiasia, jonka sanoit "kaikkien ei ole hyvä vielä tietää kaikkea ja kaikki eivät ymmärrä kaikkea". Mutta mielestäni täytyy olla rohkea ja uskaltaa ilmaista omat mielipiteensä ja ennenkaikkea uskaltaa olla haavoittuvainen ja avoin siten, ettei "polta hihaansa" ja anna häiritä omaa mielenrauhaansa ja tasapainoa, vaikka joku pitääkin sinua "kahjona" ja ajatuksiasi hulluina (koska ei ymmärrä ehkä edes perusteita).
Omasta mielestäni ihmisen henkinen kehitys muistuttaa ihmisen normaalia kasvuprosessia. Ensin opitaan hymyilemään, sitten konttamaan, jossain vaiheessa seuraa uhmaikä. Tässä vaiheessa äiti ja isä (uskonto) vuorotellen on hirveän tärkeä...
jossain vaiheessa seuraa uhmaikä, joka helpottaa jonkin ajan kuluessa. Sitten tulevat vaikeat teinivuodet, joiden aikana ihmisen henki aloittaa loppullisen kypsymisensä ja sitä seuraa aikuisuus, henkinen itsenäisyys. Yksilö ei ole enää riippuvainen isästä ja äidistään vaan hän on henkisesti omillaan ja haluaa myös olla.
Sääli että monet henkiset isät ja äidit eivät ajattele näin. He pitävät syntymää loppullisena valaistumisena ja haluavat narsistisesti omistaa lapsensa ja tukahduttaa heidän itsenäisyytensä ja pyrkimyksensä siihen.
Suotta kai oikeastaan annan itseni hämmentyä siitä että jotkut pitävät suurena ja hienona asioita joita minä kammoan ja kavahdan (kuten ajatus Jumalasta pahana henkenä joka riehuu ympäri maailmaa kiduttamassa ja tappamassa ihmisraukkoja).
Ehkä nämä kaikki erilaiset ajatustasot ja -suunnat ovat kuin palikoita joilla Henki leikkii.
"Nyt tää sit herjais sitä ja sit se monottais tätä ja huutais pyhää Puuppapulituuria apuun."
Aikansa kutakin.
Hengellinen omahyväisyys pohjautuu tietynlaisen ajattelun yksipuolisuuteen, on löydetty usko tai oppi, mikä tukee omaa ajattelumaailmaa ja sitä pidetään ainoana oikeana ja yritetään saada sille todisteita käännyttämällä toisetkin uskomaan samalla tavoin. Ei haluta henkisessä kehityksessä edetä aikuisen tasolle. Ihminenhän kasvaa aikuiseksi siten, että luopuu ympäristön (=perhe- ja muut yhteisöt, Jumala) antamasta turvallisuudentunteesta, oppii luottamaan omiin voimiinsa ja kantamaan vastuuta tekojensa seurauksesta.
Mielestäni ainakin k-uskovaiset ovat jämähtäneet raamattua tulkitsemaan siltä pohjalta kuin eläisivät edelleen keskiaikaa, jolloin maailmankuvan todellisuuden määrittelivät kristillisen kirkon mahtavat johtajat. Kirkonmiehet selittivät, että Jumala on asettanut ihmiskunnan maailmankaikkeutensa keskelle vain yhtä tarkoitusta varten: saavuttamaan pelastuksen tai joutumaan kadotukseen. Keskiaikainen maailmankuva määrittelee kaikki elämän ilmiöt Jumalan tahdoksi tai paholaisen sanelemiksi. Kirkonmiehet ovat esittäneet itsensä muiden ihmisten ja Jumalan välikappaleiksi, kuten nykyäänkin uskovaiset korostavat, että vain he voivat tulkita raamattua pyhän henkensä voimalla ja voivat määrätä siitä, joutuuko kadotukseen vai pelastukseen.
Ei haluta nähdä sitä, että maailmankuva on muuttunut Jeesuksen aikaisesta todellisuudesta. Kirkonmiesten valta on murentunut, kun heidän selitys todellisuudesta ja ihmisen olemassaolon merkityksestä on osoittautunut vääräksi, aurinko ja tähdet eivät kierrä maata, kuten kirkko oli väittänyt. Maa osoittautui vain yhdeksi pieneksi planeetaksi, joka kiertää pientä auringoksi kutsuttua tähteä galaksissa, jossa on miljardeja muita tähtiä. Ihmiskunta ei voi olla enää Jumalan maailmankaikkeuden keskipisteenä ja tapahtumia ei voida enää sanoa, että ne aiheuttaa Jumala tai paholainen.
Onneksi on herätty tästä yksipuolisesta ajattelusta ja jokainen voi miettiä ja pohtia, sitä mikä on ihmisen olemassaolon merkitys ja mitä on tämän planeetan elämän takana. Oivaltaa Jumalan luomistyön jatkuminen kaikessa olevaisessa, kasvu ja kehitys, joka edellyttää vanhan tuhoamista uuden tieltä. Ihmisen tietoisuuden taso myös muuttuu ja tulevaisuudessa yhä useammat pystyvät esim. näkemään, kuulemaan ja havaitsemaan toisenlaista totuutta kuin, mitä viisi fyysistä aistiamme meille todistaa. Siinä toisenlaisessa todellisuudessa riittääkin tutkimista, mutta jokainen on luonut oman oppisuunnitelmansa tälle elämälle ja kaikkien tarkoitus ei ole ajatella, tietää eikä ymmärtää näitä asioita.
Minä yhdyn kanssasi siihen, että haluan siirtyä abstraktisluonteiseen jumaluuden pohtimiseen uskontojen ja oppien sijasta ja muodostaa aivan yksilöllisen omakohtaisen Jumalakäsityksen, joka perustuu siihen, että kaikissa ja kaikessa olevaisessa on jumaluus yhtäläisesti niin uskovissa kuin ei-uskovissakin, mutta jokainen tiedostaa ja ilmentää jumaluuttaan eri tavoin.
Se minua oikeastaan on jo pidempään ihmetyttänyt, että minkä takia kaikki uskonnot haluvat aina
a) kehittää
b) ylläpitää
c) takertua
kokonaiseen pseudohistoriikkiin siitä millä tavoin olemassaolo on kehittynyt ja mitkä voimat siinä vaikuttavat. On mielenkiintoista lukea kaikenlaisia luomiskertomuksia ja vertailla niitä keskenään, mutta sitä minä en ymmärrä minkä takia yksi niistä pitäisi pyhittää ja nostaa yläpuolelle kaiken, aukottomaksi ja ehdottomaksi Tiedoksi jota ei saa asettaa kyseenalaiseksi.
On tietysti vaikeampaa yrittää pysyä katsomuksellisten asioiden suhteen ihan vaan abstraktilla linjalla eikä lähteä arvuuttelemaan mikä on tämän fyysisen maailmankaikkeutemme syntytaru, mutta mitä muutakaan voi tehdä jos haluaa olla itselleen rehellinen ja myöntää että minä en voi tietää sitä mitä tarkalleen on tapahtunut miljardien vuosien varrella...
Tuo mustavalkoinen oppi jossa kaikki on tarkalleen määritelty ja jokaisella nappulalla oma paikkansa elämän pelikentällä tuo kai turvaa joillekuille, mutta minulle se tuo tunteen tukehtumisesta. En pysty näkemään meissä ihmisissä enkeleitä ja saatanoita joiden määränpää on taattu. Näen vain kaleidoskooppimaisia kuvioita jotka alati vaihtuvat... Nyt olen sitä, ja hetken päästä tätä, ja niin ovat kaikki muutkin. Missä siellä on ehdottomia totuuksia siitä kuka minnekin menee ja kuka mistäkin on lähtöisin...