Kun Artusta tuli vainaa

Niin... nimet, paikat, tapahtumat ja ylipäätään kaikki mahdollinen on muutettu intimiteettisuojan tähden.



Valurautainen portti vinkui, kun astuin kivimuurien sisäpuolelle. Aurinko oli kuumentanut nostosalvan mustan nupin kuumaksi. Kyläläisiä tallusteli siellä täällä, toiset kipaisivat haudoilla ja toiset vetivät sätkiä koivujen alla. Siunauskappeliin johtavalla tiellä oli mursketta niukasti. Mietin, että voisikohan asiasta vihjaista ja jättää tarjouksen kävelytien parantamiseksi? Yrittäjänä sitä näkee mahdollisuuksia kaiken aikaa, toisen hautajaisissakin.

Ilma oli kaunis ja lämmin. Suomalainen kesäidylli parhaimmillaan, vain käen kukunta uupui. Leski otti ovella vastaan. Aiemmissa hautajaisissa hän oli itkeä vollottanut puolituttujen perään kuin Karjalan eukot konsanaan. Kuinkahan nyt mahtaa käydä, kun vainaja on oma mies? Näyttää olevan tyyni, omituista. Kätkee kaiketi sisimpänsä. Puolituttujen tähden itkee, koska se osoittaa herkkyyttä ja puolison tähden pysyy tyynenä, koska se osoittaa vahvuutta. Haluaa kenties olla muille mieliksi. Tai sitten Kolehmaisen Esko, pitäjämme romuluinen lekuri, on antanut pussillisen nappuloita.

Kättelin leskeä ja nyökyttelin ymmärtäväisenä. Hyvin meni, paitsi että ”otan osaa” sanojen sijaan lipsautin, että ”miten menee”. Leski tuijotti vain, irrotti kätensä ja kätteli seuraavan. Astelin sisään, otin virsikirjan koska se kuuluu ottaa ja istuuduin puupenkille. Alttarilla kökötti mäntypuinen kirstu.

Vainaja Arttu oli pitäjällä tunnettu järjestöaktiivi ja talkoomies. Mies oli mainio tarinaniskijä ja mielipide löytyi asiaan kuin asiaan. Ainainen pilke oli uurtanut syvät rypyt silmäkulmiin. Arttu oli kaveri, jolle kantabaarissa löytyi aina vapaa tuoli. Artun kuolema sinänsä jo oli järkytys pitäjälle, mutta tapa, jolla isäntä oli lusikan nurkkaan nakannut,se se vasta keskustelua synnyttikin.

Miehen auto oli löydetty varhain aamulla pellon pientareelta. Itse isäntä makasi selällään piikkilangalla aidatun lammashaan sisäpuolella. Artun silmät olivat apposen auki, kasvojen ilme tuskan ja nautinnon välimaastosta ja kuraiset teryleenit tiukassa rytyssä nilkoissa. Lähistöllä lampaat laidunsivat ja vanhimman uuhen kaulassa roikkui auton hinausköysi. Artun autostahan se oli, kuidut sen osoittivat. Viranomaiset totesivat kuolinsyyksi sydänkohtauksen eikä ulkoisia väkivallanmerkkejä löytynyt. DNA näytteitä ei otettu, ei miehestä, maastosta tahi uuhesta. Virallinen versio oli, että Arttu oli autoilemassa kotiinsa, oli pysähtynyt luonnolliselle tarpeelle ja saanut sydänkohtauksen. Ei toisaalta niin kauhean kaukana oletetusta totuudesta.

Pappi puhui hartaudella. Takapenkillä purin alahuulta, kun kehui Arttua luonnonystäväksi. Lauloimme virsiä ja seurasimme protokollaa. Koposten kahdeksankymppiset kaksoissiskot istuivat etupenkissä kuten aina ja näyttivät mallia milloin tuli seistä. Näytti kuin heillä olisi ollut kilpailu siitä, kumpi nousee ensin seisomaan kun sen aika on. Laskin, että vasemmanpuoleinen oli johdossa. Käytävän toisella puolella vaaleahiuksinen, valkeapaitainen ja kukkahameinen pikkutyttö istui jalkojaan heilutellen. Kengät olivat punaiset ja niissä oli isot soljet. Juorusivat kylillä, että tyttö olisi Arttu vainaan avioton lapsi. Tiedä häntä, mutta jos se oli totta, niin sen verran vetävän näköinen tytön äiti oli, että olisi Arttu huonomminkin voinut valita. Kuten sitten lopulta tekikin.

Kantajat ryhmittyivät arkun molemmin puolin ja nostivat sen isopyöräiselle laverille. Urut soivat hiljaa ja saattoväki asettui hitaasti etenevien kärryjen perään vapaamuotoiseksi jonoksi, minä porukan viimeisimpien joukkoon. Joku filmaa saattuetta. Hiljaa on vaikeaa astella ilman että kävely näyttäisi ankan vaappumiselta. Yritän kulkea vakaasti ja olen kompastua kynnykseen. Niinpä niin, ylpeys käy lankeemuksen edellä.

Monttu on syvä. Kantajat seisovat lankuilla sen molemmin puolin, jarruttelevat käsillään ja antavat painovoiman viedä arkun pohjalle. Takimmaisesta kantajaparista molemmat päästävät irti liinasta, jonka toinen pää jää nätisti laskostuen arkun ristin päälle. Egyptissä laittoivat vainajan matkaan kultaisia esineitä, meidän pitäjässä nostoliinan. Ehkä siitä sitten apua, kun kristinuskoon sisältyvää lupausta lunastetaan. ”Herättävä sinut kuolleista”, niin se pappi lupasi. Suojakansi päälle ja jokainen kävi vuorollaan virittelemässä kukkasysteemin haudalle särkyvä-äänisen muistopuheen kera. Sinkkosen ääni ei kyllä särkynyt, mutta hän olikin eversti evp. Muistovärssyssään hän siteerasi Tuntematonta sen verran ryhdikkäästi, että jylinä karkotti pikkulinnut viereisestä koivusta.

Niin meni Arttu, jalat edellä kirkkaan taivaan alla. Sanovat, että teot määrittelevät ihmisen, etenkin ne viimeisimmät. Jos se totta on, niin mahtaa Arttua viiksettää. Tai sitten mies naureskelee hautansa takaa aikaan saamaansa kuhinaa. Ehkä hän olikin rajun kohtauksen saatuaan tajunnut lähdön tulevan ja viimeisenä tekonaan lavastanut kaikkien aikojen pilan muiden puheenaiheeksi. Mistäs tuon nyt varmaksi osaisi sanoa, olihan se Arttu kuitenkin sen verran kiero pelimies ja mustalla huumorilla kyllästetty. Se ainakin on varmaa, että legenda Artusta jäi elämään.

Aika velikulta.