Niin... nimet, paikat, tapahtumat ja ylipäätään kaikki mahdollinen on muutettu intimiteettisuojan tähden.
Valurautainen portti vinkui, kun astuin kivimuurien sisäpuolelle. Aurinko oli kuumentanut nostosalvan mustan nupin kuumaksi. Kyläläisiä tallusteli siellä täällä, toiset kipaisivat haudoilla ja toiset vetivät sätkiä koivujen alla. Siunauskappeliin johtavalla tiellä oli mursketta niukasti. Mietin, että voisikohan asiasta vihjaista ja jättää tarjouksen kävelytien parantamiseksi? Yrittäjänä sitä näkee mahdollisuuksia kaiken aikaa, toisen hautajaisissakin.
Ilma oli kaunis ja lämmin. Suomalainen kesäidylli parhaimmillaan, vain käen kukunta uupui. Leski otti ovella vastaan. Aiemmissa hautajaisissa hän oli itkeä vollottanut puolituttujen perään kuin Karjalan eukot konsanaan. Kuinkahan nyt mahtaa käydä, kun vainaja on oma mies? Näyttää olevan tyyni, omituista. Kätkee kaiketi sisimpänsä. Puolituttujen tähden itkee, koska se osoittaa herkkyyttä ja puolison tähden pysyy tyynenä, koska se osoittaa vahvuutta. Haluaa kenties olla muille mieliksi. Tai sitten Kolehmaisen Esko, pitäjämme romuluinen lekuri, on antanut pussillisen nappuloita.
Kättelin leskeä ja nyökyttelin ymmärtäväisenä. Hyvin meni, paitsi että ”otan osaa” sanojen sijaan lipsautin, että ”miten menee”. Leski tuijotti vain, irrotti kätensä ja kätteli seuraavan. Astelin sisään, otin virsikirjan koska se kuuluu ottaa ja istuuduin puupenkille. Alttarilla kökötti mäntypuinen kirstu.
Vainaja Arttu oli pitäjällä tunnettu järjestöaktiivi ja talkoomies. Mies oli mainio tarinaniskijä ja mielipide löytyi asiaan kuin asiaan. Ainainen pilke oli uurtanut syvät rypyt silmäkulmiin. Arttu oli kaveri, jolle kantabaarissa löytyi aina vapaa tuoli. Artun kuolema sinänsä jo oli järkytys pitäjälle, mutta tapa, jolla isäntä oli lusikan nurkkaan nakannut,se se vasta keskustelua synnyttikin.
Miehen auto oli löydetty varhain aamulla pellon pientareelta. Itse isäntä makasi selällään piikkilangalla aidatun lammashaan sisäpuolella. Artun silmät olivat apposen auki, kasvojen ilme tuskan ja nautinnon välimaastosta ja kuraiset teryleenit tiukassa rytyssä nilkoissa. Lähistöllä lampaat laidunsivat ja vanhimman uuhen kaulassa roikkui auton hinausköysi. Artun autostahan se oli, kuidut sen osoittivat. Viranomaiset totesivat kuolinsyyksi sydänkohtauksen eikä ulkoisia väkivallanmerkkejä löytynyt. DNA näytteitä ei otettu, ei miehestä, maastosta tahi uuhesta. Virallinen versio oli, että Arttu oli autoilemassa kotiinsa, oli pysähtynyt luonnolliselle tarpeelle ja saanut sydänkohtauksen. Ei toisaalta niin kauhean kaukana oletetusta totuudesta.
Pappi puhui hartaudella. Takapenkillä purin alahuulta, kun kehui Arttua luonnonystäväksi. Lauloimme virsiä ja seurasimme protokollaa. Koposten kahdeksankymppiset kaksoissiskot istuivat etupenkissä kuten aina ja näyttivät mallia milloin tuli seistä. Näytti kuin heillä olisi ollut kilpailu siitä, kumpi nousee ensin seisomaan kun sen aika on. Laskin, että vasemmanpuoleinen oli johdossa. Käytävän toisella puolella vaaleahiuksinen, valkeapaitainen ja kukkahameinen pikkutyttö istui jalkojaan heilutellen. Kengät olivat punaiset ja niissä oli isot soljet. Juorusivat kylillä, että tyttö olisi Arttu vainaan avioton lapsi. Tiedä häntä, mutta jos se oli totta, niin sen verran vetävän näköinen tytön äiti oli, että olisi Arttu huonomminkin voinut valita. Kuten sitten lopulta tekikin.
Kantajat ryhmittyivät arkun molemmin puolin ja nostivat sen isopyöräiselle laverille. Urut soivat hiljaa ja saattoväki asettui hitaasti etenevien kärryjen perään vapaamuotoiseksi jonoksi, minä porukan viimeisimpien joukkoon. Joku filmaa saattuetta. Hiljaa on vaikeaa astella ilman että kävely näyttäisi ankan vaappumiselta. Yritän kulkea vakaasti ja olen kompastua kynnykseen. Niinpä niin, ylpeys käy lankeemuksen edellä.
Monttu on syvä. Kantajat seisovat lankuilla sen molemmin puolin, jarruttelevat käsillään ja antavat painovoiman viedä arkun pohjalle. Takimmaisesta kantajaparista molemmat päästävät irti liinasta, jonka toinen pää jää nätisti laskostuen arkun ristin päälle. Egyptissä laittoivat vainajan matkaan kultaisia esineitä, meidän pitäjässä nostoliinan. Ehkä siitä sitten apua, kun kristinuskoon sisältyvää lupausta lunastetaan. ”Herättävä sinut kuolleista”, niin se pappi lupasi. Suojakansi päälle ja jokainen kävi vuorollaan virittelemässä kukkasysteemin haudalle särkyvä-äänisen muistopuheen kera. Sinkkosen ääni ei kyllä särkynyt, mutta hän olikin eversti evp. Muistovärssyssään hän siteerasi Tuntematonta sen verran ryhdikkäästi, että jylinä karkotti pikkulinnut viereisestä koivusta.
Niin meni Arttu, jalat edellä kirkkaan taivaan alla. Sanovat, että teot määrittelevät ihmisen, etenkin ne viimeisimmät. Jos se totta on, niin mahtaa Arttua viiksettää. Tai sitten mies naureskelee hautansa takaa aikaan saamaansa kuhinaa. Ehkä hän olikin rajun kohtauksen saatuaan tajunnut lähdön tulevan ja viimeisenä tekonaan lavastanut kaikkien aikojen pilan muiden puheenaiheeksi. Mistäs tuon nyt varmaksi osaisi sanoa, olihan se Arttu kuitenkin sen verran kiero pelimies ja mustalla huumorilla kyllästetty. Se ainakin on varmaa, että legenda Artusta jäi elämään.
Aika velikulta.
Valurautainen portti vinkui, kun astuin kivimuurien sisäpuolelle. Aurinko oli kuumentanut nostosalvan mustan nupin kuumaksi. Kyläläisiä tallusteli siellä täällä, toiset kipaisivat haudoilla ja toiset vetivät sätkiä koivujen alla. Siunauskappeliin johtavalla tiellä oli mursketta niukasti. Mietin, että voisikohan asiasta vihjaista ja jättää tarjouksen kävelytien parantamiseksi? Yrittäjänä sitä näkee mahdollisuuksia kaiken aikaa, toisen hautajaisissakin.
Ilma oli kaunis ja lämmin. Suomalainen kesäidylli parhaimmillaan, vain käen kukunta uupui. Leski otti ovella vastaan. Aiemmissa hautajaisissa hän oli itkeä vollottanut puolituttujen perään kuin Karjalan eukot konsanaan. Kuinkahan nyt mahtaa käydä, kun vainaja on oma mies? Näyttää olevan tyyni, omituista. Kätkee kaiketi sisimpänsä. Puolituttujen tähden itkee, koska se osoittaa herkkyyttä ja puolison tähden pysyy tyynenä, koska se osoittaa vahvuutta. Haluaa kenties olla muille mieliksi. Tai sitten Kolehmaisen Esko, pitäjämme romuluinen lekuri, on antanut pussillisen nappuloita.
Kättelin leskeä ja nyökyttelin ymmärtäväisenä. Hyvin meni, paitsi että ”otan osaa” sanojen sijaan lipsautin, että ”miten menee”. Leski tuijotti vain, irrotti kätensä ja kätteli seuraavan. Astelin sisään, otin virsikirjan koska se kuuluu ottaa ja istuuduin puupenkille. Alttarilla kökötti mäntypuinen kirstu.
Vainaja Arttu oli pitäjällä tunnettu järjestöaktiivi ja talkoomies. Mies oli mainio tarinaniskijä ja mielipide löytyi asiaan kuin asiaan. Ainainen pilke oli uurtanut syvät rypyt silmäkulmiin. Arttu oli kaveri, jolle kantabaarissa löytyi aina vapaa tuoli. Artun kuolema sinänsä jo oli järkytys pitäjälle, mutta tapa, jolla isäntä oli lusikan nurkkaan nakannut,se se vasta keskustelua synnyttikin.
Miehen auto oli löydetty varhain aamulla pellon pientareelta. Itse isäntä makasi selällään piikkilangalla aidatun lammashaan sisäpuolella. Artun silmät olivat apposen auki, kasvojen ilme tuskan ja nautinnon välimaastosta ja kuraiset teryleenit tiukassa rytyssä nilkoissa. Lähistöllä lampaat laidunsivat ja vanhimman uuhen kaulassa roikkui auton hinausköysi. Artun autostahan se oli, kuidut sen osoittivat. Viranomaiset totesivat kuolinsyyksi sydänkohtauksen eikä ulkoisia väkivallanmerkkejä löytynyt. DNA näytteitä ei otettu, ei miehestä, maastosta tahi uuhesta. Virallinen versio oli, että Arttu oli autoilemassa kotiinsa, oli pysähtynyt luonnolliselle tarpeelle ja saanut sydänkohtauksen. Ei toisaalta niin kauhean kaukana oletetusta totuudesta.
Pappi puhui hartaudella. Takapenkillä purin alahuulta, kun kehui Arttua luonnonystäväksi. Lauloimme virsiä ja seurasimme protokollaa. Koposten kahdeksankymppiset kaksoissiskot istuivat etupenkissä kuten aina ja näyttivät mallia milloin tuli seistä. Näytti kuin heillä olisi ollut kilpailu siitä, kumpi nousee ensin seisomaan kun sen aika on. Laskin, että vasemmanpuoleinen oli johdossa. Käytävän toisella puolella vaaleahiuksinen, valkeapaitainen ja kukkahameinen pikkutyttö istui jalkojaan heilutellen. Kengät olivat punaiset ja niissä oli isot soljet. Juorusivat kylillä, että tyttö olisi Arttu vainaan avioton lapsi. Tiedä häntä, mutta jos se oli totta, niin sen verran vetävän näköinen tytön äiti oli, että olisi Arttu huonomminkin voinut valita. Kuten sitten lopulta tekikin.
Kantajat ryhmittyivät arkun molemmin puolin ja nostivat sen isopyöräiselle laverille. Urut soivat hiljaa ja saattoväki asettui hitaasti etenevien kärryjen perään vapaamuotoiseksi jonoksi, minä porukan viimeisimpien joukkoon. Joku filmaa saattuetta. Hiljaa on vaikeaa astella ilman että kävely näyttäisi ankan vaappumiselta. Yritän kulkea vakaasti ja olen kompastua kynnykseen. Niinpä niin, ylpeys käy lankeemuksen edellä.
Monttu on syvä. Kantajat seisovat lankuilla sen molemmin puolin, jarruttelevat käsillään ja antavat painovoiman viedä arkun pohjalle. Takimmaisesta kantajaparista molemmat päästävät irti liinasta, jonka toinen pää jää nätisti laskostuen arkun ristin päälle. Egyptissä laittoivat vainajan matkaan kultaisia esineitä, meidän pitäjässä nostoliinan. Ehkä siitä sitten apua, kun kristinuskoon sisältyvää lupausta lunastetaan. ”Herättävä sinut kuolleista”, niin se pappi lupasi. Suojakansi päälle ja jokainen kävi vuorollaan virittelemässä kukkasysteemin haudalle särkyvä-äänisen muistopuheen kera. Sinkkosen ääni ei kyllä särkynyt, mutta hän olikin eversti evp. Muistovärssyssään hän siteerasi Tuntematonta sen verran ryhdikkäästi, että jylinä karkotti pikkulinnut viereisestä koivusta.
Niin meni Arttu, jalat edellä kirkkaan taivaan alla. Sanovat, että teot määrittelevät ihmisen, etenkin ne viimeisimmät. Jos se totta on, niin mahtaa Arttua viiksettää. Tai sitten mies naureskelee hautansa takaa aikaan saamaansa kuhinaa. Ehkä hän olikin rajun kohtauksen saatuaan tajunnut lähdön tulevan ja viimeisenä tekonaan lavastanut kaikkien aikojen pilan muiden puheenaiheeksi. Mistäs tuon nyt varmaksi osaisi sanoa, olihan se Arttu kuitenkin sen verran kiero pelimies ja mustalla huumorilla kyllästetty. Se ainakin on varmaa, että legenda Artusta jäi elämään.
Aika velikulta.
Vastaukset 15
Vanhimmat
elämän maku kuolemassakin;)))
...hymyilyttää!
Kiitos.
Hienoa että tämä hautausmaavaellus saa kepeää multaa.
Upea kirjoitus!
...ihmettelemästä kykyäsi vangita tunnelma ja aitous novelleihisi. Kiitos taas kerran hymyn kera.
nostoliinaa tarvitaan myöhemmin. Eläinten ystävät pääsevät yläkertaan, tällainen käsitys mulle on muotoutunut. Ehkä Artullekin?
Mantan kondiksesta näki, että elinkaari alkaa oleen pulkassa.
Joskus hän kieltäytyi jo korttelia pitemmästä lenkistä.
Hänen munuaisensa jo melko sököinä. Pissaustarvetta melkein vähän väliä.
Viidentoista vuoden palvelus penikoimattomalta koiralta on pitkä.
Oli tilattava eläinlääkäriltä aika. Farmarin takatilassa Manta sai
sen jälkimmäisen piikin.
- Se on poissa, totesi eläinlääkäri. Saat haudata tilallesi jos tahdot.
Porasin kuin kakara. Hain banaanilaatikon ja menin kaivamaan hautaa.
Asetin hänet kuono itäänpäin... hyvästi Manta...porasin perkele. Peitin haudan.
Me juteltiin Mantan kaa pitkillä lenkeillä.
-Tuletko minun kaa yhtä aikaa taivaaseen...sitä se penäsi usein.
-Katsos teidän koirien elinkaari on lyhempi...tulen sitten myöhemmin.
Mantaa mietitytti.
Kun uusi kesä ja helleaika tuli, näin Mantan heinikossa korviaan heilutellen
ajelemassa häiritseviä kärpäsiä itsestään.
Hän ilo niin onnellisen näköinen, että muistan tuon muutaman sekunnin väläyksen
lopunikäni.
Uskon, että taivaan ahoilla heitämme vielä pitkiä lenkkejä
käymme uimassa ja nautimme emäntämme laittamista hienoista herkuista kotiin palattuamme.
Kauheeta, mua naurattaa ja Arttu on kuollut.
Hirweetä, :D
Siinä jää leskelle miettimistä,huh.huh.
:D
Oliko tämä tositapahtumiin perustuva juttu ??
(hih)... (o,O)
apuwa,apuwa.
Maximus, en tiedä nyt pitäisikö sua nuhdella vai kehua; joten en tee kumpaakaan :D
*Tarina oli .......... helposti luettavaa, haaskaa tekstiä;;&;
mie nautin niin kauhiast, että kyyneleet waluiwat silmistäni, ja
kaikenlisäksi kummastakin :D
Ootsie aikamoinen tarinan Iskijä :D
..äääähhhhh...ei näin pitkiä sepustuksia....mee hoitoon.. :)
Artun sielulle.
Kiitos nauruhermoja kutkuttavasta kertomuksesta. Mää kyllä vähän eppäilen ettei siinä kohtauksen tullessa enää mitään lavasteleen pysty..... :D
selkäpuolella EVR:n puukkoa pystyssä?
Tai nuolisammakon myrkyllä varustettua tikkaa pyrstössä?
kyllä meilläkin joskus kuol(l)aan.
vainajan veli
ehitään tässä vielä, iisisti vaan...
kokeillaan mu(i)stia.
kyllä meilläkin vielä kuol(l)aan.
vainajan veli
Eikä hautajaiskutsua sitten tule!
Miksi piti heti kertoa viidennessä kappaleessa, että Arttu oli pysähtynyt luonnollisille tarpeilleen ja vanhin uuhi oli vyötettynä köysiinsä. Mielestäni koko tarinan juju meni saman tien. Lopun arvasi heti ja loppu oli, sanoisinko aika groteskia ja kuvottavaa.
Jos tuo oli taidetta tai jotakin itsetyydyttämistä tarinan kertojan näkökulmasta, niin jätän mielihyvin vastaavat tarinat jatkossa väliin. Ei naurattanut missään vaiheessa ja tokkopa se oli tarkoituskaan, vai oliko?
Mutta ehkä tarinankertoja halusi nimenomaisesti kertoa juuri tämän. Ninpä niin. Tarina itsessään oli varmasti juuri häntä koskettava.
Sinänsä mukavaa ja harmitonta kerrontaa, mutta tosiaan no tnx. Nimillä ja paikoilla ei ole sen enempää merkitystä... heh heh, jo aloitus oli intimetiteettisuojan takia sitä itseään. Ihan kuin joku jotain arvaisi.
Luen mielummin joidenkin älykääpiöiden spontaaneja kommentteja tällä keskustelupalstalla kuin tällaista.
Tämä oli rehellinen mielipiteeni. Noh, onneksi kaikki muut kehuvat yritteliäisyydestä ja hyvä niin.
Olikin hieno löytö ;)