Tunnetko oikein vanhoja pariskuntia? Sellaisia jotka ovat olleet toistensa seurassa yli kaksikymmentä vuotta? Oletko itse yksi pitkäaikaisessa suhteessa elävä?
Minusta vanhoissa pariskunnissa näyttää iän myötä tapahtuvan siirtymistä, pariskuntien osapuolet muuttuvat samannäköisiksi, puhuvat kuin yhteistä kieltä. Sukupuolierotkin näyttävät laantuvan, naisille kasvaa pienet viikset ja miehille ihan kuin rinnat?
Suurin tappelun aihe näyttää joskus olevan se, kumpi tekee jonkun työn (tyyliin minä-enpäs kun minä kun sinä et jaksa-jaksampas-minäpäs jaksan paremmin...). Tietysti joillakin pariskunnilla tilanne on päinvastainen tyyliin minä en tee-tee sinä- minä en tee, tee itse...On myös parikuntia, jotka hakkaavat toisiaan vuosikymmenestä toiseen, riitelevät vaieten tai huutaen, mutta eroa ei hae kumpikaan.
Joillain parikunnilla yhteiselo on kuin hienoa balettitanssia, säännöt ovat tarkat ja rajat vielä tarkemmat. Jääkaapissa saattaa olla kummankin eväät ja kaikki tarkkaan senttiä myöten laskettu, kuka maksaa mitäkin. Toisilla taas vaatteetkin ovat yhteisiä, pariskunnan elämä näyttää vapaalta ja mahdollisuudet oman itsensä toteuttamiseen ovat väljät.
Pariskunnat näyttävät raakkuvan samaa kieltä, jos kieli on toraisaa, jatkuu torainen puhe aamusta iltaan monotonisena vailla sen suurempia tappeluksia. Jos taas pariskunta on onnellinen, nauru ja iloinen leikkisä kiusaaminen alkaa jo aamusta ja kestää iltayöhön. Pariskunnista näyttää tulevan jotain joka ei ole kaksi eikä yksikään, kiinteän liiton muovaama vastapari? Pitkässä onnellisessa suhteessa elävä kukoistaa ja nauttii, huonossa suhteessa väsytään ja jähmetytään.
Mikä liima meitä oikein liimaa yhteen, kaksin aina kaunihimpi?
Minusta vanhoissa pariskunnissa näyttää iän myötä tapahtuvan siirtymistä, pariskuntien osapuolet muuttuvat samannäköisiksi, puhuvat kuin yhteistä kieltä. Sukupuolierotkin näyttävät laantuvan, naisille kasvaa pienet viikset ja miehille ihan kuin rinnat?
Suurin tappelun aihe näyttää joskus olevan se, kumpi tekee jonkun työn (tyyliin minä-enpäs kun minä kun sinä et jaksa-jaksampas-minäpäs jaksan paremmin...). Tietysti joillakin pariskunnilla tilanne on päinvastainen tyyliin minä en tee-tee sinä- minä en tee, tee itse...On myös parikuntia, jotka hakkaavat toisiaan vuosikymmenestä toiseen, riitelevät vaieten tai huutaen, mutta eroa ei hae kumpikaan.
Joillain parikunnilla yhteiselo on kuin hienoa balettitanssia, säännöt ovat tarkat ja rajat vielä tarkemmat. Jääkaapissa saattaa olla kummankin eväät ja kaikki tarkkaan senttiä myöten laskettu, kuka maksaa mitäkin. Toisilla taas vaatteetkin ovat yhteisiä, pariskunnan elämä näyttää vapaalta ja mahdollisuudet oman itsensä toteuttamiseen ovat väljät.
Pariskunnat näyttävät raakkuvan samaa kieltä, jos kieli on toraisaa, jatkuu torainen puhe aamusta iltaan monotonisena vailla sen suurempia tappeluksia. Jos taas pariskunta on onnellinen, nauru ja iloinen leikkisä kiusaaminen alkaa jo aamusta ja kestää iltayöhön. Pariskunnista näyttää tulevan jotain joka ei ole kaksi eikä yksikään, kiinteän liiton muovaama vastapari? Pitkässä onnellisessa suhteessa elävä kukoistaa ja nauttii, huonossa suhteessa väsytään ja jähmetytään.
Mikä liima meitä oikein liimaa yhteen, kaksin aina kaunihimpi?
Vastaukset 9
Vanhimmat
kysymystäsi ja totesin ettei mikään. Yksin aina kaunihimpi. Se että roikutaan toisessa vuosikymmenestä toiseen vaikka lasten jo lähdettyä taitaa olla enemmän muutoksen pelkoa.
Aika moni parikunta tulee nykyään kanssasi samaan lopputulokseen, ja olen samaa mieltä, väkisin ei kannata kenessäkään roikkua.
oiskkoon jeesusteippi?
*sukii pikku viiksiään*
Sekin saattaa joillain olla? Muttei sentään kaikilla.
niitä pariskuntia jotka tuntevat toisensa mielenliikkeet, tai ainakin kuvittelevat tuntevansa, niin hyvin, ettei verbaalikommunikaatiota enää tarvita.
Omat vanhempani, viettivät kultahäitä tänä kesänä, kuuluvat niihin jotka jo toisen aikomuselkeistä tietävät mitä on tulossa ja mitä toinen ajattelee. Sitä kommunikaatiota on välillä hauska seurata.
Myös vanhempieni koira osaa tosi taitavasti tulkita tuota sanatonta kommunikaatiota. Esimerkiksi sen, että nyt ollaan lähdössä ulkoilemaan sanoo ääneen ensimmäisenä koira.
Kuulostaa aika kamalalta, anteeksi vaan. Mutta onhan se varmati myös hienoakin, olla niin tietoinen toisesta?
Mutta niinhän se on, että joillakin nuo henkilökemiat hitsautuvat niin yhteen, ettei sanojakaan enää tarvita.
Minun vanhempieni ajatukset olivat taas niin arvaamattomia, että puhetulva ei näyttänyt loppuvan koskaan. Ermielisyyksiäkin löytyi viimeiseen saakka. Mutta erittäin onnellisiksi heitä voisi arvioida, pariskuntana.
Minä en osaa myöskään arvata toisten ajatuksia, en puolisoni enkä muiden, valitettavasti. Se olisi kyllä mukavaa, ainakin tiettyyn rajaan saakka. Täysin sanattomaan kommunikaatioon en taitaisi valitettavasti kypsyä.
Heh, TODELLA vanha pariskunta? ollut liitossa yli kaksikymmentä vuotta? Me olemme olleet. Ei tunnu vanhalta eikä yhteensulautuneelta eikä riidellä eikä hakata toisiaan... jämähdetty ehkä.
Nykyisin on vanha pariskunta, jos on ollut yli kaksikymmentä vuotta yhdessä.
Minulla on kirjahyllyn laatikossa vanhoja valokuvia, niiden joukossa on paljon häistä saatuja muistovalokuvia. Melkein poikkeuksetta kaikki pariskunnat ovat hajonneet, ja koko ajan kuulee uusia erouutisia.
Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika elää toisen ihmisen kanssa, josko sitä jämähtäisi yksinkin ollessaan samassa ajassa?
vanha pariskunta, naimisissa kohta 40 vuotta. (harvinaista nykyisin)
Kyllä meillä on sukupuolierot, näytän ihan selvästi naiselta, käyn kuntosalilla, uimassa, kampaajalla, meikkaan, käytän korvakoruja jne. Mieheni ei taas meikkaa eikä käytä koruja, siinä se pieni ero. Onkohan niin, että kun alapäästä karvat harvenevat, niin yläpäässä lisääntyy.(Viiksien ja partakarvojen aiheuttaja lienee hormonitoiminta.)
Yhdessä tehdään työt, mies tietysti raskaammat hommat, niistä ei edes tarvitse väitellä.
Rahat on yhteiset, samoin eväät jääkaapissa. Käymme myös usein yhdessä ruokaostoksilla. Vaatteet kumpikin ostaa itse ja harrastukset ovat molemmilla omat ja yhteisiäkin löytyy.
Tiedämme jo toisen ilmeestä ja olemuksesta millä tuulella ollaan, samoin usein arvaamme toistemme ajatukset.
Päivääkään en vaihtaisi pois ja eteenpäin porskutellaan iloisin mielin.