Olen lukemassa kirjaa Jumalanäidin puutarha, joka kertoo Pyhän Vuoren munkeista ja heidän elämästään. Kirja on todella mielenkiintoinen ja olen jossakin puolessa välissä menossa.
Kirjaa lukiessa tuli mieleen kysymys, että mitä nämä munkit mahtavat ajatella ns. normaalista elämästä ja ihmisistä, jotka eivät kilvoittele yhtä ahkerasti kuin he? Onko ortodoksisuudessa munkkeus erityinen kutsumus vai pidetäänkö sitä normaalin kristityn ihanteena (=tavoitteena)? Vai miten tämä juttu menee?
Munkkien ajatus "itsensä kieltämisestä" tuntuu todella houkuttelevalta ja voisi ajatella, että tätähän Jeesuskin opetti. Näin ollen kristityn elämä on itsensä kieltämistä.
Kirjaa lukiessa tuli mieleen kysymys, että mitä nämä munkit mahtavat ajatella ns. normaalista elämästä ja ihmisistä, jotka eivät kilvoittele yhtä ahkerasti kuin he? Onko ortodoksisuudessa munkkeus erityinen kutsumus vai pidetäänkö sitä normaalin kristityn ihanteena (=tavoitteena)? Vai miten tämä juttu menee?
Munkkien ajatus "itsensä kieltämisestä" tuntuu todella houkuttelevalta ja voisi ajatella, että tätähän Jeesuskin opetti. Näin ollen kristityn elämä on itsensä kieltämistä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
sanoi meikäläiselle 1980-luvulla, että luostarielämä on normaalia kristillistä elämää, rukousta ja ahkeraa työtä -ainoastaan avioliitto ja lapsista huolehtiminen jää siitä pois. Tämä on mielestäni raitis näkemys. Kannatan kohtuullista askeesia enkä ymmärrä "pylväskilvoittelua" tai muita äärimmäisyyksiä.
Munkkeutta pidetään kyllä ortodoksisessa kirkossa erityiskutsumuksena, mutta ei samassa määrin kuin esim katolisessa kirkossa. Meillä munkki on maallikko (vain harvat munkit saavat pappisvihkimyksen), kun taas katolisessa kirkossa munkki on tavallisesti pappismunkki. Luostari ja tavalliset kristityt ovat ortodoksisissa maissa olleet hyvin lähellä toisiaan. Ortodoksiluostarit eivät ole olleet clausuuriluostareita, vaan pyhiinvaelluskeskuksia ehkä Athosvuoren luostareita lukuunottamatta. Tavallinen on ollut myös elämänjärjestys, jossa nuorena eletään maailmassa, vanhana taas luostarissa. Aika monet ihmiset esim vanhalla Venäjällä ovat menneet leskeydyttyään luostariin.
Athosvuoren elämään en pääse naisena tutustumaan, enkä ole vielä lukenut mainitsemaasi kirjaa, joten voisitko selittää tarkemmin, mikä siinä luostarielämässä on niin kummallista tai kiehtovaa. Köyhyys? Samassa paikassa pysyminen? Kuuliaisuus johtajalle? Yhteisöelämä tai erakkolaisuus? Valvominen? Kuuliaisuustyö? Jatkuva rukous? Paastoaminen? Naimattomuus?
Eli siis luostarielämä on ortodoksisesta näkökulmasta normaalia kristillistä elämää? Olisikin hauska tietää mitä Athos-vuoren erakkojen kaltaiset munkit ajattelevat ns. normaaleista ihmisistä, jotka voivat nauttia monipuolisemmasta elämästä.
Tuossa Jumalanäidin puutarha-kirjassa lienee enemmän kuvattu juuri näitä "pylväskilvoittelijoita", kun siinä kerrotaan esim. veljistä, joiden ihanteena on elää hiljaisuudessa, puhumatta yhtään mitään kenellekään yms. Kerrotaan myös joistakin vanhuksista, jotka asuvat majassaan monta vuotta ja vain harvoin käyvät sen ulkopuolella. Tällaisille erikoisille kilvoittelun muodoille annetaan kirjassa sijaa.
Kysyit mikä luostarielämässä on kiehtovaa. No, ehkäpä se yhteisöllisyys ja erakkolaisuus sekä asialle omistautuminen (= jättää kaiken muun taakse ja menee sinne vain rukoillakseen Jumalaa jne.). En sitten tiedä antaako tämä Jumalanäidin puutarha -kirja kuinka hyvää kuvaa ortodoksisesta luostarielämästä. Nämä kaverit joita tässä kirjassa kuvataan vaikuttavat melko extreme-tyypeiltä. :)
Eli siis luostarielämä on ortodoksisesta näkökulmasta normaalia kristillistä elämää? Olisikin hauska tietää mitä Athos-vuoren erakkojen kaltaiset munkit ajattelevat ns. normaaleista ihmisistä, jotka voivat nauttia monipuolisemmasta elämästä.
Tuossa Jumalanäidin puutarha-kirjassa lienee enemmän kuvattu juuri näitä "pylväskilvoittelijoita", kun siinä kerrotaan esim. veljistä, joiden ihanteena on elää hiljaisuudessa, puhumatta yhtään mitään kenellekään yms. Kerrotaan myös joistakin vanhuksista, jotka asuvat majassaan monta vuotta ja vain harvoin käyvät sen ulkopuolella. Tällaisille erikoisille kilvoittelun muodoille annetaan kirjassa sijaa.
Kysyit mikä luostarielämässä on kiehtovaa. No, ehkäpä se yhteisöllisyys ja erakkolaisuus sekä asialle omistautuminen (= jättää kaiken muun taakse ja menee sinne vain rukoillakseen Jumalaa jne.). En sitten tiedä antaako tämä Jumalanäidin puutarha -kirja kuinka hyvää kuvaa ortodoksisesta luostarielämästä. Nämä kaverit joita tässä kirjassa kuvataan vaikuttavat melko extreme-tyypeiltä. :)
että monet maailmassa kilvoittelevat kristityt elävät todellisuudessa paljon vaikeammissa olosuhteissa. Esim monet köyhyydessä lapsikatraansa kasvattaneet hurskaat suurperheiden äidit ovat voittaneet kilvoittelussaan kaikki munkkiveljet ja sisaret. Heidän elämänsä on usein ollut kilvoittelua todella vaikeissa olosuhteissa.
Römpän ukolla on ollut ainutlaatuinen tilaisuus olla Jumalanäidin puutarhan kirjoittajan igumeni Heruvimin johtamassa Paraklitoksen luostarissa Oropossa ja tavata hänet henkilökohtaisesti kolmena kesänä.
Olin saattamassa häntä heinäkuussa 1979, kun hän lähti Lontooseen sydänleikkaukseen.
Luostarielämä on kutsumus ja "toinen tie" jota sen valinneet voivat kulkea tämän elämän lävitse.
Useimmat luostarien asukkaat ovat kokokeneet ja eläneet tätä "tavallista" ja "normaalia" elämää. Jokaisen valinta lähteä luostarikilvoituksen tielle on henkilökohtainen ja ainutkertainen. Syyt siihen tietää ainoastaan asianomaisen rippi-isä luostarissa.
Jumalanäidin puutarha on erinomainen kirja, mutta sen kertomat tapahtumat Athokselta sattuvat vaikeisiin aikoihin siellä ja eivät anna ihan täydellistä kuvaa Athoksen elämästä - jos sitä voi milloinkaan antaa. Luostarielämä, eikä Kirkonkaan elämä ole monoliittista, vaan hyvinkin vaihtelevaa kuten ihmiselo yleensäkin.
on todennäköisesti jokaisessa luostarissa omanlaistaan. Naisluostareissa askeesi on luultavasti maltillisempaa kuin miesluostareissa. Naisluostarithan ovat aina yhteiselämäluostareita. Niissä ei ole skiittoja eikä erakkoloita.
Monet pitävät luostarisäännön vaikeimpana asiana kuuliaisuutta. Sitä, kun joutuvat uudestaan ikään kuin lapsen asemaan, ja joutuvat pyytämään luostarinjohtajan luvan ja siunauksen kaikkiin töihinsä ja hankkeisiinsa.