Nuorena tulin uskoon, kastettiin ; olin mukana aktiivisesti helluntaiseurakunnan toiminnassa. Minut hyväksyttiin pienen paikkakunnan seurakuntatoiminnassa, osasinhan laulaa ja todistaa.
Nuoruuteni meni ainoastaan uskovaisten piireissä ; ystäviini ei lukeutunut yhtään ei-uskovaa. En kyseenalaistanut uskoani, enkä opin oikeellisuutta. Sitä vastaan kapinoin ( näin jälkeenpäin ajateltuna ajattelin vain järkevästi ) että opin mukaan aina piti mennä hienosti, heikkouksia ei saanut näyttää , jos meni huonosti ; niin kyllä Jeesus autta *olalle taputus*
"Oikeaan elämään" en saanut kosketusta vasta kun muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja ystäväpiiriini tuli ei-uskovia. Ja huomasin, että ihmisiä hekin ....
Ja entä ne miehet. Eihän heille kelvannut tällainen tavallinen tyttö, olisi pitänyt olla Jotain. Jotain sellaista, jota minusta ei löytynyt.
Lyhentääkseni tarinaa, aikaa myöten vieraannuin seurakunnasta, löysin mieheni ei-uskovista. Elin murrosikäni yli kaks'kymppisenä. Kävin tansseissa, harrastin seksiä, nautin elämästä !
Äidiltäni oli joku kysynyt, että vieläkö tyttäresi on uskossa. Hän hienosti oli vastannut, että mihinkä se usko tyttärestä häviäisi....
Helluntailaisuudessa tai taitaa olla yleensä uskovaisuudessa eniten minua rassaa se, että ihmisillä on valtavat suorituspaineet. Vaikka toitotetaan Armon Alla olemista, niin käytäntö on vallan toista. Heikkouttaan ei saa näyttää kuin iltakokouksen alttarilla !
Tätä lähinnä seuraan oman äitini vierellä, joka kärsii valtavaa syyllisyyttä siitä, ettei hän ole kunnon uskovainen epäillessään Jumalan armotoitä nuorimman siskoni kohdalla ! Silloin kun on hyvä hetki, niin Jumala auttaa ja armahtaa ; kuulee rukoukset. Mutta entä kun tulee epäilyksen hetki ... Jumala on edelleen armollinen, mutta ihminen on huono ja heikko ..... jos ei usko Jumalan mahdollisuuskiin, syytä saa itsestään etsiä, ei systeemistä ....
Uskovaisuus ... mitä se on ?
Eiköhän jokaisen ole elettävä elämänsä itsensä ja ympäristönsä kanssa tasapainossa.
Nuoruuteni meni ainoastaan uskovaisten piireissä ; ystäviini ei lukeutunut yhtään ei-uskovaa. En kyseenalaistanut uskoani, enkä opin oikeellisuutta. Sitä vastaan kapinoin ( näin jälkeenpäin ajateltuna ajattelin vain järkevästi ) että opin mukaan aina piti mennä hienosti, heikkouksia ei saanut näyttää , jos meni huonosti ; niin kyllä Jeesus autta *olalle taputus*
"Oikeaan elämään" en saanut kosketusta vasta kun muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja ystäväpiiriini tuli ei-uskovia. Ja huomasin, että ihmisiä hekin ....
Ja entä ne miehet. Eihän heille kelvannut tällainen tavallinen tyttö, olisi pitänyt olla Jotain. Jotain sellaista, jota minusta ei löytynyt.
Lyhentääkseni tarinaa, aikaa myöten vieraannuin seurakunnasta, löysin mieheni ei-uskovista. Elin murrosikäni yli kaks'kymppisenä. Kävin tansseissa, harrastin seksiä, nautin elämästä !
Äidiltäni oli joku kysynyt, että vieläkö tyttäresi on uskossa. Hän hienosti oli vastannut, että mihinkä se usko tyttärestä häviäisi....
Helluntailaisuudessa tai taitaa olla yleensä uskovaisuudessa eniten minua rassaa se, että ihmisillä on valtavat suorituspaineet. Vaikka toitotetaan Armon Alla olemista, niin käytäntö on vallan toista. Heikkouttaan ei saa näyttää kuin iltakokouksen alttarilla !
Tätä lähinnä seuraan oman äitini vierellä, joka kärsii valtavaa syyllisyyttä siitä, ettei hän ole kunnon uskovainen epäillessään Jumalan armotoitä nuorimman siskoni kohdalla ! Silloin kun on hyvä hetki, niin Jumala auttaa ja armahtaa ; kuulee rukoukset. Mutta entä kun tulee epäilyksen hetki ... Jumala on edelleen armollinen, mutta ihminen on huono ja heikko ..... jos ei usko Jumalan mahdollisuuskiin, syytä saa itsestään etsiä, ei systeemistä ....
Uskovaisuus ... mitä se on ?
Eiköhän jokaisen ole elettävä elämänsä itsensä ja ympäristönsä kanssa tasapainossa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kiva lukea, että on entisiä hellareita :-)Minä kans olen entinen hellari, nykyään minä en usko mihinkään jumalaan, jumalattareen tai näkymättömiin hahmoihin. Mä en saanut ainoastaan helluntailaisuudesta tarpeeksi (kävin nääs kirkollisten, vapareitten ja city seurakuntalaisten tapaamisissa), saijn tarpeeksi koko kristinuskosta ja heräsin siihen todelisuuteen, että ei ole jumalaa, jumalia, jumalattaria, paholaista yms...
Anyway, tsemppiä ja pärjäile :-)
Allekirjoitan tekstisi jokaisen lauseen.
Käsitykseni uskovaisuudesta (lähinnä hellariperheeseen syntyneen hlö:n kannalta) on pitkälti sama kuin sinulla.
Pitkään oli minullakin kummallinen ja todella harhaanjohtava käsitys ympäröivästä maailmasta ja ennenkaikkea sen ihmisistä. Kuvittelin, että jos sinne "maailmaan" lähtisin niin paha minut perisi. :D
Kauheaa katsoa kun joku nuori sopertaa jossain mikrofonin takana todistusta uskostaan ja siitä miten auvoista on olla uskovainen ja elää pelstusvarmuudessa, kun selvästikään hänellä ei ole koskaan ollut mitään vertailukohtaa elämässään johon perustaa mielipiteensä ja maailmankatsomuksensa. Ne on vain sanoja, jotka on laitettu hänen suuhunsa aikuisten uskovaisten toimesta. Aivopesua, sanon minä!
Uskovaisten lapsille opetetaan hirveitä ennakkoluuloja kaikkia muita kohtaan kuin oman uskon edustajia. Tuloksena on pahimmissa tapauksissa täysin elämätön elämä.
...se on myös Vanhoillislestadiolais perheen nuorilla, jos ei vielä pahempaa. Mutta on iloista huomata, että ihmiset osaavat ajatella myös omilla aivoillaan