(Nyt on iltasadun aika, tänään
ei iltarukousta tulekkaan.)
Kahdeksan pientä kääpiötä
Olipa kerran satu, joka piti kirjoitettaman tietokoneelle. Satu kertoi Lumikista ja hänen ilkeästä kuningataräitipuolestaan, joka koko ajan kyseli peililtään: "Ken on maassa kau-ne-in?" Kun kuningatar jälleen otti peilin käteensä, lipsahti kirjoittajan kohtalonsormi, ja näyttöpäätteelle ilmestyi teksti:
Kerro, kerro, kuvatin...
”Kuvatin!” hirmustui peili: ”Sehän on kuin mikäkin kuvatus!” Painovirheestä loukkaantunut peili päätti kostaa ja muutti omavaltaisesti lorun loppuosankin. Niinpä ruudulla luki nyt:
Kerro, kerro, kuvatin,
ken on maassa kau-he-in!
Jekustaan huvittuneena peili tietenkin vastasi:
Sinä, kuningattareni,
olet kau-he-in!
Mutta koska kuningattarella oli lukihäiriö, hän ei huomannut asiassa mitään omituista. Sitten koko satu heitti häränpyllyä. Ilkeä äitipuoli ei älynnytkään ajaa metsään Lumikkia, joka niin ollen ei koskaan tavannut seitsemää pientä kääpiötä.
Silti sadun sisäinen voima ohjasi kuningattaren tekosia. Hän valmisti myrkkyomenan ja lähti metsään tietämättä itsekään miksi. Lopulta hän päätyi kääpiöiden mökille ja tapasi siellä prinssin, joka turhan panttina odotteli, että löytäisi ihanan Lumikin lasiarkussa.
Hämillisenä kuningatar pyöritteli omenaa kädessään. Vaisto sanoi, että hänen pitäisi tarjota se jollekin. Hätäpäissään hän antoi omenan komealle prinssille, joka kiitollisena otti sen vastaan ja haukkasi punaposkisesta hedelmästä heti suuren palasen.
Niinhän siinä kävi, että prinssi otti ja kuoli. Vasta katsellessaan kalvan kylmentämän nuorukaisen kasvoja tajusi kuningatar, mitä oli tehnyt. Olisihan prinssi kelvannut hänellekin! Kuningas, jonka hän oli nainut, oli nyt jo vanha äijänkäppänä verrattuna tähän tiukkapeppuiseen ja enkelitukkaiseen nuorukaiseen. Mutta katumus ei enää herättänyt prinssiä henkiin.
Kun kääpiöt tulivat töistä, he löysivät prinssin kuolleena makaamasta. ”No, yksi suu vähemmän syömässä”, he totesivat. Kääpiöistä oli ollut peräti kummallista, että joku vieras prinssi oli päivätolkulla istunut heidän ruokapöydässään mässäilemässä. Vähäpuheisuuttaan he eivät olleet saaneet ajetuksi vierasta poiskaan. Lumikista kääpiöt eivät olleet koskaan edes kuulleet. Koruttomin menoin he hautasivat prinssin läheisen kuusikon reunaan.
Kuningatar, joka oli kotiin tulevien kääpiöitten äänet kuultuaan syöksynyt metsään piiloon, puhkesi erehdyksestään suivaantuneena harminkyyneliin. Hänen silmänsä pulppusivat kuin suihkulähteet. Mätäs, jolla hän istui, muuttui saareksi. Hän itki ja itki ja itki... kunnes ainuttakaan kyyneltä ei enää edes vääntämällä herunut ulos.
Kun maa vihdoin sai niellyksi kaikki vedet mättään ympäriltä, nousi kuningatar pystyyn kyyrystään. Mutta voihan turkanen! Runsaan nestehukan takia hän oli kuivunut niin pieneksi ja ryppyiseksi, ettei voinut enää muuta kuin mennä kääpiöitten mökille ja pyytää, että saisi jäädä heidän luokseen. Säälistä nämä suostuivat ottamaan ruoanlaittajakseen rumalta kääpiökuningattarelta näyttävän naisen, jonka päässä yhä keikkui aivan liian iso kruunu.
Siitä lähtien mökissä asui kahdeksan pientä kääpiötä Lumikin ja seitsemän pienen kääpiön sijasta. Lumikilla, joka oli onnellisen tietämätön sadun saamasta käänteestä, riitti kosijoita yllin kyllin. Aikanaan hän sai prinssinsä ja perintöosuutensa valtakunnasta. Ja kuten oikeissa saduissakin he kaikki elivät enemmän tai vähemmän onnellisina elämänsä loppuun saakka ja elävät vieläkin, elleivät ole sattuneet kuolla kupsahtamaan.
Hyvää ötyä!!
;))
ei iltarukousta tulekkaan.)
Kahdeksan pientä kääpiötä
Olipa kerran satu, joka piti kirjoitettaman tietokoneelle. Satu kertoi Lumikista ja hänen ilkeästä kuningataräitipuolestaan, joka koko ajan kyseli peililtään: "Ken on maassa kau-ne-in?" Kun kuningatar jälleen otti peilin käteensä, lipsahti kirjoittajan kohtalonsormi, ja näyttöpäätteelle ilmestyi teksti:
Kerro, kerro, kuvatin...
”Kuvatin!” hirmustui peili: ”Sehän on kuin mikäkin kuvatus!” Painovirheestä loukkaantunut peili päätti kostaa ja muutti omavaltaisesti lorun loppuosankin. Niinpä ruudulla luki nyt:
Kerro, kerro, kuvatin,
ken on maassa kau-he-in!
Jekustaan huvittuneena peili tietenkin vastasi:
Sinä, kuningattareni,
olet kau-he-in!
Mutta koska kuningattarella oli lukihäiriö, hän ei huomannut asiassa mitään omituista. Sitten koko satu heitti häränpyllyä. Ilkeä äitipuoli ei älynnytkään ajaa metsään Lumikkia, joka niin ollen ei koskaan tavannut seitsemää pientä kääpiötä.
Silti sadun sisäinen voima ohjasi kuningattaren tekosia. Hän valmisti myrkkyomenan ja lähti metsään tietämättä itsekään miksi. Lopulta hän päätyi kääpiöiden mökille ja tapasi siellä prinssin, joka turhan panttina odotteli, että löytäisi ihanan Lumikin lasiarkussa.
Hämillisenä kuningatar pyöritteli omenaa kädessään. Vaisto sanoi, että hänen pitäisi tarjota se jollekin. Hätäpäissään hän antoi omenan komealle prinssille, joka kiitollisena otti sen vastaan ja haukkasi punaposkisesta hedelmästä heti suuren palasen.
Niinhän siinä kävi, että prinssi otti ja kuoli. Vasta katsellessaan kalvan kylmentämän nuorukaisen kasvoja tajusi kuningatar, mitä oli tehnyt. Olisihan prinssi kelvannut hänellekin! Kuningas, jonka hän oli nainut, oli nyt jo vanha äijänkäppänä verrattuna tähän tiukkapeppuiseen ja enkelitukkaiseen nuorukaiseen. Mutta katumus ei enää herättänyt prinssiä henkiin.
Kun kääpiöt tulivat töistä, he löysivät prinssin kuolleena makaamasta. ”No, yksi suu vähemmän syömässä”, he totesivat. Kääpiöistä oli ollut peräti kummallista, että joku vieras prinssi oli päivätolkulla istunut heidän ruokapöydässään mässäilemässä. Vähäpuheisuuttaan he eivät olleet saaneet ajetuksi vierasta poiskaan. Lumikista kääpiöt eivät olleet koskaan edes kuulleet. Koruttomin menoin he hautasivat prinssin läheisen kuusikon reunaan.
Kuningatar, joka oli kotiin tulevien kääpiöitten äänet kuultuaan syöksynyt metsään piiloon, puhkesi erehdyksestään suivaantuneena harminkyyneliin. Hänen silmänsä pulppusivat kuin suihkulähteet. Mätäs, jolla hän istui, muuttui saareksi. Hän itki ja itki ja itki... kunnes ainuttakaan kyyneltä ei enää edes vääntämällä herunut ulos.
Kun maa vihdoin sai niellyksi kaikki vedet mättään ympäriltä, nousi kuningatar pystyyn kyyrystään. Mutta voihan turkanen! Runsaan nestehukan takia hän oli kuivunut niin pieneksi ja ryppyiseksi, ettei voinut enää muuta kuin mennä kääpiöitten mökille ja pyytää, että saisi jäädä heidän luokseen. Säälistä nämä suostuivat ottamaan ruoanlaittajakseen rumalta kääpiökuningattarelta näyttävän naisen, jonka päässä yhä keikkui aivan liian iso kruunu.
Siitä lähtien mökissä asui kahdeksan pientä kääpiötä Lumikin ja seitsemän pienen kääpiön sijasta. Lumikilla, joka oli onnellisen tietämätön sadun saamasta käänteestä, riitti kosijoita yllin kyllin. Aikanaan hän sai prinssinsä ja perintöosuutensa valtakunnasta. Ja kuten oikeissa saduissakin he kaikki elivät enemmän tai vähemmän onnellisina elämänsä loppuun saakka ja elävät vieläkin, elleivät ole sattuneet kuolla kupsahtamaan.
Hyvää ötyä!!
;))
Vastaukset 1
Vanhimmat
Menee nukkumaan tähän aikaan =) Öitä!