Näytönsäästäjä meni päälle jo aikaa sitten, mutta en jaksa nostaa käsiäni kyynärnojilta. Mikään ääni toimiston hälyssä ei kiinnitä huomiotani, mutta raitiovaunun ääni on ainutlaatuinen. Olen istunut työtuolillani tuuletusluukun vieressä hievahtamatta jo kauan ja kuunnellut tuota harvakseltaan ohitseni kuohuvaa ääntä. Krapulainen mieleni muuntaa sen vuoroin kauniiksi henkäykseksi, vuoroin kirkuvaksi ulvonnaksi.
Eilen töistä lähdettyäni olin juonut paljon enemmän kuin oli tarkoitus. Joka ilta juon, mutta harjoitus ei näemmä tee mestaria, ei tässä lajissa. Aamulla kännykkäni juorusi minun soittaneen edellisenä iltana pojalleni. Puhelimeni on halvinta mallia mitä markkinoilta löytyy, mutta senkin muisti pelaa omaani paremmin. Humalaltani en muista puhelusta mitään, mikä antaa kummasti tehoa itseruoskinnalleni. Exäni mielestä pieni poikamme tarvitsi kännykän, minusta se oli turhaa. Ajattelin, että jatkossa olisi yhä vaikeampaa keksiä tekosyitä siihen, että en pitänyt yhteyttä. Olin ollut oikeassa.
Maisemakonttorissa pöytäni sijaitsee tupakkahuoneen vieressä. Sisäpuolelta kellertävä lasinen ovi käy. Tunkkainen käry syöksähtää käytävälle ja alkaa hitaasti ohenevana pilvenä kurotella kohti sieraimia tullakseen huomatuksi. Haju vie minut kauas. Isänisäni istuu tuvassa puujakkaralla ja polttaa kessua. Jakkaran jalan vieressä on puolikas pullo kirkasta. Vanha mies on vaiti, tuijottaa ikkunasta ja siristelee silmiään savun kiemurrellessa kasvojen yli. Leikin tuvan nurkassa, mutta kunhan pullosta on enää neljännes jäljellä, on aika siirtyä lähemmäs.
Silloin muutoin vaitonainen ja juro vanha mies alkaa puhua, kertomaan kokemuksiaan sodasta. Sota, joka vei hänet pois kotipaikalta jonnekin kylmään ja pimeään. Sodan jälkeen kotiin palasi mies, joka ei enää koskaan ollut yön yli poissa kotoa. Iäkkään miehen keho oli kyllä läsnä, muusta en ollut niin varma. Muuttuneena alkoi elää omaa elämäänsä, teki raskasta työtä ja piti yllä kovaa kuria. Pieksi henkisesti ja ruumiillisesti poikiaan. Erityisesti esikoistaan, tulevaa isääni.
Nuorena poikana isäni oli jälleen kerran umpihumalassa ja kertoi, miltä tuntuu tulla pieksetyksi isänsä toimesta. Se on ainoa kerta, kun olen nähnyt isäni itkevän. Hänet oli pakotettu tunnustamaan jotain, mitä ei ollut tehnyt. Isänisäni julisti rehellisyydestä ja antoi nahkaremmin laulaa niin kauan, että isäni lopulta tunnusti. Isäni oli kuulemma jo ennen syntymääni päättänyt, että omaa poikaansa ei piekse. Hän on pitänyt lupauksensa ja on siitä tavattoman ylpeä. Hänestä se todellinen kasvatuksen riemuvoitto. Juuri muuta eroa en hänessä ja hänen isässään näekään, mutta en ole tohtinut sitä hänelle sanoa.
Mökkireissuilla olen nähnyt huolen äitini kasvoilla ja kokenut velvollisuudekseni lähteä etsimään isääni. Tiedän, miltä tuntuu seisoa lepikossa piilossa, odottaa ja katsoa laskeutuvaa aurinkoa vasten siluettia. Mustaa hahmoa, joka tyhjentää kirkkaan pullon muutamalla huikalla. Astua esiin kuin ei olisi nähnyt mitään ja saatella horjuva mies kuistille hyttysten syötäväksi. Anella häntä sisään, kun hän haluaa katsoa auringonlaskua. Katsoa silmät kiinni aurinkoa, joka laski jo tunti sitten.
Konttori on tyhjentynyt ja on tullut aika. Työpöydän laatikossa kuittimapin alla odottaa ystäväni. Pullo tuntuu viileältä, muoto istuu hyvin käteen. Luulen, että kukaan ei tiedä tavastani. Luulen, että pitävät minua ahkerana ja tunnollisena, kun joka ilta viimeisenä poistun.
Tartun pulloon kaksin käsin, toinen etiketillä, toinen korkilla. Puristan ja keskityn kuuntelemaan autuasta naksahdusta, kun kännykkäni soi. Kiukku sihahtaa ja ensin yritän olla välittämättä soittoäänestä, mutta naksahdus ansaitsee hiljaisuuden. Lasken pullon pöydälle ja katson vilkkuvaa näyttöä. Poikani soittaa. Muististani kadonnut eilinen ilta saa oloni tukalaksi. Nostan kännykän pöydältä, painan nappia ja vien kapulan korvalle.
-No hei, yritän pirteää esittäen, mutta käheyteni varmistaa epäonnistumisen.
-Moi! Eilen sovittiin että viideltä, mut mä kyl vähän myöhästyn.. sopisko kuudelta? poika kysyy innosta kirkkaalla äänellä. Taustalta kuuluu astioiden kilinää. Poika on kait syömässä, maiskutus on melkoinen.
-Niin.. kello kuusi..? kysyn epävarmana.
-Jos se aika vaan sopii? Kivaa, että ostat mulle rannekkeen ja hattaran! poika jatkaa. Ajatus kiertää ja kiertää, kunnes löytää uomansa. Linnanmäki. Olen eilen soittanut vieväni poikani Linnanmäelle.
-Kello kuusi pääportilla sopii hyvin, sanon lempeyttä tavoitellen, vaikka edessäni seisova pullo ja jano saavat sanani kuulostamaan kireiltä.
-Jees..okei.. Nähdään siellä! poika heittää ja sulkee samalla puhelimen.
-Nähdään siellä, vastaan linjan jo katkettua ja lasken kännykän pullon viereen.
Huvipuisto. Se ei olisi ihan ensimmäisenä tullut mieleeni, jos töistä jonnekin muualle kuin kämpilleni olisi pitänyt mennä. Tunnen ärtymystä ja mietin, kuinka paljon voisin juoda, jotta poikani ei huomaisi. Tai ehkä ei olisikaan niin väliä, vaikka hän huomaisi, sillä huvittelemaanhan sinne mennään?
Katson avaamatonta pulloa pöydälläni ja ajattelen, ettei kauniimpaa asiaa olekaan kuin kirkas raja hennon kaulan sisällä. Aurinko tekee pullon taakse pitkän varjon. Muistan nähneeni samanlaisen varjon isoisäni jakkaran juurella. Muistan lepikon tahmaiset lehdet käsissäni kun katsoin, miten isäni musta siluetti tyhjensi pullon. Näen poikani pöydän ääressä istumassa edessään pullo, jonka varjo lankeaa janosta väsyneille kasvoille. Otan pullon käteeni ja työnnän sen puoliväkisin takaisin mapin alle. Tönäisen liukulaatikon jalallani kiinni, kerään tavarani ja pakotan itseni ylös.
Ehkä on tullut aika katkaista verenperintö. Ainakin aion yrittää, mietin ja astun ulos alkuillan auringossa kylpevälle kadulle. Suuta kuivaa ja silmiä kirvelee, mutta oloni on omituisen kepeä. Työnnän käteni povitaskuun, kaivan ulos lompakkoni ja tutkiskelen sen poimuja. Siellä on riittävästi rahaa rannekkeeseen ja hattaraan. Myös itselleni.
Eilen töistä lähdettyäni olin juonut paljon enemmän kuin oli tarkoitus. Joka ilta juon, mutta harjoitus ei näemmä tee mestaria, ei tässä lajissa. Aamulla kännykkäni juorusi minun soittaneen edellisenä iltana pojalleni. Puhelimeni on halvinta mallia mitä markkinoilta löytyy, mutta senkin muisti pelaa omaani paremmin. Humalaltani en muista puhelusta mitään, mikä antaa kummasti tehoa itseruoskinnalleni. Exäni mielestä pieni poikamme tarvitsi kännykän, minusta se oli turhaa. Ajattelin, että jatkossa olisi yhä vaikeampaa keksiä tekosyitä siihen, että en pitänyt yhteyttä. Olin ollut oikeassa.
Maisemakonttorissa pöytäni sijaitsee tupakkahuoneen vieressä. Sisäpuolelta kellertävä lasinen ovi käy. Tunkkainen käry syöksähtää käytävälle ja alkaa hitaasti ohenevana pilvenä kurotella kohti sieraimia tullakseen huomatuksi. Haju vie minut kauas. Isänisäni istuu tuvassa puujakkaralla ja polttaa kessua. Jakkaran jalan vieressä on puolikas pullo kirkasta. Vanha mies on vaiti, tuijottaa ikkunasta ja siristelee silmiään savun kiemurrellessa kasvojen yli. Leikin tuvan nurkassa, mutta kunhan pullosta on enää neljännes jäljellä, on aika siirtyä lähemmäs.
Silloin muutoin vaitonainen ja juro vanha mies alkaa puhua, kertomaan kokemuksiaan sodasta. Sota, joka vei hänet pois kotipaikalta jonnekin kylmään ja pimeään. Sodan jälkeen kotiin palasi mies, joka ei enää koskaan ollut yön yli poissa kotoa. Iäkkään miehen keho oli kyllä läsnä, muusta en ollut niin varma. Muuttuneena alkoi elää omaa elämäänsä, teki raskasta työtä ja piti yllä kovaa kuria. Pieksi henkisesti ja ruumiillisesti poikiaan. Erityisesti esikoistaan, tulevaa isääni.
Nuorena poikana isäni oli jälleen kerran umpihumalassa ja kertoi, miltä tuntuu tulla pieksetyksi isänsä toimesta. Se on ainoa kerta, kun olen nähnyt isäni itkevän. Hänet oli pakotettu tunnustamaan jotain, mitä ei ollut tehnyt. Isänisäni julisti rehellisyydestä ja antoi nahkaremmin laulaa niin kauan, että isäni lopulta tunnusti. Isäni oli kuulemma jo ennen syntymääni päättänyt, että omaa poikaansa ei piekse. Hän on pitänyt lupauksensa ja on siitä tavattoman ylpeä. Hänestä se todellinen kasvatuksen riemuvoitto. Juuri muuta eroa en hänessä ja hänen isässään näekään, mutta en ole tohtinut sitä hänelle sanoa.
Mökkireissuilla olen nähnyt huolen äitini kasvoilla ja kokenut velvollisuudekseni lähteä etsimään isääni. Tiedän, miltä tuntuu seisoa lepikossa piilossa, odottaa ja katsoa laskeutuvaa aurinkoa vasten siluettia. Mustaa hahmoa, joka tyhjentää kirkkaan pullon muutamalla huikalla. Astua esiin kuin ei olisi nähnyt mitään ja saatella horjuva mies kuistille hyttysten syötäväksi. Anella häntä sisään, kun hän haluaa katsoa auringonlaskua. Katsoa silmät kiinni aurinkoa, joka laski jo tunti sitten.
Konttori on tyhjentynyt ja on tullut aika. Työpöydän laatikossa kuittimapin alla odottaa ystäväni. Pullo tuntuu viileältä, muoto istuu hyvin käteen. Luulen, että kukaan ei tiedä tavastani. Luulen, että pitävät minua ahkerana ja tunnollisena, kun joka ilta viimeisenä poistun.
Tartun pulloon kaksin käsin, toinen etiketillä, toinen korkilla. Puristan ja keskityn kuuntelemaan autuasta naksahdusta, kun kännykkäni soi. Kiukku sihahtaa ja ensin yritän olla välittämättä soittoäänestä, mutta naksahdus ansaitsee hiljaisuuden. Lasken pullon pöydälle ja katson vilkkuvaa näyttöä. Poikani soittaa. Muististani kadonnut eilinen ilta saa oloni tukalaksi. Nostan kännykän pöydältä, painan nappia ja vien kapulan korvalle.
-No hei, yritän pirteää esittäen, mutta käheyteni varmistaa epäonnistumisen.
-Moi! Eilen sovittiin että viideltä, mut mä kyl vähän myöhästyn.. sopisko kuudelta? poika kysyy innosta kirkkaalla äänellä. Taustalta kuuluu astioiden kilinää. Poika on kait syömässä, maiskutus on melkoinen.
-Niin.. kello kuusi..? kysyn epävarmana.
-Jos se aika vaan sopii? Kivaa, että ostat mulle rannekkeen ja hattaran! poika jatkaa. Ajatus kiertää ja kiertää, kunnes löytää uomansa. Linnanmäki. Olen eilen soittanut vieväni poikani Linnanmäelle.
-Kello kuusi pääportilla sopii hyvin, sanon lempeyttä tavoitellen, vaikka edessäni seisova pullo ja jano saavat sanani kuulostamaan kireiltä.
-Jees..okei.. Nähdään siellä! poika heittää ja sulkee samalla puhelimen.
-Nähdään siellä, vastaan linjan jo katkettua ja lasken kännykän pullon viereen.
Huvipuisto. Se ei olisi ihan ensimmäisenä tullut mieleeni, jos töistä jonnekin muualle kuin kämpilleni olisi pitänyt mennä. Tunnen ärtymystä ja mietin, kuinka paljon voisin juoda, jotta poikani ei huomaisi. Tai ehkä ei olisikaan niin väliä, vaikka hän huomaisi, sillä huvittelemaanhan sinne mennään?
Katson avaamatonta pulloa pöydälläni ja ajattelen, ettei kauniimpaa asiaa olekaan kuin kirkas raja hennon kaulan sisällä. Aurinko tekee pullon taakse pitkän varjon. Muistan nähneeni samanlaisen varjon isoisäni jakkaran juurella. Muistan lepikon tahmaiset lehdet käsissäni kun katsoin, miten isäni musta siluetti tyhjensi pullon. Näen poikani pöydän ääressä istumassa edessään pullo, jonka varjo lankeaa janosta väsyneille kasvoille. Otan pullon käteeni ja työnnän sen puoliväkisin takaisin mapin alle. Tönäisen liukulaatikon jalallani kiinni, kerään tavarani ja pakotan itseni ylös.
Ehkä on tullut aika katkaista verenperintö. Ainakin aion yrittää, mietin ja astun ulos alkuillan auringossa kylpevälle kadulle. Suuta kuivaa ja silmiä kirvelee, mutta oloni on omituisen kepeä. Työnnän käteni povitaskuun, kaivan ulos lompakkoni ja tutkiskelen sen poimuja. Siellä on riittävästi rahaa rannekkeeseen ja hattaraan. Myös itselleni.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hyvä kirjoitus.
Kiitos taas lukunautinnosta.
Vaikka oma sukupuuni on noilta osin aika kuiva, panee kirjoitus miettimään. Ehkäpä juttu poikii alkoholismia pohdiskelevia avauksiakin...houp...
Kiitos.
...oikeastaan ahdistava
- en ole koskaan oikein ollut sinut alkoholismin kanssa. Oikeastaan irrationaalisesti pelkään koko ainetta, viinaa siis..
- taitaisi olla meikäläisen viinasuhteessa analyysin paikka...
kuin kovassa kuumeessa kylmäisi. ja katse kulkisi vaivihkaa satojen hotelliaamujen peilin.
sulla on (liiankin?) hyvä kyky tunkea sanasi paksunkin muurin sisään. eduksi kaikille, ettet jätä kirjainta maton alle.
Hyvin aidon tuntuista tilitystä ....suorastaan jopa runoollista omassa karussa raadollisuudessaan.Isä ja poika ,,,,ja polvesta polveen...mietityttää....se jos polvi pojasta sittenkin on mahdollista parantua.
Ainakin tässä jäi toivo paremmasta ilmaan leijumaan.
Hieno teksti.Tyylisi on ihankin omaa lajissaan.
suvussakin. Meidän jengi on hiukan kuivanpuoleista ollut joten omakohtaista verrokkiaineistoa ei ole. Sadussa tärkein on onnellinen loppu, se tässäkin oli.
Alkoholismin synnyssä tärkeämpää kuin perimä on opitut tavat miten kestää tämän maailman kovuutta. Muitakin tapoja on kuin paeta humalaan, mutta se ratkaisu on helppo oppia, joko kotoa tai kavereilta.