Bertel Gripenberg

Kirjoitin tänä aamuna huvikseni artikkelin ajatuksistani; laitan sen tähän isänmaa-palstalle, kun aihe ehkä sivuaa enemmän isänmaallisuutta, kuin kirjallisuutta..(?)

Suomen unohdettu suuruus, Bertel Gripenberg:
------------------------------------------

Anna-Maria Tallgrenia lukiessa.

Tellervo Krogerius(toim.), Anna-Maria Tallgren - Elämyksiä - Esseitä, arvosteluja, pakinoita 1910-1949, SKS,1990.

Jo kun saan luettua Krogeriuksen kirjoittaman esipuheen ja silmäilen sisällysluettelon, minussa herää valtaisa pettymys ja suru. Toimittaja on karsinut koko Tallgrenin mielenkiintoisimman tuotannon pois, joihinkin hämäriin toimituspoliittisiin näkökohtiin vedoten! Sydämeni on raskas - Suomi ei siis ole kypsä kohtaamaan omaa menneisyyttään, vaikka aikaa itsenäistymisestä on kulunut kohta sata vuotta. Niin ei vieläkään.

"Ensimmäisten mukana" on karsittu se kaikkein mielenkiintoisin, eli Tallgrenin essee suuresti ihailemastaan Levertinistä. Sitten - kaikki maininnat suomenruotsalaisesta kirjallisuudesta on siivottu pois; vaikka se oli Tallgrenin erikoisala. Pois on jätetty esseet Bertel Gripenbergistä, Arvid Mörnestä, Emil Zilliacuksesta, Hagar Olssonista ja Runar Schildtistä! Mitä on jätetty jäljelle, ei paljon huvita edes katsoa; läpileikkaus toimitustyön arkisesta puurtamisesta, Juhani Siljo -artikkelit, Strindberg ja suuret ranskalaiset. Tässä taas saa kantapään kautta kokea miten raivostuttavaa on lukea valikoituja paloja tekijän tuotannosta. Kuinka tuhannesti parempi on täydellinen laitos, josta voi itse valita herkullisimmat ja parhaimmat, ja keskittyä niihin.

Siis, asiahan on niin, että kun tarkastelee Suomen kirjallisuuden historiaa, niin sen lävitse kulkee tummanpunainen jana, kuin tykyttävä arpi; se alkaa 1800-luvun alkupuolelta, ja jatkuu tähän hetkeen, v. 2005 saakka, ja suomalainen kirjallisuus ei ole hetkeksikään tuosta vapautunut; nimittäin kieliriidan repivästä vaikutuksesta. Vaikka täällä on päässyt esille ajoittain lahjakkaitakin kirjailijoita, niin kovin usein tuntuu että ei välitetä lainkaan lahjakkuudesta, ja laadusta, vaan annetaan päivänpolitiikan sanella kirjallisuuden arvottamisen ehdot.

Ja kun tökkään pehmeäksi manikyroidyn, herkän tohtorinsormeni tuohon arpikudokseen, ja hivelen sen linjoja läpi, löydän kipupisteen n. vuoden 1900 -tienoilta, viime vuosisadan vaihteesta. Silloin, tuona kauniina aikana, la belle epoquen aikana, jolloin Eurooppa oli vielä vanha iloinen Eurooppa, ja Juhani Ahot ja muut suomalaiset keikistelivät silintereissään Montmartrella, eikä osattu aavistaakaan maailmansotia, eikä Venäjän vallankumousta. Siihen aikaan kaikki puhuivat Gribenbergistä, joka ei ollut pelkästään Suomen, vaan koko Skandinavian tunnetuin ja lupaavin runoilijalahjakkuus.

Aloin haistaa ensimmäisen kerran palaneen käryä, kun selasin läpi Rafael Koskimiehen sinänsä ansiokasta ja kauniisti sidottua 1940-luvun helmeä, kolmiosaista sarjaa Elävä kansalliskirjallisuus. Luin sitä läpi innosta hehkuen, viattomin silmin kuin Lumikki, ja silloin heinäkasasta nousi esiin neula, värttinän piikin pahus löi sormeeni, ja mielessäni särähti. Miksi Koskimies ei säästele pahoja sanojaan kuvatessaan vuosisadanvaihteen kirjallisuutta, symbolismin aikaa? Ja kritiikin kärki kohdistuu Bertel Gripenbergiin; joka suurinpiirtein mätkitään kelvottomaksi hunsvotiksi.

Silloin sain suuren oivalluksen, näitä suuria mitä tulee vain harvoin elämässä, ja näin kuin kristallista, että syy on kateus. Siinä leipääntynyt, tomuinen kirjallisuusprofessori kateudesta vihreänä ei voi myöntää laakeria lahjakkaammalleen, elävälle runoilijalle. Silloin ymmärsin myös että Suomen kirjallisuuskritiikkiä on vaivannut dogmaattinen fennomania. Ei ole pystytty näkemään luovia yksilöitä; ei ole pystytty arvioimaan ja kunnioittamaan lahjakkuutta.

Sain siis tartunnan, ja muutamien syksyisten ja talvisten viikonloppujen aikana metsästin Gripenbergin tuotannon kirjahyllyyni. Aloin käydä lävitse hänen runojaan, etsien johtolankaa; mikä oli ärsyttänyt suomalaisuusmiehet? Ensinnä huomasin että Gribenberg oli rasisti, ja sotakiihkoilija. Luin hänen lapsuudestaan Pietarissa, ja hänen ruotsalaiskansallisesta ylpeydestään, hänen kiihkeästä svekomaniastaan. Sitten löysin tuon salatun syyn; kohdan missä Gribenberg tuomitsee sekä slaavit että suomalaiset mongolikansoiksi, ja pitää vain saksalaisia ja ruotsalaisia arjalaisina kansoina!

Kansalaissodan aikana Gribenberg oli valkoisten puolella, ja hän tuli vähän alas näistä rodullisista sfääreistä, ja hyväksyi suomalaiset valkoiset aseveljikseen. 1920-luvun alussa Gribenberg omistaa runonsa Mannerheimille.

Näistä syistä olisi ollut kiva lukea mitä Anna-Maria Tallgren ajatteli Gripenbergistä, ja muista suomenruotsalaisista. Minusta turhan usein unohdetaan että suomenruotsalaiset olivat takaamassa maallemme itsenäisyyttä kapinan tuiskeissa.

Joo, kyllä se kiukuttaakin, tämä arvostuksen puute... Mahtoiko se olla osasyynä esim. Runar Schildtin, ja monen muun itsemurhaan?

Pimitellään tosiasioita, sensuroidaan, vaietaan, kadehditaan... Mistä se kertoo? Kansallisesta voimastamme, vai kertooko se suomalaisesta huonosta itsetunnosta, joka ei voi kunnioittaa itseään samanarvoisena muiden kansakuntien rinnalla?

Milloin tulee aika, jolloin joku älyää että myös Bertel Gripenberg oli suuri suomalainen?

Otan tähän vielä Bertelin kirjoittaman omistuksen v. 23 runokokoelman Efter Striden kannesta:

Finlands befriare,
General C.G. Mannerheim
tillägnas värdnadsfullt dessa dikter
som ett ringa uttryckt
av en stor beundran