mitä silloin tapahtuukaan ensi suudelma ku ohi on?

Oli kaunis päivä, eikä mikään tunutnut enää paremmalta kuin vain maata auringossa ja nautiskella siideristä. Taru makasi takapihallansa joka ei todellakaan ollut pieni. Hänen oikealla puolellaan oli uima-allas ja vasemmalla pieni puolikuun muotoinen baaritiski, hän vilkuili vieläkin ympärilleen, aivan kuin varmistaakseen ettei mikään ollut kadonnut. En voi vieläkään uskoa tätä todeksi, hän ajatteli.

Taru oli vielä kolme kuukautta sitten istunut vankilassa murhasta, jonka hän oli myöntänyt, hän oli ampunut erästä miestä joka oli alkanut ahdistelemaan häntä kotimatkalla bussipysäkiltä kotiin, hänen asuessa vielä suomessa. Tuo yksi laukaus olikin se kohtalokas. Mies oli kuollut heti siihen tielle, taru oli tyynen rauhallisesti soittanut poliisit paikalle, ja kertoi mitä tapahtui.

parin viikon kuluttua tuli postilaatikosta haaste, johon vastaajaksi oltiin merkitty Taru Newman. hän ei voinut uskoa sitä, miten se oli mahdollista, että nyt jo haastetaan oikeuteen itsensä puolustamisesta. Oikeudenkäynnit eivät olleet pitkiä ja jo kolmessa kuukaudessa taru oltiin määrätty vankeuteen taposta 12 vuodeksi.

nyt tuosta kaikesta on kulunut kolmisen vuotta ja nyt taru makoili miljoonan kämpässänsä californiassa. hän ei ollut saanut armahdusta, hän oli yksikertaisesti karannut 2 ja ½ vuotta suomalaisessa naisvankilassa riitti. hän tahtoi sieltä pois enemmän kuin mitään muuta joten hän karkasi.

kaikki oli hyvin suunniteltua. jokainen liike piti tehdä ajallaan jos oli edellä tai myöhässä sekuntikaan olisi koko suunnitelma mennyt pilalle. Hän odotti kunnes joka ilta kymmenen uutisten jälkeen tuli vahdin vaihto jolloin vangit olivat yksin siinä samassa pienessä huoneessa kymmenisen minuuttia yksin. Huoneessa ei ollut tietenkään ikkunaa, olihan kyseessä vankila, mutta siellä oli pieni kattoluukku. Hänen television-katselu-ryhmänsä oli hyvin suuri ja suurinosa niistä vangeista pääsisi pian ehdonalaiseen. Niinpä he nostivat pienen maijun olkapäilleen ja hän parin iskun jälkeen sai kattoluukun auki. Maiju tuli alas ja nyt oli tarun tilaisuus, hän nousi nopeasti ja ketterästi, aivan kuten oltiin harjoiteltu. Pienen ponnistuksen jälkeen hän oli kattoluukun toisella puolella jätti vielä viimeiset jäähyväiset ja kiitokset. Nyt hän jatkoi matkaan. Älä anna paniikin ottaa valtaa, älä anna paniikin ottaa valtaa, hän hoki pieneen kuiskaukseen koko ajan, hän ei saisi mokata tätä nyt.

Nyt kun Taru alkaa muistelee tuota kaikkea alkaa hänelle kyyneleet nousta silmiin. Se kaikki on sitä vanhaa elämää jonka jätin taakseni tullessani tänne. Hän alkoi muistelemaan kuinka hän tapasi ensikertaa Richardin, miten täydellinen hän oli harmaassa pikku takissansa, jokainen hius sortuva oli järjestyksessä. Silloin oli ollut hiukan huono keli, lunta tuli taivaan täydeltä New Yorkin lentoasemalla, taru istui sisällä ja istui yhdellä sen hallin sadoista tuoleista. Hän katseli ohi kulkevia ihmisiä ja ihaili erilaisuutta. Miksi suomessa ei mikään ollut tälläista? Erityisesti hän kiinnitti huomiota pitkään mieheen joka ei ollut hirmuisen leveä, mutta ei mikään ruipelokaan. Miehellä oli päällään harmaa pikku takki, mustat housut ja kravaatti oli löysätty aivan kuin se olisi aluksi yrittänyt kuristaa hänet. Hänen hiuksensa olivat kirkkaan oranssit ja ne olivat laitettu geelillä hiukan pystyyn. Miehellä saattoi olla ikää korkeintaan 35-vuotta ja ammatiltaan hän oli aivan selvästi lakimies. Kiireinen asenne salkku täynnä papereita silmäpussit kertoivat sen. Hänestä se suorastaan hehkui kuinka kireä hän juuri sillä hetkellä oli, olivat yö unet jääneet vähiin intohimoisen rakastajattaren yövierailun takia.

Taru päätti jatkaa matkaansa. Hän käveli ulos ja yritti saada taksin. Tuo mies jota hän oli juuri seurannut katseellaan oli hänen vieressä ja nauroi hänen epätoivosille yrityksilleen. Herrasmiehenä hän ei kuitenkaan ottanut taksia Tarun edestä vaan jäi odottelemaan. On kummaa kuinka yksi nainen, jota en kaiken lisäksi tunne edes saa minut nauramaan näin paljon, se mies pohti ja aikansa siinä seistyä hän katsoi tuota tyttöä silmiin ja mietti; ikää korkeintaan 30, koulutusta ei luultavasti, eikä kyllä ole täältäpäin. Pienen pohdinnan jälkeen Taru rohkaisi mielensä ja päätti pyytää apua tuolta pitkältä mieheltä.
-ööh.. hello! Can you help me with the taxi?? Taru soperteli huonolla englannillaan. Mies katsoi ensi hiukan kummastuneena ja vihelsi sitten. Nurkan takaa ajoi suuri hieno musta limusiini ja mies ohjasi tarun kädellään astumaan sisään. Taru oli ihmeissään eikä voinut uskoa sitä todeksi, hän tunsi punan leviävän poskilleen. Miten hän onnistui aina nolaamaan itsensä näin! Miten tuollainen ihminen edes vilkaisikaan minuun, hän katsoi omia vaatteitaan ja alkoi tuntea olonsa ahdistuneeksi, vanhat levikset farkut eivät tuntuneet enää yhtä mukavilta ja hiukan liian iso villapaitakin vain roikkui. Mies katsoi taruun arvostelevasti ja hymyili.

Matkan ajan mies oli hiljaa ja niin myös tarukin piti mölynsä mahassa. Yhtäkkiä auto pysähtyi ja mies viitoi Tarun astumaan ulos autosta. Ulos päästyään Taru katsoi ympärilleen. Hänen edessä oli aivan jumalattoman iso talo jota ei edes sanoin pystynyt kuvailemaan, sitä ympäröin korkeat muurit ja Taru tunsi olevansa jossain kartanossa.

Mies lähti kulkemaan kohti taloa ja Taru seurasi häntä. Ennen kuin he edes ehtivät ovelle, se aukesi ulos astui pieni mies joka tervehti heitä:
-hello mr. Burge nice to have you back, and you… i haven’t see you before, but welcome anyway, pieni mies katsoi minua. Mr. Burge lähti sisälle ja Taru seurasi vieläkin vain perässä sanomatta sanaakaan aivan kuin pieni koiran pentu joka ei halua hävittää äitiään.

Pian mies kääntyi ja ilmoitti että päivällinen olisi tunnin kuluttua. Ja että tuo pieni mies jota hän kutsui leeksi veisi minut huoneeseeni. Katsoin häntä ihmeissäni. Vielä loppuun hän lisäsi:
-i mean if u want to stay…
nuo sanat jäitvät ilmaan leijailemaan kuin pienet tulikärpäset, tietenkin Taru jäisi, eihän tässä mitään menetettävää ole.