Hannipali. - Tai - tuota - nykyisin pelkkä Hanni vaan...
Niin, minä olen suurikokoinen ja Ayrshire-rotuinen sonni. Voin ylpeillä tosi matalalla bassollani ja komealla nenärenkaallani ja - - no, olkoon. Mutta ehkä minun on kerrottava hieman historiastani, jotta ymmärrätte.
Siihen aikaan kun keinosiementäjiä elikkä kravattisonneja ei ollut montakaan, täytin pötsiäni eräänä kauniina kesäpäivänä laitumella. Kuljeksin siellä aivan yksin ja ympärilläni oli joka puolella kaksi metriä korkea piikkilanka-aita. Siellä aidan toisella puolella käyskenteli tyttölehmiä, jotka juuri siihen aikaan päivästä makoilivat märehtimässä. Ne loivat silloin tällöin minuun salaisia kostean ihailevia silmäyksiä ripsiensä lomista.
Katselin ympäröivää aitaa ja mietin, että on täysin toivotonta yrittää hypätä tuosta yli. Niinpä kiersin edelleen karhealla kielelläni ruohotukkoja ja nielin niitä pötsiini.
Sitten joku kimuli siellä sarvekkaiden joukossa teki härskin eleen, hyppäsi toisen lehmän selkään. Tuo oli minulle tarkoitettu selkeä viesti, joka ei jättänyt tulkinnan varaa. Katselin taas aitaa ja mietin, että ehkä, EHKÄ tuosta kuitenkin selviäisi yli. Kiihkeä adrenaalipurkaus purskahti suoniini ja hyvästi, terve järki. Katsoin sopivat askelmerkit ja kiihdytin rajuun vauhtiin kohti piikkilanka-aitaa, lehmäneitojen ihailevien katseiden antaessa minulle ylimääräisiä voimia. Raju ponnistus ja pääsin kuin pääsinkin rimaa hipoen - aijjaijai - piikkilankoja syleillen - yli.
Mätkähdin aidan toiselle puolelle turvalleni ja tunsin itseni hieman noloksi. Kömmin pystyyn, ryhdistäydyin sonnilliseksi, hörähtelin (hieman hämillisesti) ja mörähdin syvimmällä bassollani:
- Terve, tytöt, minä olen Hannipali!
Mahani alustaa karvasteli. Vilkaisin ensin mahani alle, sitten taakseni aitaan ja sanoin uudelleen:
- Terve, tytöt! Minä olen Hannipalli - tai siis, pelkkä Hanni vain. Pallit jäivät tuonne aitaan...
Niin, minä olen suurikokoinen ja Ayrshire-rotuinen sonni. Voin ylpeillä tosi matalalla bassollani ja komealla nenärenkaallani ja - - no, olkoon. Mutta ehkä minun on kerrottava hieman historiastani, jotta ymmärrätte.
Siihen aikaan kun keinosiementäjiä elikkä kravattisonneja ei ollut montakaan, täytin pötsiäni eräänä kauniina kesäpäivänä laitumella. Kuljeksin siellä aivan yksin ja ympärilläni oli joka puolella kaksi metriä korkea piikkilanka-aita. Siellä aidan toisella puolella käyskenteli tyttölehmiä, jotka juuri siihen aikaan päivästä makoilivat märehtimässä. Ne loivat silloin tällöin minuun salaisia kostean ihailevia silmäyksiä ripsiensä lomista.
Katselin ympäröivää aitaa ja mietin, että on täysin toivotonta yrittää hypätä tuosta yli. Niinpä kiersin edelleen karhealla kielelläni ruohotukkoja ja nielin niitä pötsiini.
Sitten joku kimuli siellä sarvekkaiden joukossa teki härskin eleen, hyppäsi toisen lehmän selkään. Tuo oli minulle tarkoitettu selkeä viesti, joka ei jättänyt tulkinnan varaa. Katselin taas aitaa ja mietin, että ehkä, EHKÄ tuosta kuitenkin selviäisi yli. Kiihkeä adrenaalipurkaus purskahti suoniini ja hyvästi, terve järki. Katsoin sopivat askelmerkit ja kiihdytin rajuun vauhtiin kohti piikkilanka-aitaa, lehmäneitojen ihailevien katseiden antaessa minulle ylimääräisiä voimia. Raju ponnistus ja pääsin kuin pääsinkin rimaa hipoen - aijjaijai - piikkilankoja syleillen - yli.
Mätkähdin aidan toiselle puolelle turvalleni ja tunsin itseni hieman noloksi. Kömmin pystyyn, ryhdistäydyin sonnilliseksi, hörähtelin (hieman hämillisesti) ja mörähdin syvimmällä bassollani:
- Terve, tytöt, minä olen Hannipali!
Mahani alustaa karvasteli. Vilkaisin ensin mahani alle, sitten taakseni aitaan ja sanoin uudelleen:
- Terve, tytöt! Minä olen Hannipalli - tai siis, pelkkä Hanni vain. Pallit jäivät tuonne aitaan...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olis taas animalialla hommia, tommosia estoja laitetaan luonnollisten tarpeitten haitaksi.