Täällä tiikereitä on 26.9.2005
Miia (16) käveli vaitonaisena siisteissä, mustissa vaatteissaan kohti kotiaan, vaikkei hän erityisemmin halunnut mennä kotiinsa. Huolellisesti kiillotetun kengät laahasivat pitkin asfalttia tytön laahustavien askelten vuoksi. Miia katsoi maahan eikä puhunut mitään.
Hän oli tulossa parhaan ystävänsä hautajaisista. Maria oli kuollut viime kuussa kamalan onnettomuuden takia. Onnettomuus oli tapahtunut heidän ollessaan tutkimassa vanhaa taloa. Yht’äkkiä katto oli pettänyt, ja savupiippu tippui suoraan Marian päälle. Tyttö oli liiskana.
Kaiken tuon jälkeen Miia ei ollut saanut ajatuksilleen rauhaa. Jatkuvasti häntä kiusasi tunne, että joku oli hänen luonaan, katsoi hänen peräänsä. Oliko se sitten Maria, tai joku muu, sitä tyttö ei tiennyt, mutta halusi kovasti tietää. Oliko se yleensä hyvä vai paha? Joka tapauksessa se oli jokin.
Jokin sanoin kuvailematon tunne mennä uudelleen katsomaan vanhaan taloon valtasi Miian. Hän ei ollut käynyt siellä jälkeen Marian kuoleman. Hänestä vain tuntui, että siellä pitäisi käydä, kunnioittamassa Marian muistoa. Miia ei ollut nimittäin jäänyt hautajaisiin pitemmäksi aikaa kuin oli pakko.
Kaikkien muistojen turvin Miia käänsi askeleensa kohti Lampisten metsätietä. Nimensäkin mukaisesti tien varrella asuivat Lampiset. Oudontuntuisen suurperheen Miia muisti vain hämärästi siitä, että heillä oli ollut paljon hulluja kalkkunoita Miian ja Marian ollessa pieniä.
Miia pidensi askeleitaan, ja pian hän jo erotti Lampisten keltaisen omakotitalon metsän laidassa. Hän käveli, kunnes metsä loppui ja alkoi suuri aukio, jonka jälkeen tulisi Lampiset, sitten taas metsää ja parinkymmenen metrin päästä suuri autio talo, jonne Miia oli menossa. Häntä ei pelottanut ja jännittänyt, toisin kuten silloin, kun hän oli käynyt siellä Marian kanssa tutkimassa.
Talo tuntui hiljaiselta, mutta niinhän se olikin. Savupiippu oli yhä samassa paikkaa, mihin se siirrettiin, jotta liiska-Maria saataisiin pois. Lattialla oli vielä selkeää verta, ja Miia käänsi nopeasti katseensa pois siitä. Hän kiipesi yläkertaan. Yhdessä huoneessa oli lattiassa ammottava reikä, siitä oli savupiippu mennyt läpi. Vaistomaisesti – kuin luullakseen Marian olevan alhaalla – hän kurkkasi reiästä.
Pian Miia kuitenkin kapusi portaat takaisin alas. Hän kyykistyi haljenneen tiilisavupiipun viereen ja kosketti kuivunutta verta.
Kyyneleet valuivat hänen poskilleen, kun hän ajatteli kaikkea tapahtunutta. Mariaa ei enää ole. Se oli hänelle vieläkin vaikea ymmärtää, niin kuin varmasti olisi kaikille tässä tilanteessa. Maria oli ollut – ja on vieläkin – hänen paras, ja ainoa tosiystävänsä.
Hiljaisena Miia istuutui nurkkaan, tiilistä tehdyn takan viereen.
Aivan hetkellisesti aivan hänen takaansa kuului korviavihlova, tuskanomainen kirkaisu. Miia loikkasi eteenpäin minkä asennostaan ponnistamaan pääsi. Heti kaiken jälkeen takassa räjähti. Käsittämätön pieni pommi, joka olisi kuitenkin ollut kohtalokas, jos lähellä olisi ollut. Ellei kiljahdusta olisi kuulunut, eikä Miia olisi pelästyksissään loikannut, hänelle olisi voinut tulla pahojakin palovammoja.
Miia oli aivan ihmeissään. Niin ihmeissään, ettei saanut sanoja suustaan. Hänen teki vietävästi mieli kurkata huoneeseen, josta ääni oli kuulunut, mutta jotenkin jalat olivat nauliintuneet siihen, missä ne nyt olivat.
Käsittämätöntä, kaikki. Miia käveli ulos talosta ja kiersi sen ympäri. Sitten hänen mieleensä muistui taas Maria. Hänen takiaan hän oli tänne alun perin tullutkin. Kaikki oli vain huvittava sattumaa, ei mitään muuta. Miia ei uskonut yliluonnolliseen. Vielä.
Talo oli sivulta kurainen, mutta Miia tarpoi eteenpäin, kunnes saavutti taas kohdan, josta oli aloittanut.
- Menen kotiin ja kaikki on kuten tavallista, hän hoki itselleen. – Kaikki on ihan niin kuin ennenkin.
Hän lähti kävelemään harppovin askelin pois talolta, vilkaisematta taakseen, katse tiehen naulittuna. Pian hän näki taas Lampisten talon, ja kanoja sen pihamaalla kanalan takana. Olivat kai saaneet kalkkunoistaan tarpeekseen ja vaihtaneet kanoihin.
Lampisten kalkkunat olivat olleet kamalimpia eläimiä mitä Miia tiesi. Kimppuun hyökkäileviä höyhenkasoja pienillä linnunaivoilla varustettuna tai ilman.
Ilta alkoi hämärtää Miian yhä tarpoessa kotiinsa päin. Usva laskeutui pellon ylle ja sai aikaan jotain käsittämätöntä, tai sitten se oli vain pölyä tai jotain. Miia oli erottavinaan tien päässä tumman hahmon, mutta ei saanut kunnolla selvää. Näytti kuin hahmo olisi ottanut kaksi askelta häneen päin ja hajonnut tuuleen.
Oliko häntä – siis sitä – edes ollut? Miia ei ollut varma. Mutta hän uskotteli itselleen sen olevan joko mielikuvituksen tuotetta, pölyä tai jotain. Joka tapauksessa hän menisi nyt kotiinsa, joisi mehua ja menisi nukkumaan.
Nuori tyttö pidensi yhä askeleitaan, kunnes saapui päätien varrelle. Kerran hän vilkaisi kirkolle, ja näki Marian hautakummun. Hänen kurkkuunsa nousi pala, jonka hän kuitenkin tukahdutti.
Vaikka hänen piti jo lähteä kotiinsa, kuitenkin hän poimi muutaman kauniin kukan tienposkesta ja asetti ne Marian hautakummulle. Miia seisoi hetken ystävänsä haudalla ja taas kyyneleet kastelivat hänen poskensa.
Kammottavaa ajatella, mutta hänen rakas ystävänsä ei ollut edes kokonaisena haudassa. Ruumis muistuttaisi enemmän veripannukakkua kuin ihmistä. Tai limaläjää. Joka tapauksessa se oli hänen ystävänsä, josta hän ei halunnut puhua pahaa. Ei, vaikka tämä olisi kuinka kuollut – tai liiskaantunut – ja kuopattu.
- Mä jätän sut nyt kuitenkin rauhaan, Miia sanoi kyyneltensä keskeltä hautakummulle. – Hyvää yötä sitten.
Oli jo todella hämärä, ja vettä alkoi tihkuttaa. Miia vilkaisi uusia kenkiään – ne olivat aivan kurassa. Samoin juuri pesulasta tulleiden housujen lahkeet.
’Ei väliä nyt’ hän ajatteli.
Miia erotti jo kotiovensa. Se ei ollut kaukana hautausmaalta, josta hän oli tulossa, joten ongelmia kotiin pääsyssä ei ollut. Miia kaivoi avaimen taskustaan ja avasi oven. Hän ei halunnut nähdä edes omaa äitiään.
- Ai sä tulitkin jo, Miian äiti huusi keittiöstä.
Sitten hän käveli tyttärensä luo ja halasi tätä.
- Voi kulta pieni.
Miia ei halunnut jaaritella, joten hän vain halasi äitiään kevyesti ja mumisi jotakin kummallista ennen kuin painui huoneeseensa ja vajosi sänkyynsä. Hän oli rättiväsynyt. Pian hän nukahti.
’’Minä kiljaisin.’’
’’Se olin minä.’’
’’Minä kiljaisin, pelastin sinut.’’
’’Ei hätää, rakas ystävä.’’
’’Ei hätää.’’
’’Mutta veri puhdistaa mielesi.’’
Miia heräsi hätkähtäen ja hengästyneenä. Sydän pamppaili. Hän oli nähnyt Marian, ja tämä oli puhunut hänelle.
Uni-Marian oli pakko tarkoittaa autiota taloa sanoessaan ’minä kiljaisin, pelastin sinut.’’ Nyt Miia ymmärsi kaiken. Hänen ystävänsä oli pelastanut hänen henkensä. ’Mutta veri puhdistaa mielesi’ jäi soimaan hänen päähänsä, jopa hieman pelottavaan tyyliin.
Miia nosti kättään pyyhkäistäkseen nenäänsä, mutta pian huomasi kätensä olevan verinen. Hänen nenästään vuoti verta. Miia haki pöydältä nenäliinan ja antoi veren vuotaa siihen, kunnes vuoto hetken kuluttua tukahtui.
Hän käveli käytävän päästä keittiöön, ja hänelle tuli kummallinen, lämmin olo. Vaikkei kukaan ollut kotona – paitsi hän – hänelle tuli lämmin ja seurallinen tunne. Joku oli hänen kanssaan, ja mitä ilmeisimmin Maria. Hänen ystävänsä olisi hänen kanssaan, aina.
© Olivia Teiksala
Täällä tiikereitä on, 2005
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Nojoo.
En tiedä minne muuallekaan olisin tämän laittanut, koska palstaa kirjoituksille en löytänyt.
Tämän kirjoitin ihan tuulesta temmaten, eli kommentit ovat tervetulleita.
Kaikki materiaali on omakirjoittamaani, ja mitään ei saa kopioida.
Miia (16) käveli vaitonaisena siisteissä, mustissa vaatteissaan kohti kotiaan, vaikkei hän erityisemmin halunnut mennä kotiinsa. Huolellisesti kiillotetun kengät laahasivat pitkin asfalttia tytön laahustavien askelten vuoksi. Miia katsoi maahan eikä puhunut mitään.
Hän oli tulossa parhaan ystävänsä hautajaisista. Maria oli kuollut viime kuussa kamalan onnettomuuden takia. Onnettomuus oli tapahtunut heidän ollessaan tutkimassa vanhaa taloa. Yht’äkkiä katto oli pettänyt, ja savupiippu tippui suoraan Marian päälle. Tyttö oli liiskana.
Kaiken tuon jälkeen Miia ei ollut saanut ajatuksilleen rauhaa. Jatkuvasti häntä kiusasi tunne, että joku oli hänen luonaan, katsoi hänen peräänsä. Oliko se sitten Maria, tai joku muu, sitä tyttö ei tiennyt, mutta halusi kovasti tietää. Oliko se yleensä hyvä vai paha? Joka tapauksessa se oli jokin.
Jokin sanoin kuvailematon tunne mennä uudelleen katsomaan vanhaan taloon valtasi Miian. Hän ei ollut käynyt siellä jälkeen Marian kuoleman. Hänestä vain tuntui, että siellä pitäisi käydä, kunnioittamassa Marian muistoa. Miia ei ollut nimittäin jäänyt hautajaisiin pitemmäksi aikaa kuin oli pakko.
Kaikkien muistojen turvin Miia käänsi askeleensa kohti Lampisten metsätietä. Nimensäkin mukaisesti tien varrella asuivat Lampiset. Oudontuntuisen suurperheen Miia muisti vain hämärästi siitä, että heillä oli ollut paljon hulluja kalkkunoita Miian ja Marian ollessa pieniä.
Miia pidensi askeleitaan, ja pian hän jo erotti Lampisten keltaisen omakotitalon metsän laidassa. Hän käveli, kunnes metsä loppui ja alkoi suuri aukio, jonka jälkeen tulisi Lampiset, sitten taas metsää ja parinkymmenen metrin päästä suuri autio talo, jonne Miia oli menossa. Häntä ei pelottanut ja jännittänyt, toisin kuten silloin, kun hän oli käynyt siellä Marian kanssa tutkimassa.
Talo tuntui hiljaiselta, mutta niinhän se olikin. Savupiippu oli yhä samassa paikkaa, mihin se siirrettiin, jotta liiska-Maria saataisiin pois. Lattialla oli vielä selkeää verta, ja Miia käänsi nopeasti katseensa pois siitä. Hän kiipesi yläkertaan. Yhdessä huoneessa oli lattiassa ammottava reikä, siitä oli savupiippu mennyt läpi. Vaistomaisesti – kuin luullakseen Marian olevan alhaalla – hän kurkkasi reiästä.
Pian Miia kuitenkin kapusi portaat takaisin alas. Hän kyykistyi haljenneen tiilisavupiipun viereen ja kosketti kuivunutta verta.
Kyyneleet valuivat hänen poskilleen, kun hän ajatteli kaikkea tapahtunutta. Mariaa ei enää ole. Se oli hänelle vieläkin vaikea ymmärtää, niin kuin varmasti olisi kaikille tässä tilanteessa. Maria oli ollut – ja on vieläkin – hänen paras, ja ainoa tosiystävänsä.
Hiljaisena Miia istuutui nurkkaan, tiilistä tehdyn takan viereen.
Aivan hetkellisesti aivan hänen takaansa kuului korviavihlova, tuskanomainen kirkaisu. Miia loikkasi eteenpäin minkä asennostaan ponnistamaan pääsi. Heti kaiken jälkeen takassa räjähti. Käsittämätön pieni pommi, joka olisi kuitenkin ollut kohtalokas, jos lähellä olisi ollut. Ellei kiljahdusta olisi kuulunut, eikä Miia olisi pelästyksissään loikannut, hänelle olisi voinut tulla pahojakin palovammoja.
Miia oli aivan ihmeissään. Niin ihmeissään, ettei saanut sanoja suustaan. Hänen teki vietävästi mieli kurkata huoneeseen, josta ääni oli kuulunut, mutta jotenkin jalat olivat nauliintuneet siihen, missä ne nyt olivat.
Käsittämätöntä, kaikki. Miia käveli ulos talosta ja kiersi sen ympäri. Sitten hänen mieleensä muistui taas Maria. Hänen takiaan hän oli tänne alun perin tullutkin. Kaikki oli vain huvittava sattumaa, ei mitään muuta. Miia ei uskonut yliluonnolliseen. Vielä.
Talo oli sivulta kurainen, mutta Miia tarpoi eteenpäin, kunnes saavutti taas kohdan, josta oli aloittanut.
- Menen kotiin ja kaikki on kuten tavallista, hän hoki itselleen. – Kaikki on ihan niin kuin ennenkin.
Hän lähti kävelemään harppovin askelin pois talolta, vilkaisematta taakseen, katse tiehen naulittuna. Pian hän näki taas Lampisten talon, ja kanoja sen pihamaalla kanalan takana. Olivat kai saaneet kalkkunoistaan tarpeekseen ja vaihtaneet kanoihin.
Lampisten kalkkunat olivat olleet kamalimpia eläimiä mitä Miia tiesi. Kimppuun hyökkäileviä höyhenkasoja pienillä linnunaivoilla varustettuna tai ilman.
Ilta alkoi hämärtää Miian yhä tarpoessa kotiinsa päin. Usva laskeutui pellon ylle ja sai aikaan jotain käsittämätöntä, tai sitten se oli vain pölyä tai jotain. Miia oli erottavinaan tien päässä tumman hahmon, mutta ei saanut kunnolla selvää. Näytti kuin hahmo olisi ottanut kaksi askelta häneen päin ja hajonnut tuuleen.
Oliko häntä – siis sitä – edes ollut? Miia ei ollut varma. Mutta hän uskotteli itselleen sen olevan joko mielikuvituksen tuotetta, pölyä tai jotain. Joka tapauksessa hän menisi nyt kotiinsa, joisi mehua ja menisi nukkumaan.
Nuori tyttö pidensi yhä askeleitaan, kunnes saapui päätien varrelle. Kerran hän vilkaisi kirkolle, ja näki Marian hautakummun. Hänen kurkkuunsa nousi pala, jonka hän kuitenkin tukahdutti.
Vaikka hänen piti jo lähteä kotiinsa, kuitenkin hän poimi muutaman kauniin kukan tienposkesta ja asetti ne Marian hautakummulle. Miia seisoi hetken ystävänsä haudalla ja taas kyyneleet kastelivat hänen poskensa.
Kammottavaa ajatella, mutta hänen rakas ystävänsä ei ollut edes kokonaisena haudassa. Ruumis muistuttaisi enemmän veripannukakkua kuin ihmistä. Tai limaläjää. Joka tapauksessa se oli hänen ystävänsä, josta hän ei halunnut puhua pahaa. Ei, vaikka tämä olisi kuinka kuollut – tai liiskaantunut – ja kuopattu.
- Mä jätän sut nyt kuitenkin rauhaan, Miia sanoi kyyneltensä keskeltä hautakummulle. – Hyvää yötä sitten.
Oli jo todella hämärä, ja vettä alkoi tihkuttaa. Miia vilkaisi uusia kenkiään – ne olivat aivan kurassa. Samoin juuri pesulasta tulleiden housujen lahkeet.
’Ei väliä nyt’ hän ajatteli.
Miia erotti jo kotiovensa. Se ei ollut kaukana hautausmaalta, josta hän oli tulossa, joten ongelmia kotiin pääsyssä ei ollut. Miia kaivoi avaimen taskustaan ja avasi oven. Hän ei halunnut nähdä edes omaa äitiään.
- Ai sä tulitkin jo, Miian äiti huusi keittiöstä.
Sitten hän käveli tyttärensä luo ja halasi tätä.
- Voi kulta pieni.
Miia ei halunnut jaaritella, joten hän vain halasi äitiään kevyesti ja mumisi jotakin kummallista ennen kuin painui huoneeseensa ja vajosi sänkyynsä. Hän oli rättiväsynyt. Pian hän nukahti.
’’Minä kiljaisin.’’
’’Se olin minä.’’
’’Minä kiljaisin, pelastin sinut.’’
’’Ei hätää, rakas ystävä.’’
’’Ei hätää.’’
’’Mutta veri puhdistaa mielesi.’’
Miia heräsi hätkähtäen ja hengästyneenä. Sydän pamppaili. Hän oli nähnyt Marian, ja tämä oli puhunut hänelle.
Uni-Marian oli pakko tarkoittaa autiota taloa sanoessaan ’minä kiljaisin, pelastin sinut.’’ Nyt Miia ymmärsi kaiken. Hänen ystävänsä oli pelastanut hänen henkensä. ’Mutta veri puhdistaa mielesi’ jäi soimaan hänen päähänsä, jopa hieman pelottavaan tyyliin.
Miia nosti kättään pyyhkäistäkseen nenäänsä, mutta pian huomasi kätensä olevan verinen. Hänen nenästään vuoti verta. Miia haki pöydältä nenäliinan ja antoi veren vuotaa siihen, kunnes vuoto hetken kuluttua tukahtui.
Hän käveli käytävän päästä keittiöön, ja hänelle tuli kummallinen, lämmin olo. Vaikkei kukaan ollut kotona – paitsi hän – hänelle tuli lämmin ja seurallinen tunne. Joku oli hänen kanssaan, ja mitä ilmeisimmin Maria. Hänen ystävänsä olisi hänen kanssaan, aina.
© Olivia Teiksala
Täällä tiikereitä on, 2005
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Nojoo.
En tiedä minne muuallekaan olisin tämän laittanut, koska palstaa kirjoituksille en löytänyt.
Tämän kirjoitin ihan tuulesta temmaten, eli kommentit ovat tervetulleita.
Kaikki materiaali on omakirjoittamaani, ja mitään ei saa kopioida.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.