Hannu Takkula on aina vedonnut rehellisyyteensä ja vakaumukseensa. Tällaista miestähän ei voi totuus vahingoittaa, joten tuotakoon se nyt reilusti esille.
Takkula kertoo kovasti toimineensa "syvänvihreiden" arvojen puolesta. Todettakoon kuitenkin, että silloin kun hänellä on ollut puolueessa mahdollisuus vaikuttaa esimerkiksi vaaliohjelmien sisältöön, kannanottoihin tai päätöksiin, hän on useimmiten ollut hiljaa.
Kykyjensä rajallisuuden Takkula aavisti ryhtyessään keskustan puheenjohtajaehdokkaaksi - Seppo Kääriäinen toimi hankkeen haltijakummina. Takkula tiesi, ettei pääse puheenjohtajan paikkaa lähellekään, mutta tiesi myös, että puheenjohtajavaalissa mukana olleista Väyrynen ja Rehn eivät missään tapauksessa asetu varapuheenjohtjaehdokkaaksi. Niinpä näytti varmalta, että Takkula saa lohdutuspalkinnon kuten kävikin, ja niin hänestä tuli vuoden ajaksi keskustan varapuheenjohtaja.
Ongelmaksi muodostui, ettei Takkulalla oikein ollut virkaa puoluejohdossa. Hän ei ole ohjelmientekijä tai asiaosaaja, eikä hänen hurmostyylistään tykätä suurimmassa osassa keskustan piirijärjestöjä. Oli tiedossa, että hänen konservatiiviset taipumuksensa ja toistuviin uskonnollis-persoonallisiin kriiseihin johtavat vaikeutensa aiheuttavat ongelmia. Hänen järjestökokemuksensa oli olematon. Tilanteista, joissa hänen piti puhua puolueen työntekijöille tai asiantuntijoille, tuli piinallisia kaikille osapuolille.
Puolueen isommissa kokouksissa, valtuuskunnissa ja juhlatilaisuuksissa hän ei juuri käsitellyt puheissaan samoja asioita kuin muut vaan silmät viurussa piti hartaita saarnoja, joissa harvemmin oli mitään sisältöä. Ne muistuttivat enemmän hurmoksellisten herätyskokousten tunnelmista.
No, tulivat eduskuntavaalit 2003. Takkula sai puolueen varapuheenjohtajana paljon julkisuutta Lapissa, ja sai luoduksi uskomuksen, että hänestä tulee ministeri. Ilmeisesti hän itse uskoi näin, kun kerran oli päässyt varapuheenjohtajaksi. Anneli Jäätteenmäki nimitettiin hallituksen muodostajaksi, ja keskujstassa käytettiin hyvin tiukkaa kättä, että ministereiksi tulisivat vain hänen ehdottamansa henkilöt.
Jäätteenmäki oli alun perinkin jättänyt Takkulan listansa ulkopuolelle. Hän ei voinut hyväksyä ministeriksi henkilöä, jonka toimintatapa on ailahteleva, ja jolla on vaikeuksia sitoutua yhteisiin päätöksiin. Ei hän pitänyt Takkulan konservatiivisuutta ja hurmostaipumuksiakaan kovin hyvinä ominaisuuksina kulttuuriministerille.
Takkula kuitenkin tuli ehdolle ja hävisi vaalin odotetusti. Tappiostaan hän meni useiden päivien ajaksi sumentuneeseen mielentilaan, jossa syntyi pakkomielteinen ajatus kostosta ja hyvityksestä.
Alkoi tapahtua. Oli muutama muukin pettynyt, jotka halusivat kostaa Jäätteenmäelle. Takkula oli riittävän typerä levitelläkseen kopiota keskustan puoluehallituksen työvaliokunnan pöytäkirjasta. Vaikka toisin on väitetty, tällä teolla oli merkittävä rooli Jäättenmäen eroon johtaneessa tapahtumasarjasta. Siinä näet julkisuuteen saatiin tieto, että Jäätteenmäen tiedot ovat peräisin salaisesta ja ilmeisesti tulenarasta lähteestä, mikä tieto alkoi ohjata tutkimuksia.
Kun Takkulan rooli asiassa paljastui, hän toimi täysin mielipuoliesesti. Ensinnäkin hän kiisti tehneensä mitään väärää, vaikka oli rikkonut kirjesalaisuutta ja salassapitokäytäntöä. Hän valehteli julkisuuteen keskustan pöytäkirjakäytännöistä. Yhtäkkiä tämä rehellinen mies muuttuikin kovin salamyhkäiseksi, kun olisi haluttu selvittää, ketkä muut ovat tässä hommassa olleet mukana. Mies, jonka mielestä totuus ei voi ketään vahingoittaa, vaikeni siitä, kenelle oli kopioitaan levittänyt. Tosi ryhdikästä! Sitten tuli vanhan murtovarkaan kertomusta muistuttava nyyhkytarina, jossa uskottavuuden kannalta oli hieman liian monta tuntematonta miestä...
No Jäätteenmäki sai mennä, mutta eipä hallitukseen noussut Takkula, vaan veteraanipoliitikko Seppo Kääriäinen, joka nyt saattoi olla tyytyväinen. Jäihän hänkin ilman ministerinsalkkua ensimmäisessä vaiheessa.
Puolueväki suuttui pöytäkirjjupakasta ja vaati oikeutetusti Takkulaa eroamaan varapuheenjohtajan paikalta, minkä tämä lopulta tekikin, ja yritti asettautua marttyyrin asemaan. Ennen puoluekokousta hän jo väläytteli loikkaa kristillisiin, josta Kallis oli jatkuvasti houkuttelemassa. Matti Vanhanen hänet siunasi vapaaksi kaikista synneistä Keskustan ylimääräisessä puoluekokouksessa ja toivotti vielä matkaonnea konventtiin: "Hannun on hyvä tietää, että me kaikki olemme hänen takanaan ja tukenaan siinä tärkeässä tehtävässä."
Eipä tarina vielä päättynyt. Keskustassa oli suunniteltu jo pitkään europarlamenttivaaleja. Oli tiedossa, että Takkulan mieli palaa ehdokkaaksi, mutta ymmärrettävästä syystä keskustan kenttä ei ollut asiasta innostunut. Takkulaa ei yksikään piirijärjestö halunnut ehdokkaaksi. Terveellä vaistollaan se ymmärsi, että tunareita ei pidä palkita ja luottamus pitää ansaita. Taas tuli Kallis houkuttelemaan kuin piru hirttonarun kanssa. Takkula jo ukaili avoimemmin lähtemisellä kristillisdemokraattien listalla eurovaaleihin, ellei pääsisi keskustan ehdokkaaksi. No, vaalitaktisesti Vanhanen ja Lankia alkoivat tukea Takkulan ehdokkuutta, koska ehdokashankinta oli muutenkin vaikeaa, ja laskettiin Takkulan mukana menevän jonkin verran ääniä. Lopulta puoluejohdon voimakkailla suosituksilla ja painostuksella Takkulalle aukeni paikka keskustan listalle. Mutta puoluejohto ei osannut laksea pidemmälle. Takkula ei sitoudu mihinkään, vaan aina uudessa tilanteessa alkaa uusi uhkailu puolueloikalla tai muulla. On vaikea käsittää, miksi niinkin kokenut puoluejyrä kuin Eero Lankia ei tajunnut olevansa tekemisissä täysin epärehellisen ja laskemattoman henkilön kanssa.
Vaalien aikana Takkulalla oli oma vilpistelynsä. Hän käytti mainonnassaan kuvaa, jossa sai sen käsityksen, että MAtti Vanhanen suosittelee nimenomaan hänen valintaansa, vaikka keskustassa on nimenomaan periaate, että puoluejohto ei tue yksittäistä ehdokasta. Tätä mainosta Takkula käytti etenkin keskustan vahvoilla kannatusalueilla, jossa puoleujohdon auktoriteetilla on merkitystä. Muut ehdokkaat olivat raivoissaan, puoluejohto harmissaan, mutta Takkula valehteli sujuvasti, että asiasta "on sovittu Matin kanssa".
Paikka parlamenttiin aukeni. Uudet vaikeudet odottivat kuitenkin tätä elämän murheenlasta. Liberaaliryhmän linjaukset saivat tämän hiukset nousemaan pystyyn ja sekoilemaan kuin Jukolan Simeoni krapulassa. Vaalipäällikön ja avustajan Tapani Yli-Saunamäen kanssa syntyi paha konflikti, joka johti välirikkoon ja korvausvaatimuksiin. Europarlamentissa olikin vaikeampaa puhua syvänvihreistä arvoista, varsinkaan liberaaliryhmässä. Lisäksi Brysselissä syntyi aistiharha: kun hän ei ollut kotona vahtimassa puolueen päätöksiä (joihin hän ei aiemminkaan ollut vaikuttanut) ne tuntuivat menevän entistä enemmän pieleen.
Helpotusta piti etsiä monella tavalla, ja loppukesästä 2005 tarjoutui oikea tähtihetki. Helsingin sanomien Nyt-liite teki suuren jutun Takkulan hedelmöityshoitoaloitteesta, jonka taakse hän oli ennättänyt saamaan eduskuntaryhmän navetta- ja oikeistosiivestä muutamia tukijoita. Juttu järkytti suuren osan keskustalaisista, myös uskovaisista. Pekka Vilkunan ja Lauri Oinosen lausunnot olivat suorastaan myrkkyä ja osoittivat, kuinka helppo heitä oli johtaa harhaan. Takkula sai kuitenkin vain uutta pontta. Hän alkoi vaatia, että Matti Vanhasen hallituksen pitää noudattaa lesboparien hedelmöityshoitoasiassa hänen tahtoaan tai hän ei voi tukea Vanhasta presidentinvaalissa.
Vanhanen ei taipunut, ja lopultahan sitten Kallis sai Takkulan aitaukseensa. Kaiken huipuksi, johdonmukaisesti uskollisena tyylilleen Takkula ilmoitti, ettei hänen toimintansa ole suunnattu Matti vanhasen ehdokkuutta vastaan ja että hän aikoo pysyä puolueen jäsenenä.
Tuntien miehen tavat, hän on niin vätys, ettei uskaltanut tehdä puolueloikkaakaan itse, vaan hän viritti tällaisen provokaation, josta aiheutuu suuri hyljeksintä. Sen jälkeen Takkula siirtyy suurena marttyyrina ja puolueen uutena johtotähtenä kristillisdemokraatteihin. Siellä hän pärjäilee muutaman vuoden, mutta ongelmiinhan noilla metodeilla joutuu kaikkialla.
Takkula kertoo kovasti toimineensa "syvänvihreiden" arvojen puolesta. Todettakoon kuitenkin, että silloin kun hänellä on ollut puolueessa mahdollisuus vaikuttaa esimerkiksi vaaliohjelmien sisältöön, kannanottoihin tai päätöksiin, hän on useimmiten ollut hiljaa.
Kykyjensä rajallisuuden Takkula aavisti ryhtyessään keskustan puheenjohtajaehdokkaaksi - Seppo Kääriäinen toimi hankkeen haltijakummina. Takkula tiesi, ettei pääse puheenjohtajan paikkaa lähellekään, mutta tiesi myös, että puheenjohtajavaalissa mukana olleista Väyrynen ja Rehn eivät missään tapauksessa asetu varapuheenjohtjaehdokkaaksi. Niinpä näytti varmalta, että Takkula saa lohdutuspalkinnon kuten kävikin, ja niin hänestä tuli vuoden ajaksi keskustan varapuheenjohtaja.
Ongelmaksi muodostui, ettei Takkulalla oikein ollut virkaa puoluejohdossa. Hän ei ole ohjelmientekijä tai asiaosaaja, eikä hänen hurmostyylistään tykätä suurimmassa osassa keskustan piirijärjestöjä. Oli tiedossa, että hänen konservatiiviset taipumuksensa ja toistuviin uskonnollis-persoonallisiin kriiseihin johtavat vaikeutensa aiheuttavat ongelmia. Hänen järjestökokemuksensa oli olematon. Tilanteista, joissa hänen piti puhua puolueen työntekijöille tai asiantuntijoille, tuli piinallisia kaikille osapuolille.
Puolueen isommissa kokouksissa, valtuuskunnissa ja juhlatilaisuuksissa hän ei juuri käsitellyt puheissaan samoja asioita kuin muut vaan silmät viurussa piti hartaita saarnoja, joissa harvemmin oli mitään sisältöä. Ne muistuttivat enemmän hurmoksellisten herätyskokousten tunnelmista.
No, tulivat eduskuntavaalit 2003. Takkula sai puolueen varapuheenjohtajana paljon julkisuutta Lapissa, ja sai luoduksi uskomuksen, että hänestä tulee ministeri. Ilmeisesti hän itse uskoi näin, kun kerran oli päässyt varapuheenjohtajaksi. Anneli Jäätteenmäki nimitettiin hallituksen muodostajaksi, ja keskujstassa käytettiin hyvin tiukkaa kättä, että ministereiksi tulisivat vain hänen ehdottamansa henkilöt.
Jäätteenmäki oli alun perinkin jättänyt Takkulan listansa ulkopuolelle. Hän ei voinut hyväksyä ministeriksi henkilöä, jonka toimintatapa on ailahteleva, ja jolla on vaikeuksia sitoutua yhteisiin päätöksiin. Ei hän pitänyt Takkulan konservatiivisuutta ja hurmostaipumuksiakaan kovin hyvinä ominaisuuksina kulttuuriministerille.
Takkula kuitenkin tuli ehdolle ja hävisi vaalin odotetusti. Tappiostaan hän meni useiden päivien ajaksi sumentuneeseen mielentilaan, jossa syntyi pakkomielteinen ajatus kostosta ja hyvityksestä.
Alkoi tapahtua. Oli muutama muukin pettynyt, jotka halusivat kostaa Jäätteenmäelle. Takkula oli riittävän typerä levitelläkseen kopiota keskustan puoluehallituksen työvaliokunnan pöytäkirjasta. Vaikka toisin on väitetty, tällä teolla oli merkittävä rooli Jäättenmäen eroon johtaneessa tapahtumasarjasta. Siinä näet julkisuuteen saatiin tieto, että Jäätteenmäen tiedot ovat peräisin salaisesta ja ilmeisesti tulenarasta lähteestä, mikä tieto alkoi ohjata tutkimuksia.
Kun Takkulan rooli asiassa paljastui, hän toimi täysin mielipuoliesesti. Ensinnäkin hän kiisti tehneensä mitään väärää, vaikka oli rikkonut kirjesalaisuutta ja salassapitokäytäntöä. Hän valehteli julkisuuteen keskustan pöytäkirjakäytännöistä. Yhtäkkiä tämä rehellinen mies muuttuikin kovin salamyhkäiseksi, kun olisi haluttu selvittää, ketkä muut ovat tässä hommassa olleet mukana. Mies, jonka mielestä totuus ei voi ketään vahingoittaa, vaikeni siitä, kenelle oli kopioitaan levittänyt. Tosi ryhdikästä! Sitten tuli vanhan murtovarkaan kertomusta muistuttava nyyhkytarina, jossa uskottavuuden kannalta oli hieman liian monta tuntematonta miestä...
No Jäätteenmäki sai mennä, mutta eipä hallitukseen noussut Takkula, vaan veteraanipoliitikko Seppo Kääriäinen, joka nyt saattoi olla tyytyväinen. Jäihän hänkin ilman ministerinsalkkua ensimmäisessä vaiheessa.
Puolueväki suuttui pöytäkirjjupakasta ja vaati oikeutetusti Takkulaa eroamaan varapuheenjohtajan paikalta, minkä tämä lopulta tekikin, ja yritti asettautua marttyyrin asemaan. Ennen puoluekokousta hän jo väläytteli loikkaa kristillisiin, josta Kallis oli jatkuvasti houkuttelemassa. Matti Vanhanen hänet siunasi vapaaksi kaikista synneistä Keskustan ylimääräisessä puoluekokouksessa ja toivotti vielä matkaonnea konventtiin: "Hannun on hyvä tietää, että me kaikki olemme hänen takanaan ja tukenaan siinä tärkeässä tehtävässä."
Eipä tarina vielä päättynyt. Keskustassa oli suunniteltu jo pitkään europarlamenttivaaleja. Oli tiedossa, että Takkulan mieli palaa ehdokkaaksi, mutta ymmärrettävästä syystä keskustan kenttä ei ollut asiasta innostunut. Takkulaa ei yksikään piirijärjestö halunnut ehdokkaaksi. Terveellä vaistollaan se ymmärsi, että tunareita ei pidä palkita ja luottamus pitää ansaita. Taas tuli Kallis houkuttelemaan kuin piru hirttonarun kanssa. Takkula jo ukaili avoimemmin lähtemisellä kristillisdemokraattien listalla eurovaaleihin, ellei pääsisi keskustan ehdokkaaksi. No, vaalitaktisesti Vanhanen ja Lankia alkoivat tukea Takkulan ehdokkuutta, koska ehdokashankinta oli muutenkin vaikeaa, ja laskettiin Takkulan mukana menevän jonkin verran ääniä. Lopulta puoluejohdon voimakkailla suosituksilla ja painostuksella Takkulalle aukeni paikka keskustan listalle. Mutta puoluejohto ei osannut laksea pidemmälle. Takkula ei sitoudu mihinkään, vaan aina uudessa tilanteessa alkaa uusi uhkailu puolueloikalla tai muulla. On vaikea käsittää, miksi niinkin kokenut puoluejyrä kuin Eero Lankia ei tajunnut olevansa tekemisissä täysin epärehellisen ja laskemattoman henkilön kanssa.
Vaalien aikana Takkulalla oli oma vilpistelynsä. Hän käytti mainonnassaan kuvaa, jossa sai sen käsityksen, että MAtti Vanhanen suosittelee nimenomaan hänen valintaansa, vaikka keskustassa on nimenomaan periaate, että puoluejohto ei tue yksittäistä ehdokasta. Tätä mainosta Takkula käytti etenkin keskustan vahvoilla kannatusalueilla, jossa puoleujohdon auktoriteetilla on merkitystä. Muut ehdokkaat olivat raivoissaan, puoluejohto harmissaan, mutta Takkula valehteli sujuvasti, että asiasta "on sovittu Matin kanssa".
Paikka parlamenttiin aukeni. Uudet vaikeudet odottivat kuitenkin tätä elämän murheenlasta. Liberaaliryhmän linjaukset saivat tämän hiukset nousemaan pystyyn ja sekoilemaan kuin Jukolan Simeoni krapulassa. Vaalipäällikön ja avustajan Tapani Yli-Saunamäen kanssa syntyi paha konflikti, joka johti välirikkoon ja korvausvaatimuksiin. Europarlamentissa olikin vaikeampaa puhua syvänvihreistä arvoista, varsinkaan liberaaliryhmässä. Lisäksi Brysselissä syntyi aistiharha: kun hän ei ollut kotona vahtimassa puolueen päätöksiä (joihin hän ei aiemminkaan ollut vaikuttanut) ne tuntuivat menevän entistä enemmän pieleen.
Helpotusta piti etsiä monella tavalla, ja loppukesästä 2005 tarjoutui oikea tähtihetki. Helsingin sanomien Nyt-liite teki suuren jutun Takkulan hedelmöityshoitoaloitteesta, jonka taakse hän oli ennättänyt saamaan eduskuntaryhmän navetta- ja oikeistosiivestä muutamia tukijoita. Juttu järkytti suuren osan keskustalaisista, myös uskovaisista. Pekka Vilkunan ja Lauri Oinosen lausunnot olivat suorastaan myrkkyä ja osoittivat, kuinka helppo heitä oli johtaa harhaan. Takkula sai kuitenkin vain uutta pontta. Hän alkoi vaatia, että Matti Vanhasen hallituksen pitää noudattaa lesboparien hedelmöityshoitoasiassa hänen tahtoaan tai hän ei voi tukea Vanhasta presidentinvaalissa.
Vanhanen ei taipunut, ja lopultahan sitten Kallis sai Takkulan aitaukseensa. Kaiken huipuksi, johdonmukaisesti uskollisena tyylilleen Takkula ilmoitti, ettei hänen toimintansa ole suunnattu Matti vanhasen ehdokkuutta vastaan ja että hän aikoo pysyä puolueen jäsenenä.
Tuntien miehen tavat, hän on niin vätys, ettei uskaltanut tehdä puolueloikkaakaan itse, vaan hän viritti tällaisen provokaation, josta aiheutuu suuri hyljeksintä. Sen jälkeen Takkula siirtyy suurena marttyyrina ja puolueen uutena johtotähtenä kristillisdemokraatteihin. Siellä hän pärjäilee muutaman vuoden, mutta ongelmiinhan noilla metodeilla joutuu kaikkialla.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Eipä tässä sen kummenpaa ole sanottavissa.Kepu valehtelee AINA.
...
pöytäkirja vuodollaan sen miten keskustapuolueessa manipuloidaan ja käsitellään erilaisten puolue-elimien pöytäkirjoja jälkikäteen jopa viikkojenkin jälkeen. Hyvä Hannu! Ja sinulle Eero Lan.. anteeksi ahti voin vain todeta että paljon näit vaivaa Hannun mustamaalaamiseen näinkin vaatimattomilla palstoilla.
En pidä totuuden kertomista mustamaalaamisena. Älä itse vääristele totuutta. Takkula valehteli julkisuudelle puoleen sisäisistä käytännöistä saadakseen esitettyä itsensä paremmassa valossa. Ja miksi ei kerro niiden nimiä, joille tietoa jakoi, jos kerran on rehellinen ihminen ja kokee, että joku muu on käyttänyt häntä hyväksi. Samoin kaikki mitä kirjoitin hänen aiemmista puolueloikka-aikeistaan ja roolistaan keskustassa pitää varmasti paikkansa.
Niin se on. Kepu on kepu, vaikka voissa paistaisi. Eihän noihin ketkuihin kukaan osaa luottaa pirttiviljelmien ulkopuolella. Pelkkää rehellisten ihmisten kusitusyritystä koko kepuilu
Näin tuo asiariepun laita vaan on. Luottamus pitää ansaita, ennenkaikkea.
..., että noin perusteellisesti tuotiin esille tuo Takkulan petollisuus ja kiihkeä pyrky valtaan. On siinä meillä olevinaan uskovainen mies! Keskustan pitää heti erottaa hänet, ellei itse älyä erota. Vanhanen eilen jo vähän osoitti hänelle tietä sanomalla: Takkulan pitää tämän jälkeen itse miettiä olisiko puoleen vaihtaminen paikallaan.