Ei suoranaisesti krea/evoon liittyvää, mutta ajateltavaa itse kullekin!
Kurja hurskaus : Keijo Leppänen
Kurja hurskastelu
Hurskas kurjuus on suomalaisen kirjallisuuden historiaa. Se on F. E. Sillanpään tuttu tarina Toivolan Jussista, jota kurjemmin ei voi elää eikä kuolla. Kurja hurskaus – tai täsmällisemmin hurskastelu – on monille vielä tutumpi. Se ei ole kirjallisuutta, pikemminkin näyttämö taidetta ja monelle kristitylle jokapäiväistä elämää.
Hurskaus on puhtaimmallaan jumalallista aikaansaannosta ihmisessä ja siis sukua vanhurskaudelle. Se on rakkautta, iloa, rauhaa, pitkämielisyyttä, ystävällisyyttä, hyvyyttä, uskollisuutta, sävyisyyttä ja itsensä hillitsemistä. Hurskasteluksi vaellus muuttuu silloin, kun mukaan tunkee heikko liha, mutta sen vaikutus kiistetään.
Hurskastelu on jotakuinkin sama asia kuin tekopyhä tai farisealainen käyttäytyminen. Sen keskeisiä ajatuksia on, että näytetään paremmalta kuin ollaan ja puhutaan aivan muuta kuin tehdään. Termit rakkaus, ystävällisyys ja hyvyys voivat helistä pyhäpäivän epistolatekstissä ja juhlapuheiden korulauseissa, mutta eivät jalostu helposti käytännön toimiksi arjessa – eivät ihmisten keskellä yleensä eivätkä välttämättä edes omassa perheessä. Sama koskee pitkämielisyyttä, sävyisyyttä ja itsensä hillitsemistä. Ne ovat tyypillisiä ominaisuuksia käytännön kristillisyyden mittaamiseksi työpaikoilla, koulussa tai vaikkapa kaupan kassajonossa.
Mutta kestävätkö mittauksen tulokset päivänvalon? Onko kristityissä työtovereissa todella jotain syvää sisäistä kauneutta vai näyttelevätkö he? Monella uskovaisella lienee edelleen sellainen käsitys, että vakaumus vaatii tuekseen erilaisia temppuja: osallistumista tähän tai kieltäytymistä tuosta. Ongelmana on se, että siinä tasapainoillessa elämästä tuppaa häviämään elämisen maku ja kristillisyys muuttuu falskiksi.
Kurjinta hurskastelu on silloin, kun painopiste siirtyy oman vaelluksen tarkkailemisesta muiden vaelluksen oikomiseen. Pitkälle päässeelle hurskastelijalle on tyypillistä, että hän tunnustaa ehkä omankin heikkoutensa, mutta tekee parannusta vain muiden synneistä. Silloin ollaan jo samassa mittaluokassa Toivolan Jussin kurjuuden kanssa.
Bestsellerin selittäjät
Jotain osviittaa siitä, kenen puheille tässä elämässä kannattaa pyrkiä, saa Raamatusta. Tämä kristittyjen peruskirja ja kaikkien aikojen bestseller avautuu mielenkiintoisella tavalla yksille, mutta pysyy ikuisena arvoituksena toisille.
Juuri tästä avautumisongelmasta kai johtuu, että yhdestä ja samasta teoksesta on johdettu sen sataa erilaista oppia ja miljoonaa tulkintaa. Luterilaiset ja katolilaiset ovat kinanneet saman Raamatun mutta erilaisten tunnustuskirjojensa kanssa mm. ihmisten pelastumisesta; tapahtuuko se yksin armosta vai vaikuttavatko asiaan myös omat teot. Entäpä mielle suomalaisille tutummat kaste ja ehtoollinen tai vaikkapa väittely naispappeudesta? On aika kummallista, että Matti ja Jussi lukevat samaa Raamattua, mutta Matin mielestä siellä kehotetaan kastamaan lapset ja Jussin mielestä aikuiset. Toisten mielestä ehtoollinen on avoin kaikille, kun taas toiset näkevät sen vain uskoontulleiden ja sitä kautta seurakuntaan liittyneiden oikeutena. Naispappeuden vastustajat vetoavat Raamattuun aivan kuten sen puoltajatkin.
Vanhurskauttamiset, kasteet ja sen sellaiset ovat näitä kristillisen yhteisön perustuslakeja. Ja jos siis on vakavia tulkintaeroja niissä uskonsuuntien välillä ja sisällä, vielä paljon villimpää ovat tietenkin yksittäisten ihmisten tulkinnat yksittäisistä raamatunkohdista. Jos yksi jae poimitaan sieltä ja toinen täältä ja asiat näin irrotetaan yhteyksistään, Raamatusta voi löytää tukea ihan mille tahansa.
Itse kirja on joka tapauksessa ainutlaatuinen. Perusviesti Jumalan rakkaudesta on iin selvä, että yksinkertaisinkin sen tajuaa. Toisaalta esimerkiksi Ilmestyskirjan täyteen ymmärtämiseen eivät riitä parhaatkaan rahkeet. Vääriä tulkintoja ja kiusallisia hairahduksia syntyisi paljon vähemmän, jos epävarmat opettajat malttaisivat pysyä Joh. 3:16-kohdan tuntumassa. Tai hiljaa.
Joh 3:16”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään joka häneen uskoo hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.”
Kussa pilkkaajat istuvat
Kirkot ovat kirkkoja, ja niissä kynnys on aina korkeampi kuin maitokaupassa. Ihmisiä ei ole viime aikoina lapannut ovista sisään, ja näin ollen seurakuntien aktiivijäsenten määrä pikemminkin laskee kuin nousee. Mutta aina on mahdollista, että evankeliumi etenee kirkkojen ulkopuolella, ja Kristus voittaa itselleen seuraajia ohi ihmisten kirjanpidon.
Jos sielujenvoittaminen on toisten aktiivista johdattelua uskonratkaisuun, meitä nollamiehiä ja –naisia on paljon. Voimme lohduttautua korkeintaan sillä, että meidän tähtemme ei liene moni uskoaan myöskään menettänyt. Niin tai näin, kaikista ihmisistä ei yksinkertaisesti ole kovin henkilökohtaisiin pastoraalitöihin eikä niitä töitä kannata väkipakolla edes tehdä.
Paljon tärkeämpää on olla ihmiselle ihminen. Jos jokainen tunnustava kristitty voittaa tänä vuonna yhden ei-uskovaisen luottamuksen, maailma on vuoden kuluttua vähän parempi. Jos tuo kaveri sitten joskus tulee uskoon, hyvä niin. Ellei tule, se on hänen ja Jumalan välinen asia.
Luottamuksen voittaminen voi merkitä sitä, että joutuu kutsumaan kotiinsa muitakin kuin oman seurakunnan saman sosiaaliluokan jäseniä. Tai sitä, että jättää muutamat kirkonmenot väliin ja käyttää niihin kuluvan ajan naapurien kanssa seurusteluun. Se voi merkitä myös sitä, että joutuu joskus istumaan iltaa itselleen epätyypillisessä tai jopa epäilyttävässä ympäristössä. Luottamuksen voittaminen ei tapahdu siten, että kutsuu tuttavan kylään vain oman lapsensa lakkiaispäivänä tai juttelee toverinsa kanssa vain sen verran kuin työehtosopimus velvoittaa. Luottamuksen voittaminen on pitkä prosessi, jossa peliin pannaan paljon enemmän. Siinä käännetään kaikki kortit – puolin ja toisin.
Luottamuksen voittaminen ei edellytä sopeutumista tämän maailmanajan mukaan eikä istumista siellä, missä pilkkaajat istuvat. Mutta miksi ihmeessä joku tulisi kauttani uskoon tai ainakaan kirkkooni, ellen minä ensin mene sinne, missä hän on nyt?
Miinuksesta plussaksi
Muutama vuosi sitten järjestettiin Suomessa näyttävä evankelioimiskampanja Miinuksesta plussaksi. Se oli suunnattu koko kansalle. Vähitellen samanlainen tempaus pitäisi järjestää myös kristittyjen omassa piirissä: miinuksesta plussaksi, voivottelusta iloon ja lain alta vapauteen.
On kovasti outoa, että niin myönteinen asia kuin usko Jumalaan on saanut Suomessa etumerkikseen niin pitkän miinuksen. Kirkot ja herätysliikkeet saisivat mennä syvälle itseensä ja miettiä, kuva tämän karhunpalveluksen on tehnyt ja ketkä sitä käsitystä omilla toimillaan yhä pönkittävät.
Uskovaisten noidankehä on siinä, että he saavat tehdä kaikkea muuta paitsi syntiä, jota kuitenkin jatkuvasti tekevät. Tilanteen hahmottamiseksi eri kirkkokunnat ja niiden kulloisetkin napamiehet ovat sitten luoneet omia oppirakennelmiaan, joilla tuota perusongelmaa voitaisiin pienentää. Yksi on kieltänyt jäseniltään alkoholin, toinen meikkipussin, kolmas sivusta ladattavan pesukoneen ja neljäs ties mitä. Osa huonoista asioista on näin onnistuttu luetteloimaan, mutta samalla on syntynyt kieltojen viidakko ja iloiselle kristillisyydelle pitkä miinus.
Sama näkyy yhteiskunnassa. Kun ainut avoimesti kristillisin tunnuksin kulkeva puolue syntyi, se heristi sormeaan aborttia, keskikaljaa ja kaikenlaista riettautta vastaan. Useimmat pyrkimykset olivat hyviä ja tuloksetkin näkyviä, mutta samalla vahvistui kuva elämästä vieraantuneista kristityistä, jotka kulkevat kiellosta kieltoon ja miinuksesta toiseen. Se kuva leimaa puoluetta edelleenkin. Jotain on vialla, jos kristillisillä arvoilla on kansan enemmistön tuki, mutta kristillisellä puolueella vain 3-4 prosentin kannatus.
Se, että ihminen menettäisi uskoon tulessaan jotain tärkeää ja saisi tilalle vain hurskasta kurjuutta tai kurjaa hurskautta, on maailmankaikkeuden suurimpia harhoja. Ei Raamattu edelleenkään lupaa Kristuksen seuraajille leveää väylää, vaan ahtaan portin ja kapean tien. Plussa on siinä, että tie on valaistu ja se johtaa kotiin.
Aika muuttaa – ja synti
Synnistä puhutaan nykyään aika vähän, mutta ei se maailmasta ole mihinkään hävinnyt. Se alkoi paratiisissa yhdestä onnettomasta omenapuuselkkauksesta ja on sen jälkeen seurannut ihmistä kuin hai laivaa.
Ongelmallista vain on, että synty muuttaa muotoaan ajasta, paikasta ja tulkitsijasta riippuen. Kun hurskaille kristityille eivät riittäneet Raamatussa mainitut synnilliset asenteet, kuten ahneus, kateus, vihamielisyys ja sen sellaiset, he alkoivat keksiä kuhunkin aikaan ja yhteisöön sopivia tai sopimattomia yksittäisiä tekoja. Tikulla silmään sitä, joka menneitä muistelee, mutta palautettakoon nyt kuitenkin mieleen, että vielä on hengissä ja hyvissä voimissa ihmisiä, jotka eivät ole saaneet tilata sanomalehtiä, käyttää verryttelypukua eivätkä käydä äänestämässä. Ja vielä paljon tuoreemmassa muistissa ovat sellaiset paheet kuin televisio, korvakorut ja kaiken maailman tanssivouhotukset.
Nämä ihmisten nimeämät täsmäsynnit tunnistaa yleensä siitä, että ne vesittyvät nopeasti. Ahneus pysyy ahneutena maailman luomisesta sen viimeiseen henkäykseen, mutta näkemykset oikeasta tai väärästä hiusmallista vaihtuvat muutamassa vuodessa. Ja kateus on kateutta aina, mutta televisio lakkasi olemasta pirunsilmä, kun sielunpaimenet hoksasivat, kuinka hyvä siitä on seurata MM-hiihtoja. Yksi traumaattisimmista on ollut taistelu alkoholia vastaan: synti mikä synti, koska yhdessä raamatunkohdassa sanotaan selvästi, että paljosta viinistä tulee irstas meno.
Voi olla, että syntilistojen laatiminen on itsessään ollut melkoinen synti. Kun ihminen kipuilee Jumalansa edessä korvakoruista ja viinilasista, hän ei löydä paukkuja enää taisteluun ahneutta, itsekkyyttä, hekumallisuutta ja muita ihan oikeita mielen pimeitä puolia vastaan.
Sekalainen seurakunta
Seurakunta jakaa mielipiteet. Toisten mielestä koko sana on niin kuiva että pölisee. Suurelle joukolle ihmisiä se on kuitenkin henki ja elämä – ja portti suureen tulevaisuuteen.
Seurakunnat ovat kovin sekalaisia. Yleensä niiden runkona on vahva ja uskonnollinen perusjoukko. Sen toisessa päässä ovat innokkaat ja palavat sisääntulijat ja toisessa väsyneet kyynikot.
Luterilaisissa seurakunnissa tuota perusmassaa on pilvin pimein ja ääripäitä vähän. Sisään tullaan kastemekossa ja pois lähdetään surusaatossa. Seurakunnan jäsen ei ole elämänsä aikana koskaan liian passiivinen. Jäsen mikä jäsen, vaikkei kävisi kirkossa koskaan eikä erottaisi Raamattua virsikirjasta. Vapaissa herätysliikkeissä seurakuntien koko on pienempi ja jäsenten välinen koheesio suurempi. Perusjoukko on ja pysyy sielläkin uskollisena, mutta lisäksi on liikettä sekä etu- että takaovella.
Seurakunnat itse puhuvat tietenkin mieluummin niistä, jotka tulevat sisään. Se on luonnollista, koska uusi tulija on yleensä innokas ja hänellä on paljon positiivista kerrottavaa. Tietenkin uusi jäsen on seurakunnalle aina myös merkki onnistuneesta työstä. Vähemmän puhutaan niistä, jotka väsyvät rutiineihin tai yhteisön sisäiseen kontrolliin ja lähtevät ulos joko hiljaa tai karmit ryskyen. Suurin osa lähteneistä etsii hengellisen pesän muualta tai jää oman onnensa nojaan ei-kenenkään maalle. Katkeroituneimmat liittyvät uskonnon uhreihin ja alkavat jauhaa, miten heiltä on viety aika, rahat ja melkein mielenterveyskin.
Arvostelijat ovat oikeassa siinä, että seurakunnissa on tehty paljon virheitä. Samalla kuitenkin unohtuu, että asioita hoitavat seurakunnissakin ihmiset eivätkä jumalolennot. Mutta ei se seurakunnan merkitystä jumalallisena instituutiona ja hengellisenä kasvupaikkana muuksi muuta. Eikä edes turvallisena sosiaalisena ympäristönä: seurakunnassakin vain tuppaa olemaan niin, että metsä vastaa niin kuin sinne huutaa ja sitä saa mitä tilaa.
Tule sellaisena kuin olet
Kirkolle kylliäiset ja hietämäet tuntuvat varmasti kiusallisemmilta kuin todellisuudessa ovat. Ulkopuoliselle he ovat lähinnä virkistäviä väriläiskiä. Yleinen kehityshän on kristillisissä piireissäkin jo pitkään vienyt äärilaidoilta kohti keskustoja ja persoonallisuuksista kohti keskiarvoihmistä. Samalla on tultu värittömyyden, hajuttomuuden ja mauttomuuden vaaravyöhykkeelle.
Kirkoissa oli viime vuosisadalle asti reipashenkisiä ravistelijoita, jotka toimivat näkynsä turvin ja pöllyttivät kansaa hereille. Nyt tilalle on tullut lilapukuinen teologikollegio, jonka suurimpia murheita on ehtoollisviinin koostumus; saako rypälejuoman korvata kotimaisella marjaviinillä ja jos niin koska. Tämän takia ei ole kovin yllättävää, että seurakuntalaisten enemmistö sanoo piut paut koko järjestelmälle ja tyytyy siihen, että pappi kastaa ja hautaa – ja adventtina soi Hoosianna. Kaiken kaikkiaan kirkosta heijastuu sisään ja ulos hiljainen viesti: ”pysy sellaisena kuin olet”.
Vapaissa herätysliikkeissä kutsu kuuluu avoimemmin: ”tule sellaisena kuin olet”. Se jättää teoriassa ovet auki kaikille ja kaikelle ja kuulostaa aivan erinomaiselta. Rehellisempää olisi sanoa koko lause loppuun asti: ”tule sellaisena kuin olet, kunhan pian muutut meidän kaltaiseksemme”. Helluntailaiset, vapaakirkolliset ja muut ulkokirkolliset piirit eivät toden totta ole olleet mitään suvaitsevaisuuden maailmanmestareita. Menneinä vuosikymmeninä lauman yhdenmukaistamisvaatimus ulottui kaikkialle: elämäntapoihin, pukeutumiseen ja varmaan ajatteluunkin. Nyt katto on korkeammalla ja seinät kauempana. Toisinajattelijalle on jo tilaa penkissä, mutta pastoripiireissä hän joutuu tekemään klimenkot.
Mikä siis neuvoksi, jos luterilaisessa kirkossa ei saa muuttua ja vapaissa suunnissa pitää niin tehdä? Yksi mahdollisuus on entistä kriittisempi keskustelu. Kirkko voisi ottaa oppia siitä, miten vapaissa suunnissa edelleen ravistellaan kuulijoita ja vapaat suunnat siitä, miten kirkossa annetaan tilaa hengittää.
Ulkona mutta sisällä
Raamatuntulkinnat voivat siis olla monenkirjavia, mutta itse uskossa on jotain yhtä selvää kuin raskaudessa. Samoin kuin ihminen joko on raskaana tai ei ole, hän myös joko on uskossa tai sitten ei. Vähän uskossa on yhtä vaikea olla kuin vähän raskaana.
Tämän teorian mukaan uskovaisten ja ei-uskovaisten välistä ei pitäisi löytyä mitään eikä ketään – eikä Jumalan näkökulmasta katsottuna varmasti löydykään. Ihmisten silmissä asia on kuitenkin toisin. On paljon niitä, jotka ovat uskovaisten joukossa sisällä mutta jotenkin ulkona. Samoin on niitä, jotka ovat muodollisesti ulkona mutta loppujen lopuksi niin tavattoman sisällä.
Sisältä perinteisistä uskonyhteisöistä ulos välivyöhykkeelle ajavat uskon hiipuminen, näkemyserot käytännöntoimissa, väsymys ja vieraantuminen. Toisaalta ei-uskovaisiksi luokitelluista tähän suureen välimaastoon puskee arkoja ja hiljaisia, ehkä elämän murjomia ihmisiä, jotka eivät osaa tai uskalla etsiä itselleen hengellistä kotia. Yhdet pelkäävät vanhempiaan tai puolisoaan, toiset kuviteltua tai todellista sitoutumista. Edelleen on varmasti niitä, joiden mielestä uskovien joukkoon samastuminen vie maineen tai rahat. Tai molemmat. Aivan omassa joukossaan ovat tietenkin myös ne, joille paraskin seurakunta on aina liian huono.
Oletettavaa on, että samaan aikaan kun seurakuntien aktiivijäsenten määrä laskee, tämä harmaa välivyöhyke kasvaa. Näin siitäkin huolimatta, että kyseessä on siis lopulta vain optinen harha, joka johtuu ihmisen kyvystä ja halusta fuskata. Yhdet meistä näyttelevät aivan muuta kuin sisimmältään ovat ja toiset määrittelevät muiden uskon sen mukaan, mitä näkevät. Ikiaikainen röntgenkatse on kuitenkin vain Jumalalla, jota on turha yrittää vetää höplästä.
Kurja hurskaus : Keijo Leppänen
Kurja hurskastelu
Hurskas kurjuus on suomalaisen kirjallisuuden historiaa. Se on F. E. Sillanpään tuttu tarina Toivolan Jussista, jota kurjemmin ei voi elää eikä kuolla. Kurja hurskaus – tai täsmällisemmin hurskastelu – on monille vielä tutumpi. Se ei ole kirjallisuutta, pikemminkin näyttämö taidetta ja monelle kristitylle jokapäiväistä elämää.
Hurskaus on puhtaimmallaan jumalallista aikaansaannosta ihmisessä ja siis sukua vanhurskaudelle. Se on rakkautta, iloa, rauhaa, pitkämielisyyttä, ystävällisyyttä, hyvyyttä, uskollisuutta, sävyisyyttä ja itsensä hillitsemistä. Hurskasteluksi vaellus muuttuu silloin, kun mukaan tunkee heikko liha, mutta sen vaikutus kiistetään.
Hurskastelu on jotakuinkin sama asia kuin tekopyhä tai farisealainen käyttäytyminen. Sen keskeisiä ajatuksia on, että näytetään paremmalta kuin ollaan ja puhutaan aivan muuta kuin tehdään. Termit rakkaus, ystävällisyys ja hyvyys voivat helistä pyhäpäivän epistolatekstissä ja juhlapuheiden korulauseissa, mutta eivät jalostu helposti käytännön toimiksi arjessa – eivät ihmisten keskellä yleensä eivätkä välttämättä edes omassa perheessä. Sama koskee pitkämielisyyttä, sävyisyyttä ja itsensä hillitsemistä. Ne ovat tyypillisiä ominaisuuksia käytännön kristillisyyden mittaamiseksi työpaikoilla, koulussa tai vaikkapa kaupan kassajonossa.
Mutta kestävätkö mittauksen tulokset päivänvalon? Onko kristityissä työtovereissa todella jotain syvää sisäistä kauneutta vai näyttelevätkö he? Monella uskovaisella lienee edelleen sellainen käsitys, että vakaumus vaatii tuekseen erilaisia temppuja: osallistumista tähän tai kieltäytymistä tuosta. Ongelmana on se, että siinä tasapainoillessa elämästä tuppaa häviämään elämisen maku ja kristillisyys muuttuu falskiksi.
Kurjinta hurskastelu on silloin, kun painopiste siirtyy oman vaelluksen tarkkailemisesta muiden vaelluksen oikomiseen. Pitkälle päässeelle hurskastelijalle on tyypillistä, että hän tunnustaa ehkä omankin heikkoutensa, mutta tekee parannusta vain muiden synneistä. Silloin ollaan jo samassa mittaluokassa Toivolan Jussin kurjuuden kanssa.
Bestsellerin selittäjät
Jotain osviittaa siitä, kenen puheille tässä elämässä kannattaa pyrkiä, saa Raamatusta. Tämä kristittyjen peruskirja ja kaikkien aikojen bestseller avautuu mielenkiintoisella tavalla yksille, mutta pysyy ikuisena arvoituksena toisille.
Juuri tästä avautumisongelmasta kai johtuu, että yhdestä ja samasta teoksesta on johdettu sen sataa erilaista oppia ja miljoonaa tulkintaa. Luterilaiset ja katolilaiset ovat kinanneet saman Raamatun mutta erilaisten tunnustuskirjojensa kanssa mm. ihmisten pelastumisesta; tapahtuuko se yksin armosta vai vaikuttavatko asiaan myös omat teot. Entäpä mielle suomalaisille tutummat kaste ja ehtoollinen tai vaikkapa väittely naispappeudesta? On aika kummallista, että Matti ja Jussi lukevat samaa Raamattua, mutta Matin mielestä siellä kehotetaan kastamaan lapset ja Jussin mielestä aikuiset. Toisten mielestä ehtoollinen on avoin kaikille, kun taas toiset näkevät sen vain uskoontulleiden ja sitä kautta seurakuntaan liittyneiden oikeutena. Naispappeuden vastustajat vetoavat Raamattuun aivan kuten sen puoltajatkin.
Vanhurskauttamiset, kasteet ja sen sellaiset ovat näitä kristillisen yhteisön perustuslakeja. Ja jos siis on vakavia tulkintaeroja niissä uskonsuuntien välillä ja sisällä, vielä paljon villimpää ovat tietenkin yksittäisten ihmisten tulkinnat yksittäisistä raamatunkohdista. Jos yksi jae poimitaan sieltä ja toinen täältä ja asiat näin irrotetaan yhteyksistään, Raamatusta voi löytää tukea ihan mille tahansa.
Itse kirja on joka tapauksessa ainutlaatuinen. Perusviesti Jumalan rakkaudesta on iin selvä, että yksinkertaisinkin sen tajuaa. Toisaalta esimerkiksi Ilmestyskirjan täyteen ymmärtämiseen eivät riitä parhaatkaan rahkeet. Vääriä tulkintoja ja kiusallisia hairahduksia syntyisi paljon vähemmän, jos epävarmat opettajat malttaisivat pysyä Joh. 3:16-kohdan tuntumassa. Tai hiljaa.
Joh 3:16”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään joka häneen uskoo hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.”
Kussa pilkkaajat istuvat
Kirkot ovat kirkkoja, ja niissä kynnys on aina korkeampi kuin maitokaupassa. Ihmisiä ei ole viime aikoina lapannut ovista sisään, ja näin ollen seurakuntien aktiivijäsenten määrä pikemminkin laskee kuin nousee. Mutta aina on mahdollista, että evankeliumi etenee kirkkojen ulkopuolella, ja Kristus voittaa itselleen seuraajia ohi ihmisten kirjanpidon.
Jos sielujenvoittaminen on toisten aktiivista johdattelua uskonratkaisuun, meitä nollamiehiä ja –naisia on paljon. Voimme lohduttautua korkeintaan sillä, että meidän tähtemme ei liene moni uskoaan myöskään menettänyt. Niin tai näin, kaikista ihmisistä ei yksinkertaisesti ole kovin henkilökohtaisiin pastoraalitöihin eikä niitä töitä kannata väkipakolla edes tehdä.
Paljon tärkeämpää on olla ihmiselle ihminen. Jos jokainen tunnustava kristitty voittaa tänä vuonna yhden ei-uskovaisen luottamuksen, maailma on vuoden kuluttua vähän parempi. Jos tuo kaveri sitten joskus tulee uskoon, hyvä niin. Ellei tule, se on hänen ja Jumalan välinen asia.
Luottamuksen voittaminen voi merkitä sitä, että joutuu kutsumaan kotiinsa muitakin kuin oman seurakunnan saman sosiaaliluokan jäseniä. Tai sitä, että jättää muutamat kirkonmenot väliin ja käyttää niihin kuluvan ajan naapurien kanssa seurusteluun. Se voi merkitä myös sitä, että joutuu joskus istumaan iltaa itselleen epätyypillisessä tai jopa epäilyttävässä ympäristössä. Luottamuksen voittaminen ei tapahdu siten, että kutsuu tuttavan kylään vain oman lapsensa lakkiaispäivänä tai juttelee toverinsa kanssa vain sen verran kuin työehtosopimus velvoittaa. Luottamuksen voittaminen on pitkä prosessi, jossa peliin pannaan paljon enemmän. Siinä käännetään kaikki kortit – puolin ja toisin.
Luottamuksen voittaminen ei edellytä sopeutumista tämän maailmanajan mukaan eikä istumista siellä, missä pilkkaajat istuvat. Mutta miksi ihmeessä joku tulisi kauttani uskoon tai ainakaan kirkkooni, ellen minä ensin mene sinne, missä hän on nyt?
Miinuksesta plussaksi
Muutama vuosi sitten järjestettiin Suomessa näyttävä evankelioimiskampanja Miinuksesta plussaksi. Se oli suunnattu koko kansalle. Vähitellen samanlainen tempaus pitäisi järjestää myös kristittyjen omassa piirissä: miinuksesta plussaksi, voivottelusta iloon ja lain alta vapauteen.
On kovasti outoa, että niin myönteinen asia kuin usko Jumalaan on saanut Suomessa etumerkikseen niin pitkän miinuksen. Kirkot ja herätysliikkeet saisivat mennä syvälle itseensä ja miettiä, kuva tämän karhunpalveluksen on tehnyt ja ketkä sitä käsitystä omilla toimillaan yhä pönkittävät.
Uskovaisten noidankehä on siinä, että he saavat tehdä kaikkea muuta paitsi syntiä, jota kuitenkin jatkuvasti tekevät. Tilanteen hahmottamiseksi eri kirkkokunnat ja niiden kulloisetkin napamiehet ovat sitten luoneet omia oppirakennelmiaan, joilla tuota perusongelmaa voitaisiin pienentää. Yksi on kieltänyt jäseniltään alkoholin, toinen meikkipussin, kolmas sivusta ladattavan pesukoneen ja neljäs ties mitä. Osa huonoista asioista on näin onnistuttu luetteloimaan, mutta samalla on syntynyt kieltojen viidakko ja iloiselle kristillisyydelle pitkä miinus.
Sama näkyy yhteiskunnassa. Kun ainut avoimesti kristillisin tunnuksin kulkeva puolue syntyi, se heristi sormeaan aborttia, keskikaljaa ja kaikenlaista riettautta vastaan. Useimmat pyrkimykset olivat hyviä ja tuloksetkin näkyviä, mutta samalla vahvistui kuva elämästä vieraantuneista kristityistä, jotka kulkevat kiellosta kieltoon ja miinuksesta toiseen. Se kuva leimaa puoluetta edelleenkin. Jotain on vialla, jos kristillisillä arvoilla on kansan enemmistön tuki, mutta kristillisellä puolueella vain 3-4 prosentin kannatus.
Se, että ihminen menettäisi uskoon tulessaan jotain tärkeää ja saisi tilalle vain hurskasta kurjuutta tai kurjaa hurskautta, on maailmankaikkeuden suurimpia harhoja. Ei Raamattu edelleenkään lupaa Kristuksen seuraajille leveää väylää, vaan ahtaan portin ja kapean tien. Plussa on siinä, että tie on valaistu ja se johtaa kotiin.
Aika muuttaa – ja synti
Synnistä puhutaan nykyään aika vähän, mutta ei se maailmasta ole mihinkään hävinnyt. Se alkoi paratiisissa yhdestä onnettomasta omenapuuselkkauksesta ja on sen jälkeen seurannut ihmistä kuin hai laivaa.
Ongelmallista vain on, että synty muuttaa muotoaan ajasta, paikasta ja tulkitsijasta riippuen. Kun hurskaille kristityille eivät riittäneet Raamatussa mainitut synnilliset asenteet, kuten ahneus, kateus, vihamielisyys ja sen sellaiset, he alkoivat keksiä kuhunkin aikaan ja yhteisöön sopivia tai sopimattomia yksittäisiä tekoja. Tikulla silmään sitä, joka menneitä muistelee, mutta palautettakoon nyt kuitenkin mieleen, että vielä on hengissä ja hyvissä voimissa ihmisiä, jotka eivät ole saaneet tilata sanomalehtiä, käyttää verryttelypukua eivätkä käydä äänestämässä. Ja vielä paljon tuoreemmassa muistissa ovat sellaiset paheet kuin televisio, korvakorut ja kaiken maailman tanssivouhotukset.
Nämä ihmisten nimeämät täsmäsynnit tunnistaa yleensä siitä, että ne vesittyvät nopeasti. Ahneus pysyy ahneutena maailman luomisesta sen viimeiseen henkäykseen, mutta näkemykset oikeasta tai väärästä hiusmallista vaihtuvat muutamassa vuodessa. Ja kateus on kateutta aina, mutta televisio lakkasi olemasta pirunsilmä, kun sielunpaimenet hoksasivat, kuinka hyvä siitä on seurata MM-hiihtoja. Yksi traumaattisimmista on ollut taistelu alkoholia vastaan: synti mikä synti, koska yhdessä raamatunkohdassa sanotaan selvästi, että paljosta viinistä tulee irstas meno.
Voi olla, että syntilistojen laatiminen on itsessään ollut melkoinen synti. Kun ihminen kipuilee Jumalansa edessä korvakoruista ja viinilasista, hän ei löydä paukkuja enää taisteluun ahneutta, itsekkyyttä, hekumallisuutta ja muita ihan oikeita mielen pimeitä puolia vastaan.
Sekalainen seurakunta
Seurakunta jakaa mielipiteet. Toisten mielestä koko sana on niin kuiva että pölisee. Suurelle joukolle ihmisiä se on kuitenkin henki ja elämä – ja portti suureen tulevaisuuteen.
Seurakunnat ovat kovin sekalaisia. Yleensä niiden runkona on vahva ja uskonnollinen perusjoukko. Sen toisessa päässä ovat innokkaat ja palavat sisääntulijat ja toisessa väsyneet kyynikot.
Luterilaisissa seurakunnissa tuota perusmassaa on pilvin pimein ja ääripäitä vähän. Sisään tullaan kastemekossa ja pois lähdetään surusaatossa. Seurakunnan jäsen ei ole elämänsä aikana koskaan liian passiivinen. Jäsen mikä jäsen, vaikkei kävisi kirkossa koskaan eikä erottaisi Raamattua virsikirjasta. Vapaissa herätysliikkeissä seurakuntien koko on pienempi ja jäsenten välinen koheesio suurempi. Perusjoukko on ja pysyy sielläkin uskollisena, mutta lisäksi on liikettä sekä etu- että takaovella.
Seurakunnat itse puhuvat tietenkin mieluummin niistä, jotka tulevat sisään. Se on luonnollista, koska uusi tulija on yleensä innokas ja hänellä on paljon positiivista kerrottavaa. Tietenkin uusi jäsen on seurakunnalle aina myös merkki onnistuneesta työstä. Vähemmän puhutaan niistä, jotka väsyvät rutiineihin tai yhteisön sisäiseen kontrolliin ja lähtevät ulos joko hiljaa tai karmit ryskyen. Suurin osa lähteneistä etsii hengellisen pesän muualta tai jää oman onnensa nojaan ei-kenenkään maalle. Katkeroituneimmat liittyvät uskonnon uhreihin ja alkavat jauhaa, miten heiltä on viety aika, rahat ja melkein mielenterveyskin.
Arvostelijat ovat oikeassa siinä, että seurakunnissa on tehty paljon virheitä. Samalla kuitenkin unohtuu, että asioita hoitavat seurakunnissakin ihmiset eivätkä jumalolennot. Mutta ei se seurakunnan merkitystä jumalallisena instituutiona ja hengellisenä kasvupaikkana muuksi muuta. Eikä edes turvallisena sosiaalisena ympäristönä: seurakunnassakin vain tuppaa olemaan niin, että metsä vastaa niin kuin sinne huutaa ja sitä saa mitä tilaa.
Tule sellaisena kuin olet
Kirkolle kylliäiset ja hietämäet tuntuvat varmasti kiusallisemmilta kuin todellisuudessa ovat. Ulkopuoliselle he ovat lähinnä virkistäviä väriläiskiä. Yleinen kehityshän on kristillisissä piireissäkin jo pitkään vienyt äärilaidoilta kohti keskustoja ja persoonallisuuksista kohti keskiarvoihmistä. Samalla on tultu värittömyyden, hajuttomuuden ja mauttomuuden vaaravyöhykkeelle.
Kirkoissa oli viime vuosisadalle asti reipashenkisiä ravistelijoita, jotka toimivat näkynsä turvin ja pöllyttivät kansaa hereille. Nyt tilalle on tullut lilapukuinen teologikollegio, jonka suurimpia murheita on ehtoollisviinin koostumus; saako rypälejuoman korvata kotimaisella marjaviinillä ja jos niin koska. Tämän takia ei ole kovin yllättävää, että seurakuntalaisten enemmistö sanoo piut paut koko järjestelmälle ja tyytyy siihen, että pappi kastaa ja hautaa – ja adventtina soi Hoosianna. Kaiken kaikkiaan kirkosta heijastuu sisään ja ulos hiljainen viesti: ”pysy sellaisena kuin olet”.
Vapaissa herätysliikkeissä kutsu kuuluu avoimemmin: ”tule sellaisena kuin olet”. Se jättää teoriassa ovet auki kaikille ja kaikelle ja kuulostaa aivan erinomaiselta. Rehellisempää olisi sanoa koko lause loppuun asti: ”tule sellaisena kuin olet, kunhan pian muutut meidän kaltaiseksemme”. Helluntailaiset, vapaakirkolliset ja muut ulkokirkolliset piirit eivät toden totta ole olleet mitään suvaitsevaisuuden maailmanmestareita. Menneinä vuosikymmeninä lauman yhdenmukaistamisvaatimus ulottui kaikkialle: elämäntapoihin, pukeutumiseen ja varmaan ajatteluunkin. Nyt katto on korkeammalla ja seinät kauempana. Toisinajattelijalle on jo tilaa penkissä, mutta pastoripiireissä hän joutuu tekemään klimenkot.
Mikä siis neuvoksi, jos luterilaisessa kirkossa ei saa muuttua ja vapaissa suunnissa pitää niin tehdä? Yksi mahdollisuus on entistä kriittisempi keskustelu. Kirkko voisi ottaa oppia siitä, miten vapaissa suunnissa edelleen ravistellaan kuulijoita ja vapaat suunnat siitä, miten kirkossa annetaan tilaa hengittää.
Ulkona mutta sisällä
Raamatuntulkinnat voivat siis olla monenkirjavia, mutta itse uskossa on jotain yhtä selvää kuin raskaudessa. Samoin kuin ihminen joko on raskaana tai ei ole, hän myös joko on uskossa tai sitten ei. Vähän uskossa on yhtä vaikea olla kuin vähän raskaana.
Tämän teorian mukaan uskovaisten ja ei-uskovaisten välistä ei pitäisi löytyä mitään eikä ketään – eikä Jumalan näkökulmasta katsottuna varmasti löydykään. Ihmisten silmissä asia on kuitenkin toisin. On paljon niitä, jotka ovat uskovaisten joukossa sisällä mutta jotenkin ulkona. Samoin on niitä, jotka ovat muodollisesti ulkona mutta loppujen lopuksi niin tavattoman sisällä.
Sisältä perinteisistä uskonyhteisöistä ulos välivyöhykkeelle ajavat uskon hiipuminen, näkemyserot käytännöntoimissa, väsymys ja vieraantuminen. Toisaalta ei-uskovaisiksi luokitelluista tähän suureen välimaastoon puskee arkoja ja hiljaisia, ehkä elämän murjomia ihmisiä, jotka eivät osaa tai uskalla etsiä itselleen hengellistä kotia. Yhdet pelkäävät vanhempiaan tai puolisoaan, toiset kuviteltua tai todellista sitoutumista. Edelleen on varmasti niitä, joiden mielestä uskovien joukkoon samastuminen vie maineen tai rahat. Tai molemmat. Aivan omassa joukossaan ovat tietenkin myös ne, joille paraskin seurakunta on aina liian huono.
Oletettavaa on, että samaan aikaan kun seurakuntien aktiivijäsenten määrä laskee, tämä harmaa välivyöhyke kasvaa. Näin siitäkin huolimatta, että kyseessä on siis lopulta vain optinen harha, joka johtuu ihmisen kyvystä ja halusta fuskata. Yhdet meistä näyttelevät aivan muuta kuin sisimmältään ovat ja toiset määrittelevät muiden uskon sen mukaan, mitä näkevät. Ikiaikainen röntgenkatse on kuitenkin vain Jumalalla, jota on turha yrittää vetää höplästä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ja hyvä tekopyhyyden tunnusmerkki on kreationismi,etenki YEC.
Uskovaisista kiivaimmin omia syntejään piilottelevia ja toisia(evolutionisteja)tuomitsevat Helvettiin,koska "se on niin ateistista". Unohtavat,mitä Jeesus sanoi siitä ensimmäisestä kivestä.
Toivolan Jussi asettautui ennen ampumistaan ruumiskasan päälle, ettei ampujille tulisi liian suurta vaivaa. Tällaista ihmistähän "vanhurskaat saarnaajat" haluavat: tahdotonta ja tottelevaista, uskon sumentamaa piruparkaa. Jussi oli - onnekseen tässä valossa - onneton muista syistä.
Liekö jumalalla tai allahilla ollut vuorovapaat sekaisin Jussin, kuten monen muunkin senaikaisen elinaikana, vai Pietarin kirjanpito sekaisin?
Leppäsen kirjan käänteinen otsikko on törkeä teko Sillanpään teoksen henkeä kohtaan. Aasi on siinä taas ratsastanut jeesuksellaaan, väärä porkkana omana houkuttimenaan