Satuin ravintolassa juttusille ikäiseni, minulle ennestään tuntemattoman miehen kanssa. Siinä selvisi, että 1970 -luvun lopulla hän oli diinari ja minä olin silloin punkkari. Siinä me juttelimme sulassa sovussa, vaikka nuorina olisimme todennäköisesti alkaneet tapella.
Aloin miettiä, mitä kuuluu niille, jotka silloin olivat diinareita. Siis heille, jotka kampasivat hiuksensa rasvalla, ajoivat 50 -luvun lopun jenkkiraudoilla, ihailivat James Deania ja Elvistä ja pukeutuivat valkoiseen kauluspaitaan, narusolmioon, nahkatakkiin ja spittareihin.
En niinkään ajattele 1980 -luvun alun ns. teddypoikia ja muuta rockabillyväkeä, vaan hiukan vanhempia rock' n' roll -faneja. Nykyisinhän muuten tätä diinarijengiä on taas alkanut esiintyä nuoren polven keskuudessa. Liekö sukupolvenvaidos isiltä pojille menossa?
Tuon ajan punkkareista voin sanoa, että tuntemistani moni meni mukaan luonnonsuojelutoimintaan tai muuhun vaihtoehtotouhuun niin, että saa siitä vieläkin leipänsä. Osa alkoi opiskella viestintää silloisten omakustannelehtien innoittamana ja on nyt toimittajina.
Suurin osa vanhoista punkeista on nyt perheellisiä pikkuporvareita, niin minäkin, sellaisia, joita silloin vihasimme. Vanhat levyt kaivellaan esiin vain joskus nostalgiafiiliksessä. Mutta: mitä siis kuuluu silloisille DIINAREILLE?
Missä ovat 70 -luvun DIINARIT?
Entinen punkkari.
61276
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
En ole kylläkään 70-lukulaisia, vaan vanhempaa polvea 50-luvulta, jolloin oltiin lättähattuja. Asut kylläkin olivat samanlaisia: tiukat farkut, nahkarotsi, narukraka ja korkeakorkoiset kengät, joiden koroissa vielä metallipalat. Ai, että ne kopisivat komeasti kartsalla. Mutta niin olen minäkin samalla tavalla pikku-porvai kuin sinäkin ja kaikki muutkin. En tunne yhtään oman ikäluokkani kaveria, joka olisi pitänyt silloisesta tyylistään/elämästään/elämänasenteestaan kiinni. No, ehkä elämänasenteesta kuitenkin jotain jäi johonkin tuonne sielun pohjalle. Mutta ihan samanlaisia "maailman parantajia" mekin olimme kuin 70-lukulaiset tai nyky-nuoriso. Jokaisen sukupolven kun täytyy keksiä aina itse pyörä uudelleen. Toisin sanoen: ei mitään uutta auringon alla. Kyllä tämä nyky-nuorisokin 30 vuoden päästä ihmettelee just näitä samoja asioita omalta kohdaltaan omassa pikku-porvari-ympäristössään. Mutta siitä huolimatta: hauskaa se oli, niin kauan kuin sitä kesti!
Kas, vanha lättähattukin löytyy! Olet kai kuullut Juha "Watt" Vainion laulun Lättähattu viimeinen? Hieno biisi. 1970 -luvulla en jaksanut kunnioittaa kuin omaa nuorisokulttuurityyliäni eli punkkia. Nyt ajatellen, nuorisokulttuurin historiaa mielenkiinnosta tutkineena, olisi kai sitä voinut arvostaa muitakin. Silloin vain tuli oltua niin ehdoton. Kyllä lättähatut jos ketkä ansaitsisivat enemmän esilläoloa, tehän loitte lähes tyhjästä nuorison käsitteen ja elämäntyylin Suomessa! Jotain jenkkiläistä mutta enimmäkseen omaa, eikö? Te olitte meidän ensimmäiset "diinimme" omalla tyylikkäällä tavallanne.
Me hipit oltiin kai aika lähellä teitä, esi-isejänne tavallan ainakin aatteellisesti. Emme ehkä niin hurjia, mutta kuitenkin. Poltettiin pilvee ja asuttiin kommuunissa, rakstettiin, soitettiin skittaa ja laulettiin Pete Segeriä. Vallattiin isompia ja pienempiä taloja ja silleen.
Alaspäin levenevät farkut ja liuhukepaidat kovassa huudossa oman jälkikasvun kesken. Porvareitahan mekin vaikka aika paljon tuosta nuoruuden aatemaailmasta vielä elää, jupiksi ei oikein osaa asettua.
Mukavaa tämä tällainen, kiitos punkkari.
Juu, hippiliike on tuttu, seurustelin aikoinani hippitytön kanssa punkkarikauteni jälkeen. Jotenkin minusta on vuosien varrella tullut hyvin erilaisia elämäntapoja suvaitseva, vaikka nuorena olin ehdottoman mustavalkoinen punkkari. Levyhyllystäkin löytyy nyt vaikka mitä tyylisuuntia. Silloin hipit olivat mielestäni toivottomasti vanhanaikaisia uneksijoita. No, enää en ajattele niin. Näen nyt nuorisokulttuurin eri muodot rikkautena, josta myöhemmin muodostuu nostalgisia muistoja. Lisäksi niissä on aina jotain opittavaa - kun yksi liike korostaa yhtä aihepiiriä, toinen tasapainottaa sitä sopivasti toisella. Kaikesta voi ottaa opikseen. Juppia ei minustakaan tule, vaan olen keskiluokkainen, ja toivon voivani opettaa lapsilleni jotain historiasta, jotain ihanteista, joiden puolesta elää. Olenhan itsekin kiinnostunut nuoruuden historiasta.
silloinen,eli 70-luvun diinari.Ei tosin ihan vuosikymmenen lopulta,mutta kuitenkin.Jeps,silloin oli brylcreamit letissä,
punaista huivia kaulassa ja nahkarotsia päällä ja rokki soi,eli kuunneltiin 50-luvun rock´n´rollia ja Hurriganesia.Tosin ne 50-luvun lopun jenkkiraudat oli siihen aikaan harvassa täällä suomenmaassa eikä kaikilla ollut edes korttiakaan,mutta eihän se tahtia haitannut:)
Ja mitäpä kuuluu tähän päivään?No eipä ihmeempiä,
työssä käydään,samanen rock´n´roll soi vieläkin ja jonkinlaista nahkarotsiakin välillä päällä,mutta punainen huivi on sentään hyllytetty ja brylcreamituubi on loppuun puristettu,mutta nykyharrasteisiin kuuluu tosin ajan mukaiset jenkkiraudat...ja onhan tosin lapsikin tullut jo maailmaan saatettua ja erotkin koettua,mutta elämä jatkuu jne.
Että tällasta.
Hyvä kuulla, tyyli ei siis ole ihan hukassa! Tällä iällä, taaksepäin katsellen, tuntuu vieraalta ajatus, miten sitä nuorena jaksoi täysillä vouhkata yhden asian puolesta.Ikä tasoittaa. Silloin meille punkkareile oli tärkeää yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja vääryyksien julkihuutaminen, nyt hyvä jos jaksaa työkavereille tai ravintolassa vähän ottaa kantaa. Jotenkin tuntuu, että teikäläisillä oli silloin elämässä enemmän tyyliä kuin meillä, positiivisempi asenne ja enemmän hilpeää bailaamista. Me punkit elimme mahahaavan partaalla.