Olen miettinyt jo pitkään, mikä ajoi minut syömishäiriön syövereihin. Muistelin menneisyyttä; olin sellainen pieni tyttö, joka halusi aina olla muita parempi. Koulussa olin muita parempi ja pystyinkin itse siihen vaikuttamaan. Olin kuitenkin aina muita pyöreämpi ja huonompi liikunnassa. Ajattelin, ettei asialle voi mitään, mutta sitten päätinkin, että kyllä voin. Laihdutan itseni laihemmaksi kuin kukaan muu ja sitten olen muita joka asiassa parempi!
Vuonna 2004 aloitin juoksemisen. Aluksi tein vain pieniä lenkkejä silloin tällöin, mutta lopulta liikunta muuttui pakonomaiseksi. Kotona minua pakotettiin syömään iljettävän rasvaista ruokaa! Ruokailun jälkeen juoksin metsään ja työnsin sormet kurkkuuni. Sitten heittäydyin sammalikkoon ja itkin, kun en ollut saanut kaikkia ruokia ulos.
Lähtöpainoni oli siis 56 kiloa olin tuolloin noin 158 senttiä pitkä. Nyt painan 43 kiloa ja olen 163 senttinen. Jouduin lihottamaan kolme kiloa, jotten täysin paljastuisi (pahimmillani painoin siis 40 kg).
Kahdeksannen luokan syksyllä opettajat ja luokkatoverit huomasivat, kuinka hurjasti olin kesän aikana laihtunut. Minua ruvettiin tarkkailemaan koulussa. Ennen punnitusta join hirveästi vettä ja sitten valehtelin. Keksin kaikkia mahdollisia tekosyitä. Lopulta minulle sanottiin, että mikäli vielä laihtuisin, joutuisin tutkimuksiin (keliakia, kilpirauhasen liikatoiminta…) En halunnut sitä, mutta en halunnut lihoakaan. Rupesin kasvissyöjäksi, jotta voisin kieltäytyä rasvaisesta liharuoasta.
Nyt olen peruskoulun viimeisellä luokalla. Nykyään kontrolloin painoani syömällä itseni aina niin pahoinvoivaksi, että kaikki ruoka on helppo oksentaa. Minulla on siis bulimia: pahanlaatuinen. Menkkani ovat olleet yli vuoden poissa. Pituuskasvu pysähtyi ennen aikojaan. Minulla on aina kylmä. Olen sosiaalisesti erkaantunut.
Mikä siis meni vikaan? Miksi päässäni naksahti silloin kauniina kevätpäivänä? Minulla on haaveammatti, mutta en tiedä voinko koskaan saavuttaa sitä, sillä minulla ei ole aikaa opiskeluun. Ja hassua kyllä; en ole valmis lihomaan kiloakaan, jotta saavuttaisin tavoitteeni. Vai olisinko? Minulla ovat tainneet elämänarvot muuttua aika rankasti. Onko laihuus tärkeämpää kuin onnellisuus? Neiti syömishäiriö vastaa kyllä, minä vastaan ei.
Kommentoikaa ihmeessä ja kertokaa omia kokemuksianne! Kiitos, jos jaksoitte lukea!
Vuonna 2004 aloitin juoksemisen. Aluksi tein vain pieniä lenkkejä silloin tällöin, mutta lopulta liikunta muuttui pakonomaiseksi. Kotona minua pakotettiin syömään iljettävän rasvaista ruokaa! Ruokailun jälkeen juoksin metsään ja työnsin sormet kurkkuuni. Sitten heittäydyin sammalikkoon ja itkin, kun en ollut saanut kaikkia ruokia ulos.
Lähtöpainoni oli siis 56 kiloa olin tuolloin noin 158 senttiä pitkä. Nyt painan 43 kiloa ja olen 163 senttinen. Jouduin lihottamaan kolme kiloa, jotten täysin paljastuisi (pahimmillani painoin siis 40 kg).
Kahdeksannen luokan syksyllä opettajat ja luokkatoverit huomasivat, kuinka hurjasti olin kesän aikana laihtunut. Minua ruvettiin tarkkailemaan koulussa. Ennen punnitusta join hirveästi vettä ja sitten valehtelin. Keksin kaikkia mahdollisia tekosyitä. Lopulta minulle sanottiin, että mikäli vielä laihtuisin, joutuisin tutkimuksiin (keliakia, kilpirauhasen liikatoiminta…) En halunnut sitä, mutta en halunnut lihoakaan. Rupesin kasvissyöjäksi, jotta voisin kieltäytyä rasvaisesta liharuoasta.
Nyt olen peruskoulun viimeisellä luokalla. Nykyään kontrolloin painoani syömällä itseni aina niin pahoinvoivaksi, että kaikki ruoka on helppo oksentaa. Minulla on siis bulimia: pahanlaatuinen. Menkkani ovat olleet yli vuoden poissa. Pituuskasvu pysähtyi ennen aikojaan. Minulla on aina kylmä. Olen sosiaalisesti erkaantunut.
Mikä siis meni vikaan? Miksi päässäni naksahti silloin kauniina kevätpäivänä? Minulla on haaveammatti, mutta en tiedä voinko koskaan saavuttaa sitä, sillä minulla ei ole aikaa opiskeluun. Ja hassua kyllä; en ole valmis lihomaan kiloakaan, jotta saavuttaisin tavoitteeni. Vai olisinko? Minulla ovat tainneet elämänarvot muuttua aika rankasti. Onko laihuus tärkeämpää kuin onnellisuus? Neiti syömishäiriö vastaa kyllä, minä vastaan ei.
Kommentoikaa ihmeessä ja kertokaa omia kokemuksianne! Kiitos, jos jaksoitte lukea!
Vastaukset 2
Vanhimmat
mun siskolla oli syömishäiriö, mutta on nyt onneksi parantunut. hänellä se alkoi kun hän oli 13-vuotias, ja parantui kun oli 17-vuotias. monta vuotta nuoruudesta hävisi jonnekin. vaikka läheisiä olemmekin, en itsekkään muista siskoni yläaste-aikoja. omat yläaste-ajat olivat täynnä hauskanpitoa, uusia kavereita, kundeja jne., siskollani vain lenkkeilyä, punnertamista, venyttelyä, kalorien laskemista, SURUA JA ONNETTOMUUTTA.
miten voin sinua kokemukseni pohjalta neuvoa, on se että vaikka et haluakaan lihoa tällä hetkellä, tiedät että olet jo aika sekaisin, henkisesti sekä fyysisesti. syyt sairastumiseesi voi olla jossain muualla, tod.näk. henkistä laatua. ne olisi hyvä selvittää, jotta voisit haaveesi toteuttaa, ts. olisit edes elossa! kannattaa miettiä avun ottamista vastaan, kertoa lääkärille. terapia on hyvästä, siellä mennään sun ehdoilla, mutta parempaan suuntaan.
tsemppiä ja hyvää syksyä! :)
Mulla ois yksi kysymys. Tahdotko sä parantua? haluatko vain olla syömishäiriöinen, ja että ruoka on sulle ongelma, vai tahtoisitko parantua ja olla onnellinen? jos vastaisit kyllä, niin tiedätkös mitä. hanki apua. oikeesti, puhu jollekkin. vanhemmille, terkkarille, tai kelle vaan.