Minulla on välillä kurja olo kun alan ajattelemaan että jos sittenkin käy jotain pahaa kuten auto-onnettomuus tai tauti kuten tämän hetken lintuinfluenssa. Entä jos ei ehdikkään sanoa lapselleen tai miehelleen kaikkea mitä piti. Jälkeenpäin on niin kamalaa itkeä sitä ettei ehtinytkään koskaan kertoa tiettyjä asioita. Toista ei enää ole. On niin paha olla. Pieni ihana lapsi on niin viaton mutta niin herkkä taudeille ja muille koville koetuksille. Hyvä että uskallan autossa kuljettaa kerran kuussa kaupassa muuten menemme kävellen. Aina on pelko että entäs jos jotain käy juuri tänään.
Pelkääkö kukaan muu lapsensa puolesta? Onko kenenekään elämä hankaloitunut minkään asian suhteen pelon vuoksi? Miten olette selvinneet lapsenne kuolemasta tai sairausajasta vaikka hän sitten olisikin selvinnyt???
Pelkääkö kukaan muu lapsensa puolesta? Onko kenenekään elämä hankaloitunut minkään asian suhteen pelon vuoksi? Miten olette selvinneet lapsenne kuolemasta tai sairausajasta vaikka hän sitten olisikin selvinnyt???
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hei!
Luulen, että meillä itse kullakin on pelkoja lapsensa menettämisestä. Itselläni on nyt n. 3kk lapsi ja joka päivä mieleen vilahtaa ajatus sen menettämisestä. Mutta... näillä peloilla emme saavuta mitään. Pelko ei estä meitä menettämästä ketään. MIelestäni parasta on vain hyväksyä elämän rajallisuus ja nauttia elämästä tässä ja nyt. Jokainen meistä kuoleen joskus, tavalla tai toisella. JOs yhtään lohduttaa, niin toisen menettämisestäkin voi selvitä.
mutta kyse onkin sen pelon hallinnasta. Eli kun kaiken tekee, mikä vaikuttaa lapsen turvallisuuteen niin ei sitten voi mitään jos kohtalo päättää toisin. Ei tietysti mitään hössötystä, vaan tavallista arkista turvaa ja huolenpitoa vaan. Menetyksen pelko on sairaus sitten jos se alkaa haitata arkipäivääsi ja tehdä kaikkien elämästä vaikeaa siihen asti se on tervettä huolta..
Ei kukaan koskaa ehdi sanoa ja tehdä kaikkea ellei ole todella pitkästä sairaudesta ja saattohoidosta kyse eikä aina silloinkaan ole sopiva aika kaikelle.
Pelot vaan tarttuu äkkiä lapseenkin ja sitten alkaa niitä ongelmia jo tulla. Oletko ajatellut että autolla olet tilanteessa se joka hallitsee, mutta jalankulkijana voi kuka vaan päättää teidän puolesta? Olette silloin paljon heikommilla..
Itsellä ei lapsen menetystä ole kohdalle osunut, mutta lähipiirissä ja työssä tilanne on ollut useamman kerran. Se on asia jota kukaan ei hyväksy eikä anna anteeksi, mutta siihen vaan tottuu ja oppii jatkamaan elämäänsä eteenpäin. Voi kuulostaa kliseeltä, mutta ainoan menettäminen on paljon pahempaa kuin se jos on useampi lapsi. Ainoan jälkeen kun ei jää mitään..
Älä pilaa elämääsi murehtimiseen sillä silloin nautinnolle jää liian vähän ja samalla niille hyville muistoille joita saattaisit joskus lohduksesi kaivata jos oikeasti huonosti kävisi..
Jokainen on huolissaan omista lapsistaan. Jotkut sanovat että hautaan asti murhetta kannamme lapsistamme, pitänee paikkansa.
minäkin olen työssä jossa näen paljon menehtymistä, niin nuoria ja vanhoja.asioita pystyy ajattelemaan, käymään läpi mutta edes työssä niihin EI MILLOINKAAN TOTU!kUKAAN ei totu, toisinsanoen rutinoinu kenenkään kuolemaan, edes työssä vaikka se ois luonnollistakin.saati lapsen kuolemaan, oli se oma tai muun, se saattaa tunteet vielä surullisemmaksi.työhön se kuuluu, osana sitä että ihmisiä menehtyy ja sitä näkee eikä siitä itselleen tule mitään,kun sen näkee ja toteaa mutta väärin sanoa varsinkaan omaisen,läheisen tasolta että siihen tottuu...
menetykseen tottuu eli siihen ettei toista enää ole ja elämä alkaa asettua ilman sitä ihmistä uusille urille. Joka kerran kun joku kuolee se on uusi menetys ja uusi suru, mutta kokemus lisää keinoja käsitellä omaa ja toisen surua. Kuolemaan ei saa koskaan tottuakkaan eikä se saa olla mitätön juttu sillä silloin on väärässä hommassa!!
Onnekseni omassa työssäni olen joutunut eli saanut aina kohdata vanhempia usemmankin kerran vielä jälkeen päin ja on juteltu miten sujuu. Toinen käy menetystään rajusti läpi ja ruoskii itseään ja jatkaa matkaa entistä vahvempana ihmisenä ja toinen voi vasta kahdenkin vuoden kuluttua alkaa työstämään elämäänsä ja menetysttän, väli on ollut vain päivästä toiseen haahuilua ja kipeät asiat on kierretty.
Tuo tottuminen on sikäli hassu sana että sitä nimenomaan vanhemmat käyttävät ei niinkään aikuisen kuolemasta mutta lapsensa. Usein ensimmäinen ilmaisu elämän jatkumisesta on "alan vähitellen tottua tähän.."
Pienenä lapsi polkee syliä,isona sydäntä.Vastuuta-pelkoa-murehtimista-huolehtimista,elämä on yhtä tuskaa kehdosta hautaan asti.Muista joka päivä sanoa lapsellesi että rakastat häntä...
käynyt läpi( samaa) pelkoa.Ensin pelkäsin sairastuvan ja sitten pelko meni siihen pisteeseen,etten uskaltanut kunnolla autolla ajaa, kun juuri silloin tapahtui se hirvikolari. Tai aloin pelätä ,että sairastun, kun alkoi jotain oireita olla. Tuli puutumista, unohtelin asioita en muistanut mitä piti sanoa. Lopulta jouduin turvautumaan lääkäriin,koska alkoi oikein todenteolla huimaamaan. Vikaa haettiin ja olin aivan varma (tietty ), että syöpä se on.Vaan ei ollutkaan Olikin paniikkihäiriö. Tiedän,että on kuulemma muotijuttu, mutta kohdallani se ei ollut. Sain reilun puolenvuoden lääkityksen ja olo parani. Siitä on nyt n. parivuotta aikaa. Elämä on helpottunut. Jos huomaat pelkojesi laajentuvan ja tulevan hallitsemattomiksi.Ota yht. johonkin, jossa sinua voidaan auttaa. Helpottaa huomattavasti, kun pelot saavat normaalit mittasuhteet.