Kullervo Mannerille patsas!

SDP:n kannattaa heti masinoida suunnittelukilpailu unohdetun työs sankarin patsaan toteuttamisesta. Se voitaisiin sijoittaa Mannerheimin ratsastajapatsasta vastapäätä, näin se vertauskuvallisesti kertoisi meille suomalaisille historiasta jotain oleellista.

Mielestäni patsas kannattaisi tehdä sellaisesta materiaalista, joka mahdollistaa verenpunaisen värin käytön. Silloin myös meille nuorille ilmenisi SDP:n punaisen politiikan seuraukset Suomen kansalle.

Jos verrataan Lipposta ja O.Kuusista oli Kuusinen omasta mielestään kuitenkin Suomen työväestön asialla tarjotessaan puna-armeijan apua Suomén saattamiseksi sosialidemokratian ihanteelliseen tilaan. Hän oli aatteen mies loppuun saakka.

Lipponen sen sijaan käänsi takkinsa täysin Neuvostoliiton kritiikittömästä ihailusta EU:n kritiikittömään ihailuun. EU:ssa Lipponen ei ole koskaan ajanut Suomen etua, ainoastaan omaa etuaan. Yritti raukka päästä yhtä korkeaan asemaan kuin Kuusinen Neuvostoliitossa. Onneksi tämä ei onnistunut.

Demareille näyttää olevan vaikeaa päästä Lipposen kaudesta takaisin reaalimaailmaan. Hiljalleen heistä fiksuimmat huomaavat, että Lipposen ainoa missio oli saada korkea EU-virka, muuten ei kai Lipposen kautta pääministerinä voi oikein realistisesti jälkeenpäin arvioidakaan. Se oli suomettunutta kaikkien suurten maiden johtajien perseennuolemista. Tietysti se olisi anteeksiannettavissa, jos siitä olisi jotain hyötyä Suomelle ollut, mutta valitettavasti niin ei käynyt. Elintarvikevirastokin Lipposen vaalivalheesta huolimatta jäi saamatta.

Onnellista Lipposen kannalta oli se, ettei media eikä eduskunta tappanut hänen uraansa sen takia, että hän ilmoitti Suomen mukaan Irakin vastaiseen koalitioon, täällä siitä länsimaisen oikeustajun vastaisesti heivattiin virastaan pois ilmiannon tekijä. Surullinen tapaus oli se suomalaisen oikeuslaitoksen kannalta. Suomeen ei saada länsimaisia oikeusoloja ennen kuin täällä on todellinen demokratia.

Minä en ole havainnut korostaneeni mitenkään Tannerin merkitystä. Sen sijaan olen pyrkinyt kertomaan realistisen totuuden Tannerin merkityksestä, tosin hyvin kapeasti ja vähäsanaisesti siihen nähden, mitä Korhonen on täällä hänestä kirjoittanut. Kerrataanpa vielä, sillä kertaus on opintojen äiti varsinkin, kun on kovakalloisia oppilaita.

Väinö Tannerista tuli sisällissodan jälkeen maltillisen vasemmiston johtaja. SDP puolueena muuttui revisionistiseksi, parlamentaarisia reformeja kannattavaksi. SDP siis hylkäsi kokonaan ajatuksen vallankumouksellisesta sosialismista. Vastaavasti oikeistossa maltilliset voimat pääsivät yhä enemmän esille Maalaisliiton ja Edistyspuolueen ansiosta. Tanneria oikeistossa vastasi Kyösti Kallio. Maltillisen oikeiston voima oli se, joka pysäytti meillä äärioikeistolaisen, fasistisen kehityksen, joka toisaalla Euroopassa jylläsi. Maltillinen oikeisto ja vasemmisto rakensivat eheämpää hyvinvointi-Suomea. Maltillisessa vasemmistossa Väinö Tanner oli keulakuva.

Sotavuosina Tanner teki pahoja virhearviointeja, tosin ymmärrettäviä eikä hän ollut yksin ajatuksineen, ei edes päällepäsmärinä. Pahimmat virhearviot olivat Cajanderin ja Erkon linjan tukeminen syksyllä 1939, mikä vei osaltaan Suomen sotaan. Jälkiviisaana voi sanoa, että tässä olisi pitänyt noudattaa Paasikiven ja Mannerheimin realistisia käsityksiä, joilla sota olisi voitu ehkä ehkäistä kokonaan tai ainakin ratkaisevasti lykätä sen alkua, jolloin Suomella olisi ollut aikaa varustautua puolustukseen. Toinen Tannerin suuri virhe, jonka hän teki Risto Rydin kanssa, oli liittoutuminen Saksan kanssa alkaen käytännössä jo kevättalvella 1940.

Sotien jälkeen Tanner tuomittiin Urho Kekkosen johtamassa sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä vankeuteen. NL piti Tanneria suurimpana sotasyyllisenä. Tannerilaiset asevelisosialistit olivat pitkään sodan jälkeenkin Kekkosen ja kommunistien pannassa. Merkittäviin asemiin pääsivät lopulta vain Väinö Leskinen katumusharjoitusten jälkeen ja ilman katumusharjoituksia Mauno Koivisto, jota ei kylläkään tunnettu piinkovana asevelisosialistina, vaikka ilmeisesti samaan leiriin kyllä väljästi kuului.

SDP:n poliittinen linja muuttui tyystin kommunistimielisten jättäessä puolueen ja perustaessa oman kommunistisen puolueen. Sen vuoksi on historiallista vääristelyä nostaa esiin sellaisia johtajia, jotka ovat enemmän vaikuttaneet kommunistisen ideologian suuntaan. Jos ennen itsenäisyyttä vaikuttaneista johtajista halutaan joku maltillisempi ja siten SDP:n nykyistä linjaa paremmin vastaava esille, hän on Matti Paasivuori.

SDP:ssä ei ole koskaan ollut myöskään mitään henkilöpalvontaa, se kun on vierasta maltillisille puolueille ylipäätään. Ääriliikket niin oikealla kuin vasemmalla harrastavat henkilöpalvontaa ja pystyttelevät patsaita korostaakseen jumalkuvaansa.

Mitä tästä opimme? Nyt jos kykenet muistamaan, että sisällisota oli erittäin merkittävä tiejakaja SDP:n historiassa, olet oppinut paljon. Puolue ennen sitä ja puolue sen jälkeen olivat monelta osin eri asia. Maltilliset voimat jatkoivat ja ääriainekset sirtyivät maanalaiseen kommunismiin. Tämä vaihe on historiallisesti myös koko Suomelle tärkeä. SDP:n maltillisuus on nimittäin se asia, mikä myöhemmin mahdollista ns. talvisodan hengen (joka tosiasiallisesti ilmeni parhaiten jatkosodassa). Tuo sama maltillisuus todennäköisesti piti sotien jälkeen Suomen ulkona sosialistileiristä. Näin on asiaa arvioinut mm. USAn Suomen suurlähettiläs 60-luvulla. Jos tällaisia asioita voi lukea osaltaan Tannerin ansioksi, eikä hän sinustakin ansaitse suurmiehen roolin? Vai olivatko amerikkalaisten käsitykset vääriä ja he rahoittivat turhaan SDP:tä?