sieluista

Ihminen on pohjimmiltaan henki. Ja hänellä on sekä sielu että ruumis. Ihmisen voidaan sanoa olevan pohjimmiltaan henki koska henki on se osa ihmistä joka on hänen todellisin olemuksensa jonka myötä hän elää. Sisällinen ihminen.

Ihmisen kuollessa henki menee - tästä kyllä opillisesti kiistellään, mutta muotoilen sen nyt näin: tuonelaan, jossa on oma osastonsa kadotetuilla ja paratiisi-osasto taivaaseen menijöille. Siellä sitten "levätään" tilinteon päivää odottaen. Toisaalta ollaan kyllä tietoisessa tilassa - ja kadotetuilla on jo siellä kova tuska. Kadotettujen ja pelastettujen välissä juopa jota ei voi ylittää. Sielu on jäänyt maan päälle ruumiin eli kehon kanssa siis jotenkin rauennut tyhjiin? Ylösnousemuksen päivänä ihmisen sielu ja henki yhtyy kun ihminen saa ylösnousemusruumiin ja nousee tuonelasta Jumalan eteen? Tai sitten ei? Tarkoituksella vähän vapaamuotoisesti tässä kyselen. Tarpeellista olisi että jokainen itse Herran edessä rukoillen kyselisi. Tätä ja muutakin. Ja sitten Herra voisi puhua, jos vaikka ei tästä niin yllättäen jostain muusta, jonka tärkeäksi katsoo.

Joka tapauksessa: sielu on se jossa ajalliset piirteemme, se elämä joka vain aikaa varten. Esimerkiksi tunteet ovat sielunelämää. Sielullisuus - negatiivisessa mielessä - on sitä että kun olemme uskovia niin Hengen pitäisi hallita sieluamme, eli että emme vaella tunteidemme ja inhimillisten tuntemusten mukaan vaan sen mukaan mitä Herra sanoo, mutta kuinkas onkaan? Jos etsimme ensisijassa tunteita ja tunne-elämyksiä silloin on hengellinen elämämme sielullista. Sielun kautta pääsevät pahat voimat vaikuttamaan jos pääsevät. Sen kautta ne voivat henkeämme saastuttaa, eivät muulla tavalla.

Pyhä Henki asuu ihmisen hengessä. Siksi sanotaan että ihmisen henki on Herran lamppu. Meidän tulisi vaeltaa ja elää hengellistä elämää. Kun sieluamme ei hallitse ja määrää minäkeskeinen elämä - vanha luonto - vaan uudestisyntynyt henkemme, sisin olemuksemme. Pyhä Henki voi silloin myös tunne-elämäämme parhaiten parantaa.
Kun siis sanotaan että oman minän pitää vähetä tai oikeastaan kuolla, että Kristus meissä kasvaisi ja että en enää elä minä, vaan Jeesus minussa, se ei ole oman persoonan mitätöimistä. Päinvastoin. Se on oman itsensä löytämistä. Kiitos Jeesukselle.

Se oma minä eli ihmisen lihallinen luonto - vanha luonto, luonnollinen ihminen, vanha aatami - tarkoittaa sitä mikä olemuksessamme tahtoo aina tehdä enemmän MINUN omaa tahtoani kuin Herran, ja niinpä Raamattu sanookin että liha - tämä olemuksemme minäkeskeisyys - ei voi pelastua eikä pyhittyä. Se pitää voittaa hengellä. Kas. Silloin kun olemme ristin kautta löytäneet sen siunatun elämisen tavan että mieluummin valitsen sen mitä Jumala tahtoo kuin sen mitä omat halut sanoisi, silloin oma minä eli liha on ristillä. Onko se persoonallisesti kuollutta elämää? Ei suinkaan. Kun liha on ristin kautta kuoletettu silloin vasta voimme persoonallisesti elää yltäkylläistä elämää. Tämä taistelu eli kilvoitus on alati olemassa, sillä: liha himoitsee henkeä vastaan ja henki lihaa vastaan. Lihalla ei siis tässä yhteydessä - Paavalin teologia - tarkoiteta ihmislihaa eli ruumiillisuutta vaan nimenomaan itsekästä minää. Raamattu kun käyttää sanaa "liha" ainakin kahdessa merkityksessä. Jotkut luulevat että "liha" tarkoittaa aina ruumista, ei tarkoita, tarkoittaa nimenomaan olemuksemme itsepäisyyttä, sitä osaa minussa joka kapinoi. Sen paikka on risti. Ruumiimme sen sijaan on otollinen Jumalalle - toisinkuin gnostilainen dualismi väittää. Ihmisen ruumis ei ole halveksittava eikä jotenkin epähengellinen. Njet. Sanoohan Raamattu että meidän sielumme, ruumiimme ja henkemme tulisi säilyä nuhteettomina. Ja tämä tapahtuu vain sen kautta että Pyhä Henki saa minua hallita.

Ei siis tarvitse näitä niin kovasti toisistaan erotella - ihminen kun on kokonaisuus: henki, sielu ja ruumis. Yhtenäinen kokonaisuus. En voi jakaa itseäni erilleen eri osasiksi vaan toimin ihmisenä ja olen. Tuollainen jako voidaan kuitenkin tehdä nimenomaan siksi että ymmärtäisin itseäni kokonaisuutena ja mitä kaikkea sisällän. Ei mennä siinä hiustenhalkomiseen vaan etsitään Jeesusta ja kuuliaisuutta Hänelle. Silloin kaikki on ok. Henki ja sielu ovat samankaltaisia käsitteitä ja lähellä toisiaan. Niinpä. Toivottavasti onnistuin silti vähän valaisemaan tätä asiaa. Watchman Nee on kuvannut sitä mielestäni hienosti: on ulkoinen ihminen (ruumis), sisäinen ihminen (sielu) ja sisällinen eli sisäisin ihminen, olemuksemme "kaikkeinpyhin" siis henki. Siellä, ihmisen sydämessä tulisi Kristus kruunata Herraksi. Eläimellä ei sielua: ei sellaista tunne- ja ajatuselämää. Henki sen sijaan kyllä. Mutta erilainen on ihmisen henki ja erilainen eläimen henki. Laadultaan. Jos ihminen olisi evoluution tulos sitten kyllä eroa ei olisi. Nytpä on.

Se täytyy vielä sanoa että jos ihminen pyrkii sielunsa kautta saamaan yhteyttä jumalallisiin asioihin, johon kaikki spiritismi ja okkultismi ja magia perustuu, niin ne asiat joita tapahtuu eivät sitten tapahdukaan ihmisen sielun voimalla vaikka hän niin luulee, vaan tapahtuvat demonien aikaansaamina. Kun ihminen lähtee sielunsa voimin leikkimään hengellisellä alueella silloin vihollinen tulee oitis mukaan.

Ihminen on elävä sielu. Koska hänessä on henki. Mutta tuo henki on "kuolleessa" tilassa: siitä puuttuu iankaikkinen elämä eli YHTEYS Jumalaan. Siis ennen uskoontuloa.

Ihminen ei voi tuntea Jumalaa sielunsa kautta!
Hän voi tuntea Jumalan vain henkensä kautta, niin että ihmisen henki herää eloon eli ihminen uudestisyntyy, joka tapahtuu kun Pyhä Henki tulee ihmiseen hänen ottaessaan uskossa vastaan Jeesuksen sovintotyön. Siksi ainoastaan uskova voi tuntea Herran. Maailma ihmettelee mitä se on kun Jumala puhuu, eikä voi sitä ymmärtää koska ne ovat hengellisiä kokemuksia. Uskova oppii erottamaan hengelliset kokemukset eli Jumalan puheen omista tunne-elämän kokemuksista. Jumala opettaa sanansa ja Henkensä kautta. Ja ihminen voi kyllä tunne-elämässäänkin kokea Hengen vaikutuksia. Toki. Mutta se on aina sen kautta että hän on ensin tullut hengessä eläväksi ja tahtoo uskossa vaeltaa. Näin ollen hengellinen elämä on sitä että antaudumme Jumalalle, rukouksessa puhumme Hänelle ja luotamme Häneen - sellainen rukoileminen jossa yritämme omalla tahdonvoimalla vaikuttaa toiseen ihmiseen ja saada häntä tekemään joitain meidän mielemme mukaisia ratkaisuja on sielunvoiman käyttämistä ja nimitän sitä noituudeksi. Siitä ei Herra kunniaa saa eikä Kristus siinä tekojaan tee. Hän kyllä puhuttelee ihmistä ja kutsuu ja taivuttelee mutta ei tee väkivaltaa eikä manipuloi. Siksi emme saisi mekään tehdä niin.

Taisi olla vähän väsynyt kirjoitus. En jaksanut kovasti ajatella tähän aikaan yöstä. Antakaa viisaammat minulle sapiskaa ja neuvokaa vanhaa miestä. Tai ei nyt vielä niin kovin vanhaa.

Jeesus Kristus on Herra.

>>eli siis ihmisellä on sielu ja eläimellä on henki, mutta ei sielua ? Olenko ymmärtänyt oikein ? mikä ero on sielulla ja hengellä ?

Huomasin nimimerkki mamabeardin vastaneen ymmärtäväisesti. Kirjoitus on pitkähkö, mutta aivan lyhyesti tehdyn kaltaiseen kysymykseen lienee mahdotonta vastata.

1 Moos. 2:7 kertoo sielun synnyn: "Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu."

Hyvää maanantaipäivää kaikille.

Siis,henki,sielu ja ruumis. Jumalakin on koliyhteinen,Isä Poika ja Pyhä Henki.

Sielu on veressä,niin ihmisellä kuin eläimelläkin.Henki taas tekee eläväksi,niin ihmisen kuin eläimenkin.
Raamatussa sanotaan,että henki palajaa Jumalan tykö,joka sen on antanutkin.

Ihmisen ja eläimen eroittaa ainoastaan se,että ihmisellä on iankaikkisuus henki,eläimellä sitä ei ole,se on tuomittu häviämisen kautta katoamaan.Eläimen henki palajaa Jumalan tykö,joka sen on antanutkin,ei tietoisena,eikä persoonallisena,tuntevana,vaan ainoastaan niin kuin tuulenhenkäys,
Koska mikään,mikä on Jumalasta lähtöisin,ei voi koskaan kadota olemattomiin,ainoastaan ne vaan menee eri olomuotoisena eri kohteisiin,mutta häviä ne ei koskaan.

Uskovaisen henki on "elpynyt" synnin unesta,se on herätetty Kristuksessa alkuperäiseen olotilaan.Hengellinen ihminen on saanut elävän Hengen,yhteys Jumalaan on palautunut, joka saadaa uudestisyntymässä.Tässäkin tapauksessa verellä on elvyttävä vaikutus. Jeesusken uhri veri puhdistaa ihmisen omantunnon,henki yhtyy jälleen Jumalaan.
Siihen saakka ihminen on hengen puolesta kuollut,erillään elämän lähteestä Jumalasta erillään,mutta kuollessaan ihminen ei katoa,niin kuin eläin,vaan hänen henkensä siirtyy täysin tietoisessa tilassa Tuonelaan,odottamaan kaikkien kuolleitten ylösnousemista,joista vanhurskaat nousevat iankaikkiseen elämään,toiset,eli jumalattomat,heidät tuomitsee Jumala,Jeesuksen Kristuksen kanssa.
Uskovainen,uudestisyntynyt ei mene tuonelaan,vaan paratiisiin.
Jeesus sanoi ryövärille kun he olivat ristillä,että "Tänä päivänä sinä olet minun kanssani Paratiisissa." Ei siis Tuonelassa. Rikas mies kuoltuaan meni Tuonelaan,Lasarus ei,ja heidän välillään oli suuri juopa,jota ei voinut ylittää.
Tuonelassa oli tuskat,Lasaruksella oli autuus ja onni osanaan.