Ja minä kuolin. Olin rauhallinen, sillä olin mielestäni jo kokenut ja menettänyt kaikki. En pelännyt enää. Nautinnot eivät enempää kuin kärsimyksetkään voineet järkyttää tasapainoani. Minä näin kaiken läpi. Minä tunsin vanhan jokaisessa uudessa. Tajusin kaiken olevan harhaa, eikä mikään voinut edes hetkeksi peittää katseeltani olemassaolon suurta ammottavaa tyhjyyttä. En pelännyt enkä toivonut, koska kumpikaan ei olisi voinut minua auttaa. Olin rauhallinen, sillä siinä asenteessa on vähimmin petosta.
Silloin kosketti Jumalan Henki minua, siveli lempeästi silmiäni ja käski minun katsoa. Näin ympärilläni omituista ruusunpunaista valoa, joka tuli jostain näkymättömästä lähteestä ja kasvoi kasvamistaan. En muista koskaan tavanneeni tuota värivivahdusta. Olen nähnyt yön tummia tulikukkia, olen nähnyt päivän heleitä kaunokaisia, olen nähnyt kasveja vaaleita kuin sarastava aamunkoitto ja toisia, jotka ovat kuin iltaruskon punerrus. Olen tarkannut ihmiselämää suruissa ja iloissa, mutta aina on minulta jäänyt jotain huomaamatta aina on levoton katseeni palannut takaisin hakemaansa löytämättä. Olin alkanut jo uskoa, ettei sitä olekaan, että se on vain petollinen harhakuva, joka estää heikkoja ihmislapsia tuntemasta pyörrytystä pohjattoman kuilun partaalla.
Nyt tunsin sen jälleen. Miten olin voinutkaan unohtaa sen! Valo ympärilläni laajeni ja kirkastui yhä. En kestänyt enää niin voimakkaita näköaistimuksia ja suljin silmäni, mutta silloin minä aloin myös kuulla. Näin sisässäni kokonaisen valomeren, joka väreillessään synnytti musiikkia. Ymmärsin nyt miksi olin aina hakenut jotain, vaikken itsekään osannut sanoa mitä hain ja vaikka järkeni ja aistini vakuuttivat minulle, ettei sellaista ole. Näin musiikkia, ja kuulin värejä.
Syvällä sisässämme asuu meidän onnemme ja ilomme. Me olemme siellä yhtä kaikkiallisen elämän kanssa. Me koemme välittömästi Jumalaa ja tunnemme kuinka Hän kärsii ja iloitsee kanssamme. Me kuulemme Suuren Elämän sydämenlyönnin ja näemme kaikki olevamme toistemme veljiä. Me olemme oikeastaan vielä läheisempiä me olemme sama olento, joka on vain jakautunut eri henkilöiksi. Eläessämme olemuksemme pintakerroksissa me emme sitä huomaa. Me voimme silloin vihata toisiamme, voimme kirota elämää ja Jumalaa, vaikka me silloin itse asiassa vihaamme itseämme, kiroamme jotain sellaista, mikä on meitä lähempänä kuin hengityksemme, ja myrkytämme oman ruokamme. Rakastaa itseään on rakastaa muita. Rakastaa muita on rakastaa itseään. Kun joku kärsii, kaikki kärsivät, kun joku iloitsee, kaikki iloitsevat. Emme ole toistemme vihollisia, vaan samaa ihmistä.
Nousin vastakohtien yläpuolelle. Näin ykseyden ihmeellisen yhteyden ja harmonian, ja ymmärsin itseni sen valossa. Sitten kaikki häipyi pois ja minä jäin yksin. En nähnyt enää mitään valoa. On aivan pimeä. Tiesin vain, että minun täytyi kulkea eteenpäin. Kohtasin tiellä monenlaisia esteitä: milloin löin jalkani kiveen, milloin haavoitin käteni ohdakkeissa, joita kasvoi joka paikassa. Seuraamani polku vei minut ylös jyrkkiä rinteitä, mistä taas täytyi laskeutua syviin kuiluihin. Käärmeitä sihisi tielläni, mustat yölinnut lentelivät ympärilläni. Olin nääntyä väsymykseen ja janoon. Silloin tunsin äkkiä muidenkin kulkevan näitä autioita seutuja; joku tarttui käteeni ja pyysi apuani.
Vaellettuamme vähän matkaa kahden saimme uusia tovereita. Kaikkia painoi joku raskas taakka ja kaikilla tuntui olevan kiire. Alkoi tulla vähän tasaisempia seutuja. Lakkaamatta meihin liittyi matkalaisia. Muodostimme lopulta suuren virran, joka kohisten vyöryi eteenpäin synkässä yössä. Yhteinen hätä ja tuska teki meistä veljiä. Kukaan ei sortanut toista, koska kaikki olivat samassa pimeässä. Kaikki auttoivat ja tukivat toisiaan.
Jossain kaukaa alkoi pilkoittaa valoa. Tämä vaikutti sähköttävästi kaikkiin. Väsymys on kuin poispyyhkäisty. Meidät valtasi pyhä hartaus ja me lähestyimme tuota valoa paljain päin, sydämissämme nöyrä rukous. Valo eneni. Me huomasimme tulleemme suuren meren rannalle. Olimme jättäneet kaikki vaaralliset kohdat taaksemme ja seisoimme nyt äänettöminä katsellen auringon nousua. Meitä oli tuhansia, kymmeniä tuhansia. Tunsimme äkkiä voimakkaan väristyksen ja vaivuimme kaikki polvillemme.
Aurinko nousi valaisten kirkkailla säteillään tuon suureen hiljaisuuteen menneen joukon. Jumalan rauha täytti avaruuden. Tunsin lepääväni suuren rakkauden ympäröimänä, kuin suojelevassa sylissä. Sylissä jossa koin olevani täydellisesti ja ehdoitta hyväksytty, juuri sellaisena kuin olen. Sylissä jossa kukaan ei esittänyt vaatimuksia eikä sanellut ehtoja. Sylissä, jossa kyyneleeni kuivattiin, ja matkan aikana tulleet haavani hoidettiin. Ei enää kipua. Ei enää kyyneleitä. Olin päässyt kotiin. Taivaan ihanaan rauhaan.
Vapaasti fantisoitu erään Debussyn preludin mukaan.
Silloin kosketti Jumalan Henki minua, siveli lempeästi silmiäni ja käski minun katsoa. Näin ympärilläni omituista ruusunpunaista valoa, joka tuli jostain näkymättömästä lähteestä ja kasvoi kasvamistaan. En muista koskaan tavanneeni tuota värivivahdusta. Olen nähnyt yön tummia tulikukkia, olen nähnyt päivän heleitä kaunokaisia, olen nähnyt kasveja vaaleita kuin sarastava aamunkoitto ja toisia, jotka ovat kuin iltaruskon punerrus. Olen tarkannut ihmiselämää suruissa ja iloissa, mutta aina on minulta jäänyt jotain huomaamatta aina on levoton katseeni palannut takaisin hakemaansa löytämättä. Olin alkanut jo uskoa, ettei sitä olekaan, että se on vain petollinen harhakuva, joka estää heikkoja ihmislapsia tuntemasta pyörrytystä pohjattoman kuilun partaalla.
Nyt tunsin sen jälleen. Miten olin voinutkaan unohtaa sen! Valo ympärilläni laajeni ja kirkastui yhä. En kestänyt enää niin voimakkaita näköaistimuksia ja suljin silmäni, mutta silloin minä aloin myös kuulla. Näin sisässäni kokonaisen valomeren, joka väreillessään synnytti musiikkia. Ymmärsin nyt miksi olin aina hakenut jotain, vaikken itsekään osannut sanoa mitä hain ja vaikka järkeni ja aistini vakuuttivat minulle, ettei sellaista ole. Näin musiikkia, ja kuulin värejä.
Syvällä sisässämme asuu meidän onnemme ja ilomme. Me olemme siellä yhtä kaikkiallisen elämän kanssa. Me koemme välittömästi Jumalaa ja tunnemme kuinka Hän kärsii ja iloitsee kanssamme. Me kuulemme Suuren Elämän sydämenlyönnin ja näemme kaikki olevamme toistemme veljiä. Me olemme oikeastaan vielä läheisempiä me olemme sama olento, joka on vain jakautunut eri henkilöiksi. Eläessämme olemuksemme pintakerroksissa me emme sitä huomaa. Me voimme silloin vihata toisiamme, voimme kirota elämää ja Jumalaa, vaikka me silloin itse asiassa vihaamme itseämme, kiroamme jotain sellaista, mikä on meitä lähempänä kuin hengityksemme, ja myrkytämme oman ruokamme. Rakastaa itseään on rakastaa muita. Rakastaa muita on rakastaa itseään. Kun joku kärsii, kaikki kärsivät, kun joku iloitsee, kaikki iloitsevat. Emme ole toistemme vihollisia, vaan samaa ihmistä.
Nousin vastakohtien yläpuolelle. Näin ykseyden ihmeellisen yhteyden ja harmonian, ja ymmärsin itseni sen valossa. Sitten kaikki häipyi pois ja minä jäin yksin. En nähnyt enää mitään valoa. On aivan pimeä. Tiesin vain, että minun täytyi kulkea eteenpäin. Kohtasin tiellä monenlaisia esteitä: milloin löin jalkani kiveen, milloin haavoitin käteni ohdakkeissa, joita kasvoi joka paikassa. Seuraamani polku vei minut ylös jyrkkiä rinteitä, mistä taas täytyi laskeutua syviin kuiluihin. Käärmeitä sihisi tielläni, mustat yölinnut lentelivät ympärilläni. Olin nääntyä väsymykseen ja janoon. Silloin tunsin äkkiä muidenkin kulkevan näitä autioita seutuja; joku tarttui käteeni ja pyysi apuani.
Vaellettuamme vähän matkaa kahden saimme uusia tovereita. Kaikkia painoi joku raskas taakka ja kaikilla tuntui olevan kiire. Alkoi tulla vähän tasaisempia seutuja. Lakkaamatta meihin liittyi matkalaisia. Muodostimme lopulta suuren virran, joka kohisten vyöryi eteenpäin synkässä yössä. Yhteinen hätä ja tuska teki meistä veljiä. Kukaan ei sortanut toista, koska kaikki olivat samassa pimeässä. Kaikki auttoivat ja tukivat toisiaan.
Jossain kaukaa alkoi pilkoittaa valoa. Tämä vaikutti sähköttävästi kaikkiin. Väsymys on kuin poispyyhkäisty. Meidät valtasi pyhä hartaus ja me lähestyimme tuota valoa paljain päin, sydämissämme nöyrä rukous. Valo eneni. Me huomasimme tulleemme suuren meren rannalle. Olimme jättäneet kaikki vaaralliset kohdat taaksemme ja seisoimme nyt äänettöminä katsellen auringon nousua. Meitä oli tuhansia, kymmeniä tuhansia. Tunsimme äkkiä voimakkaan väristyksen ja vaivuimme kaikki polvillemme.
Aurinko nousi valaisten kirkkailla säteillään tuon suureen hiljaisuuteen menneen joukon. Jumalan rauha täytti avaruuden. Tunsin lepääväni suuren rakkauden ympäröimänä, kuin suojelevassa sylissä. Sylissä jossa koin olevani täydellisesti ja ehdoitta hyväksytty, juuri sellaisena kuin olen. Sylissä jossa kukaan ei esittänyt vaatimuksia eikä sanellut ehtoja. Sylissä, jossa kyyneleeni kuivattiin, ja matkan aikana tulleet haavani hoidettiin. Ei enää kipua. Ei enää kyyneleitä. Olin päässyt kotiin. Taivaan ihanaan rauhaan.
Vapaasti fantisoitu erään Debussyn preludin mukaan.
Vastaukset 1
Vanhimmat
kuvattu. Tulee mieleen "kokemus" kaunista muusiikkia kunnellessa. Kaikkeen se ihmismieli kykenee. Sanoin kuvattu ei ole todellisuus sinällään. Tämän kuin muistamme niin on jo jotakin oivallettu.