Fantasia?

TSH = Thyreoidea stimuloiva hormoni.

Taru sormusten herrasta voi joillakin stimuloida kilpirauhasta. :-D
Oma rauhaseni on jäänyt teoksen lukemisen/näkemisen jälkeenkin stabiiliin tilaan.

Netti on hauska juttu. Löytyy kaikenlaista tietoa.

Lähden lukemaan. 66:n kirjan sarja ei ole vielä täysin hanskassa. Voikaat hyvin!

Katoin dokkarin missä kerrottiin, että todellisuudessa Tolkien oli harras katolinen ja narnian kirjoittaja olikin ateisti. Ne oli katos kavereita. (kuitenkin)

Yleisön pyynnöstä: RAAMATTU ON FANTASIAA, Aika heikko juoni tosin... liika epäkohtia ja ristiriitaisuuksia. Pannaan sen piikkiin että se on kuitenkin vanha kirja...fantasiakirja ;D

scapegoat6 kirjoitti:

Katoin dokkarin missä kerrottiin, että todellisuudessa Tolkien oli harras katolinen ja narnian kirjoittaja olikin ateisti. Ne oli katos kavereita. (kuitenkin)

Yleisön pyynnöstä: RAAMATTU ON FANTASIAA, Aika heikko juoni tosin... liika epäkohtia ja ristiriitaisuuksia. Pannaan sen piikkiin että se on kuitenkin vanha kirja...fantasiakirja ;D

Niinhän sinä luulet..

scapegoat6 kirjoitti:

Katoin dokkarin missä kerrottiin, että todellisuudessa Tolkien oli harras katolinen ja narnian kirjoittaja olikin ateisti. Ne oli katos kavereita. (kuitenkin)

Yleisön pyynnöstä: RAAMATTU ON FANTASIAA, Aika heikko juoni tosin... liika epäkohtia ja ristiriitaisuuksia. Pannaan sen piikkiin että se on kuitenkin vanha kirja...fantasiakirja ;D

Narnian kirjoittaja ollut C.S Lewis? Siis uskova, ainakin minun käsittääkseni...Kirjoitti myös mm. Paholaisen kirjeopiston..?

SleeplessNight kirjoitti:

Narnian kirjoittaja ollut C.S Lewis? Siis uskova, ainakin minun käsittääkseni...Kirjoitti myös mm. Paholaisen kirjeopiston..?

oli (ja kirjojensa kautta tavallaan on yhä edelleen) kristillinen "älykkö". Hän oli ateisti joka tuli uskoon noin 30-vuotiaana. Lewisin ehkä kuuluisimpia teoksia ovat ENTISEN ATEISTIN KRISTILLISIÄ ESSEITÄ ja PAHOLAISEN KIRJEOPISTO. Sekä tietysti fantasisarja Narnia.
Lewisin kristillisyys oli luonteeltaan melko "filosofista". Hän käytti runsaasti aikaa älylliseen pohdintaan ja abstraktiin ajatteluun. Siitä huolimatta hänen kirjansa eivät ole kuivia ja teoreettisia vaan niistä välittyy rakkaus todelliseen kristillisyyteen.

"Jumalallinen rakkaus on lahjarakkautta. Isä antaa kaiken mitä hän on ja mitä hänellä on Pojalle. Poika antaa itsensä takaisin Isälle ja antaa itsensä maailmalle ja maailman puolesta Isälle, ja tällä tavoin hän antaa (itsessään) myös maailman takaisin isälle."
C. S. Lewis.

Asioiden tietopuolinen pohdiskelu saattaa tietysti johtaa käytännöllisen uskonelämän eli Herran kanssa seurustelun ja Pyhän Hengen yliluonnollisten ulottuvuuksien väheksymiseen, mutta toisella puolen vaarana on että juostaan vain ilmiöiden ja tuntemusten perässä jolloin rukouselämä muuttuu sekin pelkäksi haahuiluksi, josta taas on seurauksena että kaikki oman elämän epäloogisuudet pyritään puolustelemaan ja selittämään helppohintaisesti vailla todellista itsekritiikkiä.
Esimerkiksi kun puhumme Jumalan lasten yhteydestä ja rakkaudesta mutta kuitenkin rakentelemme puolueita ja suhtaudumme kovasydämisesti niitä kohtaan jotka mielestämme ovat väärässä. Onko tuttua? Ei ole koskaan näkynyt tällä palstalla? Onpahan hyvinkin, ja kun peiliin katsomme näemme aika ajoin fariseuksen kasvot, hyvä jos näemme sillä silloin on mahdollisuutta parannukseen, kun virheensä myöntää.
C. S. Lewis käytti älynlahjaa nähdäkseen epäloogisuuksia ja ristiriitoja ja osoittaakseen tien älyllisesti kestävään kristilliseen ajatteluun, hän pyrki löytämään asioista olennaisia totuuksia muotoillen niitä ymmärrettäviksi tosiasioiksi ja tämä oli varmaan se palvelutehtävä joka hänellä oli Herralta kristikunnan rakentumiseksi.
Lewisin älyllisessä ja pohdiskelevassa asenteessa kristillisiin kysymyksiin on paljon sellaista mistä voimme ottaa opiksi.

* *

Lewisin PAHOLAISEN KIRJEOPISTO osoittaa että miehellä oli myös huumorintajua ja satiirikon pelisilmää. Kirjasta on sanottu että se on "epäsovinnainen maailmankatsomusromaani" ja "nurinkäännetty hartauskirja". Sitä on luonnehdittu erittäin hauskaksi ja samalla äärimmäisen vakavaksi kirjaksi. Kirja koostuu sarjasta kirjeitä jotka kokenut paholainen (jonkinlainen hallitseva demoni) lähettää vähempiarvoiselle pahalle hengelle joka on saanut tehtäväkseen käännyttää uskoontullut nuori opiskelija takaisin maailmaan. Näissä kirjeissä käännytysyritysten kohdetta nimitetään potilaaksi tai hoidokiksi ja Jumalasta käytetään nimitystä Vihollinen, mutta sielunvihollista kutsutaan Isäksi.
Katkelma eräästä kirjeestä:
"Aivan niin. Sukupuolisten kiusausten kausi on erittäin sovelias sivustahyökkäyksen suorittamiseen potilaan mielialaa vastaan. Siitä voi tulla jopa päähyökkäys niin kauan kuin hän luulee sitä sivustahyökkäykseksi. Mutta tässä kuten muulloinkin on sinun valmistettava moraalista hyökkäystäsi sumuttamalla hänen järkensä."

Samassa kirjeessä Paholainen neuvoo kuinka voidaan pönkittää ja käyttää hyväksi kristityn väärää 'omistajantunnetta' aikaan ja ruumiiseensa nähden.

"Pane hänet uskomaan, että hän aloittaa jokaisen päivänsä kahdenkymmenen neljän tunnin laillisena omistajana. Katso että hän pitää harmillisena omaisuuden verotuksena sitä osaa, joka hänen on luovutettava työnantajilleen, ja jalomielisenä lahjoituksena sitä osaa, jonka hän myöntää uskonnollisille velvollisuuksilleen. Mutta älä milloinkaan salli hänen epäillä, etteikö se kokonaissumma, josta nämä vähennykset on tehty, jollakin salaperäisellä tavalla olisi hänen henkilökohtaista perintöomaisuuttaan.
Tehtäväsi on tässä kohden arkaluontoinen. Olettamus, johon panet hänet jatkuvasti uskomaan, on niin mieletön, että jos sen oikeutusta joskus kysyttäisiin, emme edes me voisi keksiä mitään todisteen tapaistakaan sen puolustukseksi. Ihminen ei voi tehdä eikä pidättää luonaan ainuttakaan hetkeä, aika kokonaisuudessaan tulee hänelle pelkkänä lahjana, ja yhtä hyvin hän voisi lukea auringon tai kuun irtaimistoonsa. Teoriassa hän sitä paitsi on sitoutunut palvelemaan Vihollista kaikessa - - - "

Sielunvihollisen mielestä ihmisen olettamusta, että aika kuuluu hänelle itselleen ja hän voi sitä vapaasti käyttää omien itsekkäiden halujensa mukaan, tulee kaikin tavoin suojella, mutta toisaalta ihmistä (varsinkaan kristittyä) ei tule lietsoa älyllisesti puolustelemaan tätä olettamustaan, koska silloin hän saattaisi tulla tietoiseksi asian ongelmallisuudesta ja havaita oman järjettömyytensä. Parempi on keskittyä ihmisen tunne-elämään ja tunteen kautta salakavalasti saada ihminen toimimaan omistajan tavalla ilman että hän sitä millään tavalla tiedostaa:

"Kun puhun tuon olettamuksen suojelemisesta, en suinkaan tarkoita, että sinun on annettava hänelle todisteita sen puolustamiseksi. - - - Älä päästä hänen ajatuksiaan lähellekään sitä. Kiedo se pimeyteen ja istuta keskelle tuota pimeyttä hänen omistajantunteensa aikaan nähden. Siinä se pysyköön hiljaisena, tarkastamattomana ja toimivana."

"Omistajantunnetta on yleensä aina rohkaistava. Ihmisillä on omistusvaatimuksia, jotka kuuluvat yhtä hullunkurisilta taivaassa kuin helvetissä, ja meidän on saatava heidät pitämään niistä kiinni. Nykyaikainen siveellisyyden vastustaminen johtuu suureksi osaksi siitä ihmisen luulosta, että he 'omistavat' ruumiinsa - - - .
Tätä omistajantunnetta me herättämme sekä ylpeyden että sekaannuksen tietä - - - .
Hullunkurisinta on, ettei kukaan ihmisolento voi käyttää 'minun' sanaa täydessä omistamisen merkityksessä yhtään mistään. Ajan pitkään joko Isämme tai Vihollinen tulee sanomaan 'minun' kaikesta, mitä on, ja varsinkin jokaisesta ihmisestä. Kyllä he lopulta saavat tietää, siitä ei ole pelkoa, kenelle heidän aikansa, heidän sielunsa ja ruumiinsa todella kuuluvat - eivät ainakaan heille, kävi miten kävi. Tällä hetkellä Vihollinen sanoo 'minun' sillä saivartelevalla, muodollisella perusteella, että Hän on luonut kaiken. Toivottavasti Isämme lopuksi voi sanoa 'minun' sillä voimaan ja todellisuuteen perustuvalla syyllä, että hän on valloittanut kaiken."

* *

Kirja ilmestyi vuonna 1941 nimellä THE SCREWTAPE LETTERS. Ensimmäinen suomenkielinen painos vuonna 1981.
C. S. Lewis omisti kirjan Tolkienille, kuten kirjan alkulehdellä lukee:
J. R. R. Tolkienille.
Kirjan esipuheessa Lewis lausuu kuuluisat ja edelleen erittäin varteenotettavat sanat:
"On kaksi samanlaista ja vastakkaista erehdystä, joiden valtaan sukukuntamme voi joutua paholaisiin nähden. Toinen on se, ettei usko niiden olemassaoloon. Toinen on se, että uskoo ja että tuntee ylenmääräistä ja epätervettä mielenkiintoa niitä kohtaan. Ne itse ovat yhtä mielissään kummastakin erehdyksestä ja tervehtivät yhtä ihastuneina niin materialistia kuin poppamiestäkin."

Entisen ateistin kristillisten esseiden ja Paholaisen kirjeopiston lisäksi mielenkiintoista C. S. Lewisin suomennettua tuotantoa:
Tätä on kristinusko.
Kärsimyksen ongelma.
Neljä rakkautta.

Ajatuksia torstai-päivään ja mielenkiintoisia pohdintahetkiä, toivottelee mamabeard lainaten ajatuksia Lewisin kirjan NELJÄ RAKKAUTTA johdantoluvusta:

" - - - mikäpä voisi muistuttaa vähemmän Jumalan elämää, sellaista kuin uskomme sen olevan, kuin tarverakkaus eli tarvitseva rakkaus? - - - Me synnymme avuttomiksi. Heti täyteen tietoisuuteen päästyämme tajuamme yksinäisyytemme. Tarvitsemme toisia fyysisesti, tunne-elämän tasolla ja älyllisesti. Tarvitsemme heitä, että ylipäänsä voisimme tietää jotakin, edes itsestämme.
- - - Ensinnäkin on niin, että tekisimme väkivaltaa useimmille kielille, myös omalle kielellemme, jollemme nimittäisi tarverakkautta rakkaudeksi. Tietenkään kieli ei ole pettämätön opas, mutta kaikista sen puutteista huolimatta on myönnettävä, että siihen on varastoitunut paljon oivalluksia ja kokemuksia. Jos lähtee liikkeelle kieltä ivailemalla, sillä on oma tapansa kostaa myöhemmin. On parasta että emme Lilleri-Lallerin tavoin pane sanoja merkitsemään mitä itse haluamme.
Toiseksi meidän on varottava nimittämästä tarverakkautta 'pelkäksi itsekkyydeksi'. Pelkkä on aina vaarallinen sana. Tarverakkautta voidaan epäilemättä tyydyttää itsekkäällä tavalla niin kuin kaikkia yllykkeitämme. Se, että tyrannimaisesti ja ahneesti vaatii kiintymystä itseään kohtaan, voi olla hirveä asia. Tavanomaisessa elämässä kukaan ei kuitenkaan nimitä lasta itsekkääksi siitä syystä, että se etsii äidiltään lohdutusta; eikä aikuista, joka etsii lähimmäiseltään seuraa. - - -
Kolmanneksi huomaamme jotakin, mikä on vielä paljon tärkeämpää. Jokainen kristitty olisi yhtä mieltä siitä, että ihmisen hengellinen terveys on täsmälleen verrannollinen siihen rakkauteen, jota hän tuntee Jumalaa kohtaan. Ihmisen rakkaus Jumalaa kohtaan on kuitenkin, itse asian luonteesta johtuen, hyvin suuresti tarverakkautta, ja joskus se on sitä kokonaan. Tämä on ilmeistä silloin kuin pyydämme anteeksi syntejämme tai apua ahdinkoon. Ajan mittaan on kasvavassa tietoisuudessamme - tuon tietoisuuden pitäisi todella olla kasvavaa - kuitenkin ehkä vielä ilmeisempää, että koko olemuksemme on omimman luonteensa puolesta yhtä suurta tarvetta, epätäydellinen, vasta johonkin valmistautuva, tyhjä, kuitenkin sotkuinen, ja että se huutaa häntä, joka voi avata sen mikä nyt on solmittu ja solmia yhteen sellaista mikä roikkuu irrallaan.
En sano, ettei ihminen koskaan voisi tuoda Jumalalle muuta kuin tarverakkautensa. Ylevöityneimmät sielut voivat kertoa meille jostain enemmästäkin. Mutta juuri he kaikkein ensimmäisinä, näin luulen, kertoisivat meille, että nuo huiput lakkaisivat olemasta armoa ja muuttuisivat uusplatonisiksi ja lopulta saatanallisiksi harhoiksi sillä hetkellä, jolloin ihminen uskaltautuu luulemaan, että hän voi elää niiden varassa ja tästä syystä jättää pois tarvitsemisen elementin.

Röyhkeä ja typerä ressukka olisi se, joka tulisi Luojansa eteen kerskuen: 'En ole kerjäläinen, rakastan sinua epäitsekkäästi'. Ne, jotka tulevat lähimmäs sitä, että tuntevat Jumalaa kohtaan lahjarakkautta, lyövät seuraavassa hetkessä, jopa samalla hetkellä publikaanin tavoin rintaansa ja jättävät puutteensa ainoan todellisen Antajan eteen. - - -
Tällä tavoin eräs tarverakkaus, suurin niistä kaikista, on joko yhteneväinen ihmisen korkeimman, terveimmän ja realistisimman hengellisen tilan kanssa tai on ainakin yksi sen tärkeimmistä aineksista. Tästä on eräs hyvin kummallinen seuraus. Ihminen tulee lähimmäs Jumalaa silloin, kun hän on eräässä mielessä vähiten Jumalan kaltainen. Mikäpä voisi olla erilaisempaa kuin täyteys ja tarve, itsemääräämisoikeus ja nöyryys, vanhurskaus ja katumus, rajaton valta ja avun huutaminen?

- - - Apostoli Johanneksen lausumaa, että Jumala on rakkaus, on kauan tasapainottanut mielessäni erään nykyajan kirjailijan, Denis de Rougemontin, huomautus: 'Rakkaus lakkaa olemasta demoni vasta silloin, kun se lakkaa olemasta jumala'. Tämä vastapunnus näyttää välttämättömältä varmistuskeinolta. Jos jätämme sen huomiota vaille, tuo totuus että Jumala on rakkaus saattaa ovelan takaportin kautta muuttua käänteiseksi ja alamme väittää, että rakkaus on Jumala.
Varmaankin jokainen asiaa ajatellut ymmärtää, mitä de Rougemont tarkoittaa. Jokaisella inhimillisellä rakkaudella on huippukohdissaan taipumus vaatia itselleen jumalallista arvovaltaa. Sen ääni pyrkii kajahtamaan siten, että se kuulostaa itsensä Jumalan tahdolta. Se sanoo, ettei pidä laskea kustannuksia, se vaatii meiltä täydellistä sitoutumista, se yrittää voittaa kaikki muut vaatimukset ja uskottelee, että kaikki teot, jotka tehdään 'rakkauden takia', ovat laillisia ja jopa ansiokkaita. Se, että eroottinen rakkaus ja isänmaanrakkaus voivat tällä tavoin 'pyrkiä jumaliksi', tajutaan yleisesti. Perhekiintymys voi kuitenkin tehdä samoin. Ja omia teitänsä myöten myös ystävyys. - - -
Eikä meiltä saa jäädä huomaamatta se, etteivät luonnolliset rakkaudet esitä tätä vaatimusta silloin kun ne ovat pahimmillaan, vaan silloin kun ne ovat parhaimmillaan - - - . Tämä on ilmeistä varsinkin eroottisen rakkauden kohdalla. Uskollinen ja aidolla tavalla uhrautuva intohimo puhuu meille äänellä joka tuntuu Jumalan ääneltä. - - -
Samaan aikaan kuitenkin tuo kaltaisuuden 'hohdokkuus' on houkuttelemassa meitä siihen, että pidämme samankaltaisuutta samuutena ja saatamme antaa inhimillisille rakkauksillemme sen ehdottoman kuuliaisuuden, jonka olemme velkaa ainoastaan Jumalalle. Silloin erilaiset inhimilliset rakkaudet tulevat jumaliksi: saman tien riivaajiksi. Silloin ne tuhoavat meidät ja samalla itsensä. Luonnolliset rakkaudet, joiden sallitaan tulla jumaliksi, eivät pysy rakkauksina. Niitä nimitetään edelleen tuolla nimellä, mutta todellisuudessa niistä voi tulla monimutkaisia vihan muotoja.

Edellä sanotusta seuraa, ettei meidän pidä liittyä enempää inhimillisen rakkauden palvojiin kuin niihin, jotka yrittävät 'riistää siltä sädekehän'. Sekä eroottisen rakkauden että perhekiintymyksen palvominen oli 1800-luvun kirjallisuuden suuri erehdys. Browning, Kingsley ja Patmore puhuvat joskus tavalla, jossa rakastuminen näyttää tulevan samastetuksi pyhittymiseen. Romaanikirjailijoilla oli tapana asettaa 'maailman' vastakohdaksi koti, ei Jumalan valtakuntaa. Meidän aikanamme reagoidaan voimakkaasti tätä vastaan. Sädekehän riistäjät leimaavat hölynpölyksi ja sentimentaalisuudeksi suuren osan siitä, mitä heidän isänsä sanoivat rakkauden ylistykseksi. He vetävät koko ajan valoon meidän rakkauksiemme multaisia juuria. Oletan kuitenkin, ettei meidän ole hyvä seurata enempää 'liikaviisasta kuin liikahupsuakaan jättiläistä'. - - - Kasvilla on oltava alhaalla juuret ja ylhäällä auringonvalo, ja juurien täytyy olla multaisia. Suuri osa multaa on puhdasta, jos sen jättää puutarhaan ja lakkaa sirottelemasta sitä kirjaston pöydälle. Inhimilliset rakkaudet voivat olla jumalallisen rakkauden suurenmoisia kuvia. Eivät todellakaan vähempää, mutta eivät myös enempää - - - "

* *

Ja hei kaverit, ei unohduta vain pohdiskelemaan rakkautta! Avaa ikkuna ja katso ulos. Jumalan etsiminen "yli kaiken" on hyvin käytännöllistä.
Kun lähdemme uuteen päivään rukoillen saamme ottaa ihmiset ja asiat vastaan Hänen lahjoinaan.
Antautuen Kristukselle voimme kokea kuinka meidän "itsekkäät tarverakkautemme" läpäisee ja ottaa hallintaansa Isän rakkaus, jumalallinen Agape, jolloin ne kohotetaan itsekkyyden tasolta Rakkauden tasolle. Se voi tapahtua vain ristin, uhrialttarin kautta.
Kun emme enää etsi omaamme vaan sitä, mikä on Jumalan tahto ja kunniaksi Hänelle. Niin kuuluu jokaisen Hänen omansa tehdä. Sen mahdollistaa risti ja Pyhä Henki meissä. Ei paraskaan kristillinen ajattelu ja asioiden teoreettinen muotoilu.

Hali. :)

mamabeard kirjoitti:

oli (ja kirjojensa kautta tavallaan on yhä edelleen) kristillinen "älykkö". Hän oli ateisti joka tuli uskoon noin 30-vuotiaana. Lewisin ehkä kuuluisimpia teoksia ovat ENTISEN ATEISTIN KRISTILLISIÄ ESSEITÄ ja PAHOLAISEN KIRJEOPISTO. Sekä tietysti fantasisarja Narnia.
Lewisin kristillisyys oli luonteeltaan melko "filosofista". Hän käytti runsaasti aikaa älylliseen pohdintaan ja abstraktiin ajatteluun. Siitä huolimatta hänen kirjansa eivät ole kuivia ja teoreettisia vaan niistä välittyy rakkaus todelliseen kristillisyyteen.

"Jumalallinen rakkaus on lahjarakkautta. Isä antaa kaiken mitä hän on ja mitä hänellä on Pojalle. Poika antaa itsensä takaisin Isälle ja antaa itsensä maailmalle ja maailman puolesta Isälle, ja tällä tavoin hän antaa (itsessään) myös maailman takaisin isälle."
C. S. Lewis.

Asioiden tietopuolinen pohdiskelu saattaa tietysti johtaa käytännöllisen uskonelämän eli Herran kanssa seurustelun ja Pyhän Hengen yliluonnollisten ulottuvuuksien väheksymiseen, mutta toisella puolen vaarana on että juostaan vain ilmiöiden ja tuntemusten perässä jolloin rukouselämä muuttuu sekin pelkäksi haahuiluksi, josta taas on seurauksena että kaikki oman elämän epäloogisuudet pyritään puolustelemaan ja selittämään helppohintaisesti vailla todellista itsekritiikkiä.
Esimerkiksi kun puhumme Jumalan lasten yhteydestä ja rakkaudesta mutta kuitenkin rakentelemme puolueita ja suhtaudumme kovasydämisesti niitä kohtaan jotka mielestämme ovat väärässä. Onko tuttua? Ei ole koskaan näkynyt tällä palstalla? Onpahan hyvinkin, ja kun peiliin katsomme näemme aika ajoin fariseuksen kasvot, hyvä jos näemme sillä silloin on mahdollisuutta parannukseen, kun virheensä myöntää.
C. S. Lewis käytti älynlahjaa nähdäkseen epäloogisuuksia ja ristiriitoja ja osoittaakseen tien älyllisesti kestävään kristilliseen ajatteluun, hän pyrki löytämään asioista olennaisia totuuksia muotoillen niitä ymmärrettäviksi tosiasioiksi ja tämä oli varmaan se palvelutehtävä joka hänellä oli Herralta kristikunnan rakentumiseksi.
Lewisin älyllisessä ja pohdiskelevassa asenteessa kristillisiin kysymyksiin on paljon sellaista mistä voimme ottaa opiksi.

* *

Lewisin PAHOLAISEN KIRJEOPISTO osoittaa että miehellä oli myös huumorintajua ja satiirikon pelisilmää. Kirjasta on sanottu että se on "epäsovinnainen maailmankatsomusromaani" ja "nurinkäännetty hartauskirja". Sitä on luonnehdittu erittäin hauskaksi ja samalla äärimmäisen vakavaksi kirjaksi. Kirja koostuu sarjasta kirjeitä jotka kokenut paholainen (jonkinlainen hallitseva demoni) lähettää vähempiarvoiselle pahalle hengelle joka on saanut tehtäväkseen käännyttää uskoontullut nuori opiskelija takaisin maailmaan. Näissä kirjeissä käännytysyritysten kohdetta nimitetään potilaaksi tai hoidokiksi ja Jumalasta käytetään nimitystä Vihollinen, mutta sielunvihollista kutsutaan Isäksi.
Katkelma eräästä kirjeestä:
"Aivan niin. Sukupuolisten kiusausten kausi on erittäin sovelias sivustahyökkäyksen suorittamiseen potilaan mielialaa vastaan. Siitä voi tulla jopa päähyökkäys niin kauan kuin hän luulee sitä sivustahyökkäykseksi. Mutta tässä kuten muulloinkin on sinun valmistettava moraalista hyökkäystäsi sumuttamalla hänen järkensä."

Samassa kirjeessä Paholainen neuvoo kuinka voidaan pönkittää ja käyttää hyväksi kristityn väärää 'omistajantunnetta' aikaan ja ruumiiseensa nähden.

"Pane hänet uskomaan, että hän aloittaa jokaisen päivänsä kahdenkymmenen neljän tunnin laillisena omistajana. Katso että hän pitää harmillisena omaisuuden verotuksena sitä osaa, joka hänen on luovutettava työnantajilleen, ja jalomielisenä lahjoituksena sitä osaa, jonka hän myöntää uskonnollisille velvollisuuksilleen. Mutta älä milloinkaan salli hänen epäillä, etteikö se kokonaissumma, josta nämä vähennykset on tehty, jollakin salaperäisellä tavalla olisi hänen henkilökohtaista perintöomaisuuttaan.
Tehtäväsi on tässä kohden arkaluontoinen. Olettamus, johon panet hänet jatkuvasti uskomaan, on niin mieletön, että jos sen oikeutusta joskus kysyttäisiin, emme edes me voisi keksiä mitään todisteen tapaistakaan sen puolustukseksi. Ihminen ei voi tehdä eikä pidättää luonaan ainuttakaan hetkeä, aika kokonaisuudessaan tulee hänelle pelkkänä lahjana, ja yhtä hyvin hän voisi lukea auringon tai kuun irtaimistoonsa. Teoriassa hän sitä paitsi on sitoutunut palvelemaan Vihollista kaikessa - - - "

Sielunvihollisen mielestä ihmisen olettamusta, että aika kuuluu hänelle itselleen ja hän voi sitä vapaasti käyttää omien itsekkäiden halujensa mukaan, tulee kaikin tavoin suojella, mutta toisaalta ihmistä (varsinkaan kristittyä) ei tule lietsoa älyllisesti puolustelemaan tätä olettamustaan, koska silloin hän saattaisi tulla tietoiseksi asian ongelmallisuudesta ja havaita oman järjettömyytensä. Parempi on keskittyä ihmisen tunne-elämään ja tunteen kautta salakavalasti saada ihminen toimimaan omistajan tavalla ilman että hän sitä millään tavalla tiedostaa:

"Kun puhun tuon olettamuksen suojelemisesta, en suinkaan tarkoita, että sinun on annettava hänelle todisteita sen puolustamiseksi. - - - Älä päästä hänen ajatuksiaan lähellekään sitä. Kiedo se pimeyteen ja istuta keskelle tuota pimeyttä hänen omistajantunteensa aikaan nähden. Siinä se pysyköön hiljaisena, tarkastamattomana ja toimivana."

"Omistajantunnetta on yleensä aina rohkaistava. Ihmisillä on omistusvaatimuksia, jotka kuuluvat yhtä hullunkurisilta taivaassa kuin helvetissä, ja meidän on saatava heidät pitämään niistä kiinni. Nykyaikainen siveellisyyden vastustaminen johtuu suureksi osaksi siitä ihmisen luulosta, että he 'omistavat' ruumiinsa - - - .
Tätä omistajantunnetta me herättämme sekä ylpeyden että sekaannuksen tietä - - - .
Hullunkurisinta on, ettei kukaan ihmisolento voi käyttää 'minun' sanaa täydessä omistamisen merkityksessä yhtään mistään. Ajan pitkään joko Isämme tai Vihollinen tulee sanomaan 'minun' kaikesta, mitä on, ja varsinkin jokaisesta ihmisestä. Kyllä he lopulta saavat tietää, siitä ei ole pelkoa, kenelle heidän aikansa, heidän sielunsa ja ruumiinsa todella kuuluvat - eivät ainakaan heille, kävi miten kävi. Tällä hetkellä Vihollinen sanoo 'minun' sillä saivartelevalla, muodollisella perusteella, että Hän on luonut kaiken. Toivottavasti Isämme lopuksi voi sanoa 'minun' sillä voimaan ja todellisuuteen perustuvalla syyllä, että hän on valloittanut kaiken."

* *

Kirja ilmestyi vuonna 1941 nimellä THE SCREWTAPE LETTERS. Ensimmäinen suomenkielinen painos vuonna 1981.
C. S. Lewis omisti kirjan Tolkienille, kuten kirjan alkulehdellä lukee:
J. R. R. Tolkienille.
Kirjan esipuheessa Lewis lausuu kuuluisat ja edelleen erittäin varteenotettavat sanat:
"On kaksi samanlaista ja vastakkaista erehdystä, joiden valtaan sukukuntamme voi joutua paholaisiin nähden. Toinen on se, ettei usko niiden olemassaoloon. Toinen on se, että uskoo ja että tuntee ylenmääräistä ja epätervettä mielenkiintoa niitä kohtaan. Ne itse ovat yhtä mielissään kummastakin erehdyksestä ja tervehtivät yhtä ihastuneina niin materialistia kuin poppamiestäkin."

Entisen ateistin kristillisten esseiden ja Paholaisen kirjeopiston lisäksi mielenkiintoista C. S. Lewisin suomennettua tuotantoa:
Tätä on kristinusko.
Kärsimyksen ongelma.
Neljä rakkautta.

Ajatuksia torstai-päivään ja mielenkiintoisia pohdintahetkiä, toivottelee mamabeard lainaten ajatuksia Lewisin kirjan NELJÄ RAKKAUTTA johdantoluvusta:

" - - - mikäpä voisi muistuttaa vähemmän Jumalan elämää, sellaista kuin uskomme sen olevan, kuin tarverakkaus eli tarvitseva rakkaus? - - - Me synnymme avuttomiksi. Heti täyteen tietoisuuteen päästyämme tajuamme yksinäisyytemme. Tarvitsemme toisia fyysisesti, tunne-elämän tasolla ja älyllisesti. Tarvitsemme heitä, että ylipäänsä voisimme tietää jotakin, edes itsestämme.
- - - Ensinnäkin on niin, että tekisimme väkivaltaa useimmille kielille, myös omalle kielellemme, jollemme nimittäisi tarverakkautta rakkaudeksi. Tietenkään kieli ei ole pettämätön opas, mutta kaikista sen puutteista huolimatta on myönnettävä, että siihen on varastoitunut paljon oivalluksia ja kokemuksia. Jos lähtee liikkeelle kieltä ivailemalla, sillä on oma tapansa kostaa myöhemmin. On parasta että emme Lilleri-Lallerin tavoin pane sanoja merkitsemään mitä itse haluamme.
Toiseksi meidän on varottava nimittämästä tarverakkautta 'pelkäksi itsekkyydeksi'. Pelkkä on aina vaarallinen sana. Tarverakkautta voidaan epäilemättä tyydyttää itsekkäällä tavalla niin kuin kaikkia yllykkeitämme. Se, että tyrannimaisesti ja ahneesti vaatii kiintymystä itseään kohtaan, voi olla hirveä asia. Tavanomaisessa elämässä kukaan ei kuitenkaan nimitä lasta itsekkääksi siitä syystä, että se etsii äidiltään lohdutusta; eikä aikuista, joka etsii lähimmäiseltään seuraa. - - -
Kolmanneksi huomaamme jotakin, mikä on vielä paljon tärkeämpää. Jokainen kristitty olisi yhtä mieltä siitä, että ihmisen hengellinen terveys on täsmälleen verrannollinen siihen rakkauteen, jota hän tuntee Jumalaa kohtaan. Ihmisen rakkaus Jumalaa kohtaan on kuitenkin, itse asian luonteesta johtuen, hyvin suuresti tarverakkautta, ja joskus se on sitä kokonaan. Tämä on ilmeistä silloin kuin pyydämme anteeksi syntejämme tai apua ahdinkoon. Ajan mittaan on kasvavassa tietoisuudessamme - tuon tietoisuuden pitäisi todella olla kasvavaa - kuitenkin ehkä vielä ilmeisempää, että koko olemuksemme on omimman luonteensa puolesta yhtä suurta tarvetta, epätäydellinen, vasta johonkin valmistautuva, tyhjä, kuitenkin sotkuinen, ja että se huutaa häntä, joka voi avata sen mikä nyt on solmittu ja solmia yhteen sellaista mikä roikkuu irrallaan.
En sano, ettei ihminen koskaan voisi tuoda Jumalalle muuta kuin tarverakkautensa. Ylevöityneimmät sielut voivat kertoa meille jostain enemmästäkin. Mutta juuri he kaikkein ensimmäisinä, näin luulen, kertoisivat meille, että nuo huiput lakkaisivat olemasta armoa ja muuttuisivat uusplatonisiksi ja lopulta saatanallisiksi harhoiksi sillä hetkellä, jolloin ihminen uskaltautuu luulemaan, että hän voi elää niiden varassa ja tästä syystä jättää pois tarvitsemisen elementin.

Röyhkeä ja typerä ressukka olisi se, joka tulisi Luojansa eteen kerskuen: 'En ole kerjäläinen, rakastan sinua epäitsekkäästi'. Ne, jotka tulevat lähimmäs sitä, että tuntevat Jumalaa kohtaan lahjarakkautta, lyövät seuraavassa hetkessä, jopa samalla hetkellä publikaanin tavoin rintaansa ja jättävät puutteensa ainoan todellisen Antajan eteen. - - -
Tällä tavoin eräs tarverakkaus, suurin niistä kaikista, on joko yhteneväinen ihmisen korkeimman, terveimmän ja realistisimman hengellisen tilan kanssa tai on ainakin yksi sen tärkeimmistä aineksista. Tästä on eräs hyvin kummallinen seuraus. Ihminen tulee lähimmäs Jumalaa silloin, kun hän on eräässä mielessä vähiten Jumalan kaltainen. Mikäpä voisi olla erilaisempaa kuin täyteys ja tarve, itsemääräämisoikeus ja nöyryys, vanhurskaus ja katumus, rajaton valta ja avun huutaminen?

- - - Apostoli Johanneksen lausumaa, että Jumala on rakkaus, on kauan tasapainottanut mielessäni erään nykyajan kirjailijan, Denis de Rougemontin, huomautus: 'Rakkaus lakkaa olemasta demoni vasta silloin, kun se lakkaa olemasta jumala'. Tämä vastapunnus näyttää välttämättömältä varmistuskeinolta. Jos jätämme sen huomiota vaille, tuo totuus että Jumala on rakkaus saattaa ovelan takaportin kautta muuttua käänteiseksi ja alamme väittää, että rakkaus on Jumala.
Varmaankin jokainen asiaa ajatellut ymmärtää, mitä de Rougemont tarkoittaa. Jokaisella inhimillisellä rakkaudella on huippukohdissaan taipumus vaatia itselleen jumalallista arvovaltaa. Sen ääni pyrkii kajahtamaan siten, että se kuulostaa itsensä Jumalan tahdolta. Se sanoo, ettei pidä laskea kustannuksia, se vaatii meiltä täydellistä sitoutumista, se yrittää voittaa kaikki muut vaatimukset ja uskottelee, että kaikki teot, jotka tehdään 'rakkauden takia', ovat laillisia ja jopa ansiokkaita. Se, että eroottinen rakkaus ja isänmaanrakkaus voivat tällä tavoin 'pyrkiä jumaliksi', tajutaan yleisesti. Perhekiintymys voi kuitenkin tehdä samoin. Ja omia teitänsä myöten myös ystävyys. - - -
Eikä meiltä saa jäädä huomaamatta se, etteivät luonnolliset rakkaudet esitä tätä vaatimusta silloin kun ne ovat pahimmillaan, vaan silloin kun ne ovat parhaimmillaan - - - . Tämä on ilmeistä varsinkin eroottisen rakkauden kohdalla. Uskollinen ja aidolla tavalla uhrautuva intohimo puhuu meille äänellä joka tuntuu Jumalan ääneltä. - - -
Samaan aikaan kuitenkin tuo kaltaisuuden 'hohdokkuus' on houkuttelemassa meitä siihen, että pidämme samankaltaisuutta samuutena ja saatamme antaa inhimillisille rakkauksillemme sen ehdottoman kuuliaisuuden, jonka olemme velkaa ainoastaan Jumalalle. Silloin erilaiset inhimilliset rakkaudet tulevat jumaliksi: saman tien riivaajiksi. Silloin ne tuhoavat meidät ja samalla itsensä. Luonnolliset rakkaudet, joiden sallitaan tulla jumaliksi, eivät pysy rakkauksina. Niitä nimitetään edelleen tuolla nimellä, mutta todellisuudessa niistä voi tulla monimutkaisia vihan muotoja.

Edellä sanotusta seuraa, ettei meidän pidä liittyä enempää inhimillisen rakkauden palvojiin kuin niihin, jotka yrittävät 'riistää siltä sädekehän'. Sekä eroottisen rakkauden että perhekiintymyksen palvominen oli 1800-luvun kirjallisuuden suuri erehdys. Browning, Kingsley ja Patmore puhuvat joskus tavalla, jossa rakastuminen näyttää tulevan samastetuksi pyhittymiseen. Romaanikirjailijoilla oli tapana asettaa 'maailman' vastakohdaksi koti, ei Jumalan valtakuntaa. Meidän aikanamme reagoidaan voimakkaasti tätä vastaan. Sädekehän riistäjät leimaavat hölynpölyksi ja sentimentaalisuudeksi suuren osan siitä, mitä heidän isänsä sanoivat rakkauden ylistykseksi. He vetävät koko ajan valoon meidän rakkauksiemme multaisia juuria. Oletan kuitenkin, ettei meidän ole hyvä seurata enempää 'liikaviisasta kuin liikahupsuakaan jättiläistä'. - - - Kasvilla on oltava alhaalla juuret ja ylhäällä auringonvalo, ja juurien täytyy olla multaisia. Suuri osa multaa on puhdasta, jos sen jättää puutarhaan ja lakkaa sirottelemasta sitä kirjaston pöydälle. Inhimilliset rakkaudet voivat olla jumalallisen rakkauden suurenmoisia kuvia. Eivät todellakaan vähempää, mutta eivät myös enempää - - - "

* *

Ja hei kaverit, ei unohduta vain pohdiskelemaan rakkautta! Avaa ikkuna ja katso ulos. Jumalan etsiminen "yli kaiken" on hyvin käytännöllistä.
Kun lähdemme uuteen päivään rukoillen saamme ottaa ihmiset ja asiat vastaan Hänen lahjoinaan.
Antautuen Kristukselle voimme kokea kuinka meidän "itsekkäät tarverakkautemme" läpäisee ja ottaa hallintaansa Isän rakkaus, jumalallinen Agape, jolloin ne kohotetaan itsekkyyden tasolta Rakkauden tasolle. Se voi tapahtua vain ristin, uhrialttarin kautta.
Kun emme enää etsi omaamme vaan sitä, mikä on Jumalan tahto ja kunniaksi Hänelle. Niin kuuluu jokaisen Hänen omansa tehdä. Sen mahdollistaa risti ja Pyhä Henki meissä. Ei paraskaan kristillinen ajattelu ja asioiden teoreettinen muotoilu.

Hali. :)

on nainen..

juuri nyt, mutta minä mietin sitä, että niissähän on usein niitä noitia, velhoja, hirviöitä (lohikäärme > saatanan tunnus Raamatussa) ja henkivaltoja yms yms. mitkä Raamattu tuomitsee saatanasta lähtöisin olevaksi. Mutta rehellisyyden nimissä pitää sanoa, että olen katsonut TSH:sta ja tykkäsin siitä...

1. Elämä ilman fantasiaa on tylsää.

2. Joillain ihmisillä fantasian ja todellisuuden raja hämärtyy.

3. Joillain se menee niin pahaksi, että kaikki muu fantasia kielletään paitsi oma.

Rauhotu nyt hyvä ihminen!! Demoniko sut on riivannu kun noin mesoot?

Mistä pitäisi pelastua?
Et kai ole tosissasi että helvetistä.
Tuollainen tuomiopasuuna on paljon pahempi kuin eräät lapselliset kirjat ja elokuvat.