Lehdistö ja ideologia
Julkisen median kielen, vallan ja ideologian suhde ei ole yksinkertainen. Tällainen akateeminen kritiikki ei ole kuitenkaan yllättäen mediassa tai missään muuallakaan saanut kovin suurta huomiota eivätkä johtopäätökset ole mitenkään selkeitä ja varmoja. Kaikesta lukemastani problematiosoinnista sain kuitenkin hyvän idean hyvin yksinkertaiselle tutkimukselle.
Useissa eri kielen ja vallan kritiikeissä tulee selvästi esiin, että sanomalehdistö käyttää materiaalinaan pääasiassa erilaisia muiden toimijoiden lähteitä. (Tätä tuskin toimittajatkaan kieltävät.) Lehdet lähettävät harvoin (jotkin eivät koskaan) oman toimittajansa haastattelemaan ja seuraamaan uutisoimaansa aihetta. Vaikka toimittaja lähetettäisiinkin usein hänen pääsynsä aluelle on rajoitettu (esim. sodassa) tai hän tulee tapahtumapaikalle vasta tapahtuman jälkeen. Yksittäisesten toimittajien on myös huomattavasti vaikeampi luoda kokonaiskuvaa sodan kaltaisista valtavista tapahtumista, toisin kuin esim. viranomaisten, joilla on jopa tuhansia raportoijia. Tutkiva journalismi on kuitenkin lehdissä erityisen vähän, koska se on taloudellisesti epäkannattavampaa kuin suorien lähteiden muokkaaminen.
Vaikka lähteet ovat siis lehdistön pääasiallista materiaalia, niiden vaikutusta ideologiaan ei ole kovin paljoa tutkittu. On kuitenkin tutkittu esim. erilaisia ketjuja (viranomaistiedotteista valmiisiin uutisiin), joissa on osoitettu, kuinka toimittaja muokkaa lähteitä ja kuinka toimittaja "tekee" tosiasioita ja mitkä hän laittaa vain lainauksiksi. Tässäkin näkökulmassa kuitenkin keskitytään vain toimittajan valtaan. Erityisesti tällainen ajattelu saa toimittajat nauramaan ivallisesti koko tutkimuksille. Jokainen toimittaja tietää aivan hyvin, ettei hän voi laittaa, mitä tahansa asioita tosiksi ja mitä tahansa kyseenalaisiksi. Toimittaja on ammattitaitonsa ja toimittajuutensa vanki eikä hänen henkilökohtaisella mielipiteellään ole jutun tekemiseen kovin suurta merkitystä. Esim. narratologiset tutkimuset, joissa toimittaja tulkitaan henkilökohtaisesti uutisen kertojaksi, ovat naiviudessaan järkyttäviä.
Tärkein fokus lähteitä tutkitettaessa ei ole kiinnittää huomiota toimittajaan ja muokkaamiseen vaan lähteisiin itseensä. Kuvitellaan, että jos toimittajalla on edessään viisi eri lähdettä ja hän muokkaa niistä uutisen, niin valta on toimittajalla tai ainakin toimituksella. Tärkeä ja yksinkertainen huomio jää kuitenkin tekemättä: toimitus ei voi esittää tositapahtumista mitään sellaista tulkintaa tai versiota, jota ei esiinny missään lähteessä. Toimittajan oma tulkinta, kun ei kuulu nykyuutisen "objektiivisuuden" raameihin. Voitaisiinkin siis tutkia, että kuinka paljon uutisessa on käytetty mitäkin lähdettä, ja jos jotakin lähdettä käytetään jatkuvasti enemmän kuin muita, niin ainoa johtopäätös on, että tämän lähteen ideologia on edustettuna uutisissa parhaiten. Toimittajan ja toimituksen valta ei ole muodostaa ideologiaa, vaan päättää, mikä ideologia pääsee läpi ja tätä on mahdollista tutkia vain tutkimalla lähteiden ja uutisen suhdetta eikä tutkimalla uutisen ja lukijan suhdetta.
Määrät eivät toki suoraan kerro kielessä välittynyttä ideologiaa, mutta voidaan olettaa, että hyvin suuressa aineistossa eniten välitetty ideologia saa eniten palstatilaa ja eniten välitettyä ideologiaa käytetään useimmiten lähteenä. Voitaisiin tutkia, kuinka monta kertaa esim. lehdissä tai jossakin tietyssä lähdessä käytetään viranomaislähdettä ja kuinka monta kertaa jotakin muuta. Minun hypoteesini on, että pääasiassa lehdissä käytetään viranomaislähteitä ja viranomaislähteiden jutut saavat selvästi eniten palstatilaa. Täytyy alkaa edes miettiä, että mitä muita lähteitä voi olla. Niitä ovat mm. erilaiset järjestöt (esim. ihmisoikeusjärjestöt), tavalliset ihmiset (erittäin harvoin), tutkijat, poliitikot ja kulttuurivaikuttajat. Muitakin varmasti on.
Oletan, että viranomaislähteet dominoivat täysin ja niitä myös useammin esitetään tosiasioina, kun taas esim. tavallisia ihmisiä esitetään aina vain referoituna mielipiteenä. Ainot järkevä tulkinta tästä on, että lehdistö edustaa ideologialtaan suurimmaksi osaksi viranomaisia sekä marginaalisesta muuta eliittiä. Tavalliset ihmiset eivät ole edustettuina juuri lainkaan ja vaikka olisivatkin, niin heidän mielipiteensä kyseenalaistetaan melkein aina. Toki joskus tehdään esim. gallupeja ja mielipidekyselyitä, mutta tiedon tulkitsevat ja agendan valitsevat aina jälleen joko eliitti tai viranomaiset. Tämä muuten selittää, miksi esim. pakolaiset ovat mediassa aina vain pakolaisvirtaa tai muuten nimetöntä massaa - heitä kun ei edusta kukaan eliitissä eikä viranomaisissa, joten heidän mielipiteensä ei ole ikinä lähteenä.
Jotta lehdistön "objektiivisuus" tulisi laadultaan vieläkin selvemmäksi, teen ajatuskokeen. Kuvitellaanpa, että jonkin lehti alkaisikin käyttää viranomaislähteiden sijasta esim. pääasiassa lähteenä ihmisoikeusjärjestöjä. Hyvin nopeasti tämän lehden uutiset eroaisivat valtavirrasta ja yhtä nopeasti lukijat alkaisivat pitää lehteä "puolueellisena". Tämän jälkeen lehteä ei enää pidettäisi uskottavana sanomalehtenä ja lukijamäärä romahtaisi, joka johtaisi kaupalliseen katastrofiin ja lehden lakkauttamiseen. Poikkeaminen järjestelmästä ei ole siis mahdollista. "Objektiivisuus" tarkoittaa siis vain ja ainoastaan viranomaisten virallista kantaa säestettynä muutamalla poikkeukselle. Lähteet, jotka ovat täysin päinvastaisia, maan viranomaisten kanssa eivät ole uskottavia lainkaan.
Julkisen median kielen, vallan ja ideologian suhde ei ole yksinkertainen. Tällainen akateeminen kritiikki ei ole kuitenkaan yllättäen mediassa tai missään muuallakaan saanut kovin suurta huomiota eivätkä johtopäätökset ole mitenkään selkeitä ja varmoja. Kaikesta lukemastani problematiosoinnista sain kuitenkin hyvän idean hyvin yksinkertaiselle tutkimukselle.
Useissa eri kielen ja vallan kritiikeissä tulee selvästi esiin, että sanomalehdistö käyttää materiaalinaan pääasiassa erilaisia muiden toimijoiden lähteitä. (Tätä tuskin toimittajatkaan kieltävät.) Lehdet lähettävät harvoin (jotkin eivät koskaan) oman toimittajansa haastattelemaan ja seuraamaan uutisoimaansa aihetta. Vaikka toimittaja lähetettäisiinkin usein hänen pääsynsä aluelle on rajoitettu (esim. sodassa) tai hän tulee tapahtumapaikalle vasta tapahtuman jälkeen. Yksittäisesten toimittajien on myös huomattavasti vaikeampi luoda kokonaiskuvaa sodan kaltaisista valtavista tapahtumista, toisin kuin esim. viranomaisten, joilla on jopa tuhansia raportoijia. Tutkiva journalismi on kuitenkin lehdissä erityisen vähän, koska se on taloudellisesti epäkannattavampaa kuin suorien lähteiden muokkaaminen.
Vaikka lähteet ovat siis lehdistön pääasiallista materiaalia, niiden vaikutusta ideologiaan ei ole kovin paljoa tutkittu. On kuitenkin tutkittu esim. erilaisia ketjuja (viranomaistiedotteista valmiisiin uutisiin), joissa on osoitettu, kuinka toimittaja muokkaa lähteitä ja kuinka toimittaja "tekee" tosiasioita ja mitkä hän laittaa vain lainauksiksi. Tässäkin näkökulmassa kuitenkin keskitytään vain toimittajan valtaan. Erityisesti tällainen ajattelu saa toimittajat nauramaan ivallisesti koko tutkimuksille. Jokainen toimittaja tietää aivan hyvin, ettei hän voi laittaa, mitä tahansa asioita tosiksi ja mitä tahansa kyseenalaisiksi. Toimittaja on ammattitaitonsa ja toimittajuutensa vanki eikä hänen henkilökohtaisella mielipiteellään ole jutun tekemiseen kovin suurta merkitystä. Esim. narratologiset tutkimuset, joissa toimittaja tulkitaan henkilökohtaisesti uutisen kertojaksi, ovat naiviudessaan järkyttäviä.
Tärkein fokus lähteitä tutkitettaessa ei ole kiinnittää huomiota toimittajaan ja muokkaamiseen vaan lähteisiin itseensä. Kuvitellaan, että jos toimittajalla on edessään viisi eri lähdettä ja hän muokkaa niistä uutisen, niin valta on toimittajalla tai ainakin toimituksella. Tärkeä ja yksinkertainen huomio jää kuitenkin tekemättä: toimitus ei voi esittää tositapahtumista mitään sellaista tulkintaa tai versiota, jota ei esiinny missään lähteessä. Toimittajan oma tulkinta, kun ei kuulu nykyuutisen "objektiivisuuden" raameihin. Voitaisiinkin siis tutkia, että kuinka paljon uutisessa on käytetty mitäkin lähdettä, ja jos jotakin lähdettä käytetään jatkuvasti enemmän kuin muita, niin ainoa johtopäätös on, että tämän lähteen ideologia on edustettuna uutisissa parhaiten. Toimittajan ja toimituksen valta ei ole muodostaa ideologiaa, vaan päättää, mikä ideologia pääsee läpi ja tätä on mahdollista tutkia vain tutkimalla lähteiden ja uutisen suhdetta eikä tutkimalla uutisen ja lukijan suhdetta.
Määrät eivät toki suoraan kerro kielessä välittynyttä ideologiaa, mutta voidaan olettaa, että hyvin suuressa aineistossa eniten välitetty ideologia saa eniten palstatilaa ja eniten välitettyä ideologiaa käytetään useimmiten lähteenä. Voitaisiin tutkia, kuinka monta kertaa esim. lehdissä tai jossakin tietyssä lähdessä käytetään viranomaislähdettä ja kuinka monta kertaa jotakin muuta. Minun hypoteesini on, että pääasiassa lehdissä käytetään viranomaislähteitä ja viranomaislähteiden jutut saavat selvästi eniten palstatilaa. Täytyy alkaa edes miettiä, että mitä muita lähteitä voi olla. Niitä ovat mm. erilaiset järjestöt (esim. ihmisoikeusjärjestöt), tavalliset ihmiset (erittäin harvoin), tutkijat, poliitikot ja kulttuurivaikuttajat. Muitakin varmasti on.
Oletan, että viranomaislähteet dominoivat täysin ja niitä myös useammin esitetään tosiasioina, kun taas esim. tavallisia ihmisiä esitetään aina vain referoituna mielipiteenä. Ainot järkevä tulkinta tästä on, että lehdistö edustaa ideologialtaan suurimmaksi osaksi viranomaisia sekä marginaalisesta muuta eliittiä. Tavalliset ihmiset eivät ole edustettuina juuri lainkaan ja vaikka olisivatkin, niin heidän mielipiteensä kyseenalaistetaan melkein aina. Toki joskus tehdään esim. gallupeja ja mielipidekyselyitä, mutta tiedon tulkitsevat ja agendan valitsevat aina jälleen joko eliitti tai viranomaiset. Tämä muuten selittää, miksi esim. pakolaiset ovat mediassa aina vain pakolaisvirtaa tai muuten nimetöntä massaa - heitä kun ei edusta kukaan eliitissä eikä viranomaisissa, joten heidän mielipiteensä ei ole ikinä lähteenä.
Jotta lehdistön "objektiivisuus" tulisi laadultaan vieläkin selvemmäksi, teen ajatuskokeen. Kuvitellaanpa, että jonkin lehti alkaisikin käyttää viranomaislähteiden sijasta esim. pääasiassa lähteenä ihmisoikeusjärjestöjä. Hyvin nopeasti tämän lehden uutiset eroaisivat valtavirrasta ja yhtä nopeasti lukijat alkaisivat pitää lehteä "puolueellisena". Tämän jälkeen lehteä ei enää pidettäisi uskottavana sanomalehtenä ja lukijamäärä romahtaisi, joka johtaisi kaupalliseen katastrofiin ja lehden lakkauttamiseen. Poikkeaminen järjestelmästä ei ole siis mahdollista. "Objektiivisuus" tarkoittaa siis vain ja ainoastaan viranomaisten virallista kantaa säestettynä muutamalla poikkeukselle. Lähteet, jotka ovat täysin päinvastaisia, maan viranomaisten kanssa eivät ole uskottavia lainkaan.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ensinnäkin mainittakoon, että esittelemäsi kaltainen tutkimus voisi todellakin olla mielenkiintoinen. Voisin kuvitella noin lonkalta, että joku on tuollaisesta aiheesta vähinttän gradun jo vääntänytkin. Suosittelen käymään läpi Tampereen ja Jkylän gradut noin aluksi.
Sitten itse aiheeseen:
Yksi ainakin nykyjournalismissa korostuva asia on lähdekritiikki. Internetin yleistyttyä jokaisesta aiheesta on tarjolla valtava määrä informaatiota. Toimittajan tehtäviin kuuluu mm. tämän tiedon seulominen ja todentaminen. Viranomaislähteet ymmärrän siinä mielessä käytetyiksi, että niillä on vastuu puheistaan. Ei suomessa voi olettaa ministeriön puhuvan läpiä päähänsä, sillä esille tullessaan se johtaisi erottamisiin. Virainomaislähteellä ei yleisesti odoteta olevan taustalla mitään ideologiaa, joka värittäisi tosiasioita.
Yksityinen ihminen taas saattaa lausunnon annettuaan kadota matkoihinsa ja kukaan ei tiedä kuinka luotettavia lausunnot ovat. Tässä siis tullaan informaation todennettavuuteen. Mitä paremmin lähde kyetään identifioimaan ja sijoittamaan kontekstiin, sitä helpompi on todentaa ko. informaatio.
Ihmisoikeus- yms. kansalaisjärjestöt taas ovat yhden aatteen ryhmittymiä. Jokainen siltä suunnalta tuleva lausunto on suodatettava. On mietittävä mitä he ovat halunneet asiasta tuoda esille ja miksi.
Toimittaja on kuitenkin ihminen, eikä yksikään ihminen ole objektiivinen. Hyvä toimittaja kertoo kuitenkin jutussaan kaikkien vähänkään epäselvien asioiden lähteen (vrt. Greenpeacen edustajan Itu Puunhalaajaisen mukaan.....) Jokainen voi sitten ihan omalla kotisohvallaan harrastaa lähdekritiikkiä ja usko mitä haluaa.
"Virainomaislähteellä ei yleisesti odoteta olevan taustalla mitään ideologiaa, joka värittäisi tosiasioita."
Ideologiatonta kieltä ei ole. :) Kieli on aina arvojärjestelmän suodattamaa oli se sitten mikä tahansa.
No mutta eikö herää edes epäilyksiä luotettavuudesta, jos viranomainen tiedottaa sodasta, jota viranomainen itse käy? Tai viranomainen tiedottaa lakiuudistuksesta, jota viranomainen itse tekee? Tai rikoksista joita viranomainen itse tutkii? Sokea uskosi viranomaisen "luotettavuuteen" ja "vastuuseen" on täysin järjetön.
Jos ministeriö kertoo oman näkemyksensä, niin ei tämä mitenkään johda mihinkään erottamiseen, vaan pikemminkin ollalle taputteluun, kun hyödyllinen näkemys saadaan julkisuuteen.
Kysymys: Miksi viranomaislähde on luotettavampi kuin joku muu? Ainot vastaus on, että viranomaislähde on arvostetumpi, mikä ei ole mitenkään sidoksissa luotettavuuteen.
Mitä isompi ja tunnetumpi järjestö, sen helpommin on jäljitettävissä tiedon alkuperä. Toimittajat tietävät mikä on se agenda jonka pohjalta lausuntoja annetaan. Mitä pienempi ja tuntemattomampi järjestö -saati sitten yksilö- sitä vaikeampaa on taustalla olevan ideologian selvittäminen.
Valtio on jotakuinkin niin iso ja demokratian vuoksi myös tavanomaista läpinäkyvämpi. Siitä syystä toimittajan on helppo käsitellä tätä materialia ja asettaa sen oikeaan viitekehykseen.
Ja jokaisen isoman lehden toimittaja kyllä hankkii tiedoille varmistuksen useasta lehdestä ennenkuin se printataan.
In a nutshell: Aika harvoin mikään tieto on objektiivista. Mitä tunnetumpi lähde, sen helpompi on jokaisen suorittaa lähdekritiikkiä, joka on kaiken tiedon hankinnassa äärimmäisen tärkeää.