Ajattelin että aika on kypsä kokeilla tässä kuvailla joitakin mystiseeen kokemukseen liittyviä tuntemuksia.
Aloitan sydämeen liittyvistä liikahduksista; joista voimakkaimpana olen tuntenut ns. keskisydämen. Kristityt pyhimykset, jotka ovat itseoivaltaneita - kuten Jeesuksen Teresa ja pyhä Juan de la Cruz ovat kuvanneet sydämen avautumista nimellä raastamus.
Se on raastamus, sillä siinä joko sielu tai Jumala ei jaksa enää odottaa, ja repäisee väkivalloin esiripun pois inhimillisen ja jumalallisen väliltä. Se voi sattua, ainakin itse olen kokenut näin; se aiheuttaa haavan sydämeen.
Toisaalta, tuosta haavasta leijuu alas balsamia, ja kirkkautta, jonka tuottamaa autuutta ei voi verrata mihinkään maanpäälliseen. Se on sielun autuutta itseään varten. Se on kahden yksinäisen, Jumalan ja sielun kohtaaminen yksinäisyydessä.
Se on kuin fyysinen orgasmi, siihen sitä kait lähinnä vertaa, mutta kun fyysinen orgasmi tapahtuu alhaalla maan tasolla, tai oikeastaan tiedostamattoman syvyyksissä, tämä tapahtuu paljon lähempänä tietoisuuden keskusta, rintalastassa.
Se on, minusta tuntuu vaarallinen vain jos yrittää repiä sydämen liian kovakouraisesti auki, ilman että Sahasrarasta tulee alas valoa. Tästä voi seurata tilapäinen hulluksituleminen; esim. Luther päätyi tällaiseen lamaannukseen yritettyään meditoida yhtenä yönä turhaan. Veljet löysivät Martti-munkin tuupertuneena kammionsa lattialta, ja Martti päätti lopettaa mystiset ponnistelunsa siihen paikkaan.
Tämän takia ehkäpä luterilaisuus suhtautuu niin karsaasti mystiikkaan; yhden epäonnistumisen takia, josta olisi selvitty jos munkkien opetuksessa olisi painotettu ei pelkästään sydämen, vaan myös aivojen valaisemista Jumalaisella valolla.
Minusta mystisen kokemuksen hakeminen on turvallisista aloittaa avaamalla Sahasrara, vaikkapa kumartamalla Shri Matajin valokuvaa, ja pyytämällä itseoivallusta. Kun Sahasrarasta nousee pehmeä hiljainen tuuli, tai viileä liekki, on Sahasrara auki, ja tie Jumalattarelle avoin.
On kuitenkin virhe jäädä päälaelle, sillä Jumalatar on varsin villi ja ktooninen luonteeltaan. Hän johdattaa alas hämärään, ja siellä suurimmat aarteet ovat; Anahattassa ja Mooladharassa, Nabhissa. Siellä on vuorenpeikkojen aarre, peltoon kätketty helmi. Se on kaikissa ihmisissä potentiaalina.
Minusta valaistuminen on mahdollista vain ja ainoastaan yksinäiselle etsijälle, ja jossain lahkossa mukana oleminen muiden kanssa, on iso este. Ryhmässä mukana olemisen huono puoli, on siinä että muut tulevat heti kateellisiksi jos heille erehtyy kertomaan kokemuksistaan. Sitäpaitsi ryhmässä usein pääsee valtaan agnostinen henki, joka suhtautuu tuomitsevasti ihmisen kokemiin subjektiivisiin tuntemuksiin.
Se, että opin meditaation nimenomaan sahaja yogassa, ja vielä kutsun itseäni sahaja joogiksi, on näennäistä. Tosiasiassa sahaja joogina oleminen tai Nirvikalpa Samadhin saavuttaminen kollektiivisissa meditaatioissa ei ole riittävä meriitti edes pelastumiseen, saati sitten pysyvään samadhiin.
Toinen suuri este mystisen kohtaamisen polulla on materialismi. Voin sanoa että Jumaluuden kanssa kohtaamisista ei ole minkäänlaista taloudellista hyötyä. Sitä ei voi hyödyntää mihinkään ammattiin; vaan päinvastoin, se muuttaa ihmisen mietteliääksi ja yksinäisyyttä rakastavaksi. Samadhista ei ole mitään hyötyä, varsinaisesti, sillä sen anti on puhdas ilo, puhdas jumalainen nautinto; joka on itsetarkoituksellista.
Haluaisin tuoda esiin sen että nämä kohtaamiset Jumaluuden kanssa ovat usein dramaattisia, ne eivät ole tylsiä. On väärä kuva että meditaatio on vain itsensä pakottamista ja itsekuria.
Jumala on valo, ja ilmentää itsensä valona mystikon sielussa, ja kehossa, silmissä ja iholla. Ja perusihmiset pelkäävät tätä valoa; sillä se valo on viimeisenä päivänä tuleva tuomitsemaan heidät.
He yrittävät tuhota Valoa, väittää vastaan, kritisoida, ja tappaa, mutta luotu ei voi tuhota luojaa, vaan hän kerää vain huonoa karmaa, josta joutuu maksamaan tuomion hetkellä.
Tässä elämässä ei muu merkitse kuin sielun pelastus, ja palaaminen kotiin Jumalan ja Jumalattaren luo.
Näin on ikuisuudesta ikuisuuteen. Sakshat.
Aloitan sydämeen liittyvistä liikahduksista; joista voimakkaimpana olen tuntenut ns. keskisydämen. Kristityt pyhimykset, jotka ovat itseoivaltaneita - kuten Jeesuksen Teresa ja pyhä Juan de la Cruz ovat kuvanneet sydämen avautumista nimellä raastamus.
Se on raastamus, sillä siinä joko sielu tai Jumala ei jaksa enää odottaa, ja repäisee väkivalloin esiripun pois inhimillisen ja jumalallisen väliltä. Se voi sattua, ainakin itse olen kokenut näin; se aiheuttaa haavan sydämeen.
Toisaalta, tuosta haavasta leijuu alas balsamia, ja kirkkautta, jonka tuottamaa autuutta ei voi verrata mihinkään maanpäälliseen. Se on sielun autuutta itseään varten. Se on kahden yksinäisen, Jumalan ja sielun kohtaaminen yksinäisyydessä.
Se on kuin fyysinen orgasmi, siihen sitä kait lähinnä vertaa, mutta kun fyysinen orgasmi tapahtuu alhaalla maan tasolla, tai oikeastaan tiedostamattoman syvyyksissä, tämä tapahtuu paljon lähempänä tietoisuuden keskusta, rintalastassa.
Se on, minusta tuntuu vaarallinen vain jos yrittää repiä sydämen liian kovakouraisesti auki, ilman että Sahasrarasta tulee alas valoa. Tästä voi seurata tilapäinen hulluksituleminen; esim. Luther päätyi tällaiseen lamaannukseen yritettyään meditoida yhtenä yönä turhaan. Veljet löysivät Martti-munkin tuupertuneena kammionsa lattialta, ja Martti päätti lopettaa mystiset ponnistelunsa siihen paikkaan.
Tämän takia ehkäpä luterilaisuus suhtautuu niin karsaasti mystiikkaan; yhden epäonnistumisen takia, josta olisi selvitty jos munkkien opetuksessa olisi painotettu ei pelkästään sydämen, vaan myös aivojen valaisemista Jumalaisella valolla.
Minusta mystisen kokemuksen hakeminen on turvallisista aloittaa avaamalla Sahasrara, vaikkapa kumartamalla Shri Matajin valokuvaa, ja pyytämällä itseoivallusta. Kun Sahasrarasta nousee pehmeä hiljainen tuuli, tai viileä liekki, on Sahasrara auki, ja tie Jumalattarelle avoin.
On kuitenkin virhe jäädä päälaelle, sillä Jumalatar on varsin villi ja ktooninen luonteeltaan. Hän johdattaa alas hämärään, ja siellä suurimmat aarteet ovat; Anahattassa ja Mooladharassa, Nabhissa. Siellä on vuorenpeikkojen aarre, peltoon kätketty helmi. Se on kaikissa ihmisissä potentiaalina.
Minusta valaistuminen on mahdollista vain ja ainoastaan yksinäiselle etsijälle, ja jossain lahkossa mukana oleminen muiden kanssa, on iso este. Ryhmässä mukana olemisen huono puoli, on siinä että muut tulevat heti kateellisiksi jos heille erehtyy kertomaan kokemuksistaan. Sitäpaitsi ryhmässä usein pääsee valtaan agnostinen henki, joka suhtautuu tuomitsevasti ihmisen kokemiin subjektiivisiin tuntemuksiin.
Se, että opin meditaation nimenomaan sahaja yogassa, ja vielä kutsun itseäni sahaja joogiksi, on näennäistä. Tosiasiassa sahaja joogina oleminen tai Nirvikalpa Samadhin saavuttaminen kollektiivisissa meditaatioissa ei ole riittävä meriitti edes pelastumiseen, saati sitten pysyvään samadhiin.
Toinen suuri este mystisen kohtaamisen polulla on materialismi. Voin sanoa että Jumaluuden kanssa kohtaamisista ei ole minkäänlaista taloudellista hyötyä. Sitä ei voi hyödyntää mihinkään ammattiin; vaan päinvastoin, se muuttaa ihmisen mietteliääksi ja yksinäisyyttä rakastavaksi. Samadhista ei ole mitään hyötyä, varsinaisesti, sillä sen anti on puhdas ilo, puhdas jumalainen nautinto; joka on itsetarkoituksellista.
Haluaisin tuoda esiin sen että nämä kohtaamiset Jumaluuden kanssa ovat usein dramaattisia, ne eivät ole tylsiä. On väärä kuva että meditaatio on vain itsensä pakottamista ja itsekuria.
Jumala on valo, ja ilmentää itsensä valona mystikon sielussa, ja kehossa, silmissä ja iholla. Ja perusihmiset pelkäävät tätä valoa; sillä se valo on viimeisenä päivänä tuleva tuomitsemaan heidät.
He yrittävät tuhota Valoa, väittää vastaan, kritisoida, ja tappaa, mutta luotu ei voi tuhota luojaa, vaan hän kerää vain huonoa karmaa, josta joutuu maksamaan tuomion hetkellä.
Tässä elämässä ei muu merkitse kuin sielun pelastus, ja palaaminen kotiin Jumalan ja Jumalattaren luo.
Näin on ikuisuudesta ikuisuuteen. Sakshat.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Olen kokenut ekstaasin, joka kesti vain muutaman sekunnin. Laatu todella korvaa määrän, ainakin tässä tapauksessa. Selvä ero sinun kokemukseesi oli se, että en mitenkään pyrkinyt siihen. Tunsin vain ensi kertaa elämässäni syvää rakkautta ja sitten minut tempaistiin seitsemänteen taivaaseen. Subjekti-predikaatti-objekti-jaottelu katosi! En tietänyt mitään, vaan OLIN tieto. En rakastanut mitään, vaan OLIN rakkaus. Voisi jatkaa loputtomiin. Tunsin, että minussa oli KAIKKI, siis jumalallinen olitila. Tiedostan, että tempaukseni oli lahja, ei oman pyrkimykseni tulos. Kristittynä minua ihmetyttää se, että täydellisin ekstaasi-kokemuksen kuvaus löytyy Plotinokselta, 200-luvun uusplatonikolta. Siihen aikaanhan kristinusko oli jo yleinen. Siksi en täysin voi tyrmätä muita hengellisiä suuntauksia.
>> täydellisin ekstaasi-kokemuksen kuvaus löytyy Plotinokselta, 200-luvun uusplatonikolta.
Kristityistä myös Simeon Uusi Teologi ja Pseudo-Dionysios Areiopagilainen kirjoittavat ekstaasista.
>> Tiedostan, että tempaukseni oli lahja, ei oman pyrkimykseni tulos.
No ehkä mun suhteeni Jumalaan on KURSAILEMATTOMAMPI..heh. En usko että ihmisen pitäisi istua passiivisena kuin vatikaanilainen kuoropoikaeunukki.... suhteessa Jumalaan.
Sydämen tasolla Jumalan kanssa riehuminen aikaansaa painetta ohimoilla, koska lihallinen sydän on mennyt muussiksi sekä oman, että Taivaallisen Rakastajan käsittelystä.
Tästä seuraa helposti krapula, morkkis, jopa migreeni, ja sitä alkaa epäillä omia mystisiä kokemuksiaan.
Siksi on hyvä välillä rauhoittaa otsa; esim. vain rauhassa olemalla. Huomion voi viedä päälaelle, ja tunnustella kuumia ajatuskeskittymiään, ja voi sivellä huomiolla pahimpia vainoharhanystyjä. Niitä kasvaa päänahan alla kuin sieniä pirunpellossa. Nämä miinat pitäisi nyt purkaa, etteivät aiheuta pahaa karmaa tai aivosyöpää. (Kyllä ne sen aiheuttavat, Jumala on tosissaan joskus..)
N. viiden minuutin antautumisen jälkeen aivoihin leviää hiljaisuus, ja tuntee anteeksiannon. Se on tärkeää pitää Sahasrara auki, ja sanoisin että Jumalan kanssa leikkiessä, jos unohtaa tämän, niin seuraa tuho. Nimittäin tämä on tosirakkautta; Jumala on tosissaan, ja odottaa samaa ihmiseltä.
Jos ei tunne vaibreissoneita ohimoilla, tai kallossa, voi istua maassa, ja pitää kättä mooladharan päällä, ja sulatella eturauhasia ja munasarjoja, ns sisäistä shivalingamia, koska sieltä vibat saavat alkunsa, ja me niitä Sahasraralla vain heijastelemme.
Toisin kuin luullaan, Sahasrara ei ole omaenerginen; vaan se on kuin kuu.
Siksi Shiva usein kuvataan kuunsirppi ohimolla tai päälaella; ja hänen Sahasrarastaan suihkuaa maidon virta. Se on noro Skandan maitosuihkusta; siitä jonkä Brahman oli heitettävä Gangesin vesiin jäähtymään, koska maito oli liian kuumaa.
On hyvä tietää näistä mytologoista, koska muuten ihminen ei ymmärrä Jumalattaren pyrkimyksiä, ja voi tehdä pahoja syntejä; ja seurauksena on sitten tuho; joko sielun tai ruumiin tuhoutuminen, ja kyllä, jos moka on tarpeeksi suuri, ihmisen henki voi tuhoutua myös.
Mistä sinä puhut? Hyvä on ainakin mielikuvituksesi, ei millään pahalla.
..kuvaamaan mitä tunnen.
Yritän kuvata "sanoinkuvaamatonta", senkin hinnalla että koko muu ihmiskunta sitten pitäisi minua hulluna.
Yritän kuvata sahaja yoga itseoivallusta.
Yritän kuvata millaista on elää jatkuvassa samadhissa.
.. mikä sahaja joogeilta meni ohi, heidän innostuessaan puoluepolitikoimaan ja organisoimaan, ja tuomitsemaan muita.
Kristityille paras tapa henkistyä on rukoilu. Tunnetaan munkeilla ja mystikoilla myös meditaatiotekniikoita, mutta ei pidä mennä merta edemmäs kalaan. Se voi olla vaarallista, koska korkealta tippuu syvemmälle ja vahingoittuu.
Kun Jumala tarjoaa avatun kätensä, siitä kieltäytyminen on synti.
Kun Jumala kutsuu, yksi sanoo, minulla on pelto, toinen sanoo että menin naimisiin, kolmas valittaa elatuksen huolia, neljäs sanoo, ettei voi tulla kun on kristitty. :-)
Mutta hermostuuko Jumala tästä? Ei Jumala ihmistä tarvitse.
Kristityn tunnistaa usein siitä en hän puhuu kovalla äänellä; huutamalla. Kristityn viestin tuntee siitä että hän käyttää paljon huutomerkkejä. Hän ei pysty, eikä halua keskustella, hän haluaa huutaa kaikki muut äänet sammuksiin. Kristityn tunnistaa siitä että hän inhoaa korvien käyttöä, ja rakastaa oman suunsa ulosantia.
Kristityn tunnistaa siitä että hän on vääntänyt Jeesuksen ja raamatun opetukset ylösalaisin; ja tekee kaiken päinvastoin, ja syyttää muita ihmisiä antikristuksiksi, vaikka itse on sitä.
Vain räyhähenget meluavat. Huutomerkeistä jo tunnistaa hengen laadun.
Olet ilmiselvästi hengellinen ja edistymään pyrkivä ihminen, mikä on arvokasta. Kiinnittäisin huomiotasi seikkaan, jota ei voi liiaksi painottaa. Kokemukseni ja tietämykseni mukaan(ei vain minun) henkimaailmassa on jatkuva sota käynnissä. Sota käydään hyvien ja pahojen voimien välillä. Keskeisin sotatanner on ihmismieli(miksi,sitä en tiedä). Tärkeintä on osata erottaa ne! Kristityillä on varma keino siihen. Lausua:"Jeesus on Herra/Kristus!". Pahan voimat eivät kestä sitä. Raamatussakin kehoitetaan koettelemaan henget. Kysyisinkin, miten sinä "koettelet" henget? Tietysti, jos et usko pahoihin henkiin, niin et välitä siitä. On olemassa näkemys puolueettomien alkeishenkien olemassaolosta, mutta periaatteessa kaikki on jommankumman puolella. Kysymys on Sinun ikuisen sielusi kohtalosta ja siksi kehotan sinua varovaisuuteen.(ps. käytän huutomerkkiä lähinnä painotusmerkityksessä)
Foorumilta http://www.aikainviisaus.net/avfoorumi/viewtopic.php?t=2598
tapasin taannoin tällaisen tekstin:
>Itse-kokemuksista luopuminen
Viime viikonloppuna, kun olin puhdistumisharjoituksen jälkeen ensimmäisen kerran selkeästi kokenut täydellisen hiljaisuuden ja nöyryyden tilan (ennen syvään katumuksen tunteeseen siirtymistä), mieleeni välähti ties mistä tällainen asia, en enää muista tarkasti sanoja, mutta asiana meni näin:
"Jumalan luokse johtaa vain Varjojen kivinen, mutkainen polku."
"Itseen jäävät ihmiset jatkavat sielunvaellusta, mutta sen läpi/ohi Varjojen maahan kulkevat Jumalan lapset, Korkeinta voimaa kohti, ja lopulta vapautuvat elämän kierrosta."
Kokemuksessani oli mielestäni huomioitavaa se, että olin juuri käynyt egon esteitä ja tunteita läpi, jotka johtivat minut jonkinasteiseen Itsen kokemiseen (oli sellainen voimakas Minä olen-tunne), sitten menin sen tunteen läpi ja LUOVUIN siitä. Siitä alkoi hiljaisuus ja sellainen syvä hiljainen nöyryys, jota en ole ennen kokenut. Sitten tuli se katumus, ja sen jälkeen hirvittävän häpeän tunne, jota en meinannut ollenkaan kestää.
Kysymys: Onko olemassa kaksi henkisen kehittymisen polkua, ensimmäisen johtaessa toiseen vain, kun siitä ensin luopuu? Ja ovatko täysin epäitsekkäät, 'egottomat', huonoksi itsensä tuntevat, mutta Jumalaan uskovat ihmiset jo suoraan tuolla toisella polulla? Olisiko tuo Varjojen polku sama kuin Sielun pimeä yö?
Olen tätä koko viikon miettinyt. Muistan kyllä Bodhisattvan joskus kertoneen, että ihmisen vaihtoehtona olisivat joko itse olla jumala tai olla Jumalan lapsi, mutta en ole varma tarkoittiko hän tätä samaa asiaa... Hän puhui myös Itse-yhteydestä ansana, ja myös Jumala-yhteyden ansasta... en kylläkään ole ihan varma, ymmärsinkö ne 'oikein'...
Provosoivaa? Voi olla, kehtaankin kirjoittaa tästä vain, koska olen niin hämmentynyt. Kuten kaikista muistakin kokemuksistani. Toisaalta, ehkä tämä on jo teille tuttu juttu (vähän toisenlaisessa sanallisessa muodossa Raamatusta ainakin!), mutta minulle tämä on uusi kokemus. Toivon että kommentoisitte tätä. Olen kyllä pari päivää pois koneelta, mutta eihän se teitä haittaa...
Tuija<
Minulle tuli siitä surullinen ja vaikea olo, ikäänkuin kirjoittaja olisi mennyt onnensa ohi.
Samalla sivustolla vaikutti joitakin aikoja sitten tyyppi jolla pää kyllä toimi, mutta sydän ilmeisesti ei. Kaikki mitä hänelle puhui Hengestä oli hänestä hyvin ärsyttävää. Se ettei pystynyt nappaamaan sitä Henkeä ilmasta ja esittämään hänelle oli ilmeisesti se todiste siitä ettei semmoista olekaan. Tämä ihminen oli nuori mies joka oli valinnut selibaatin kehittyäkseen henkisesti, mutta en ymmärrä mitä kohti hän sitten yritti kehittyä, kun hän koko ajan kielsi sen kaiken mikä siellä päätepisteessä saattaisi tulla vastaan. Outo tyyppi.
Arvoisa Q
>>"Jumalan luokse johtaa vain Varjojen kivinen, mutkainen polku."
"Itseen jäävät ihmiset jatkavat sielunvaellusta, mutta sen läpi/ohi Varjojen maahan kulkevat Jumalan lapset, Korkeinta voimaa kohti, ja lopulta vapautuvat elämän kierrosta." >Kysymys: Onko olemassa kaksi henkisen kehittymisen polkua, ensimmäisen johtaessa toiseen vain, kun siitä ensin luopuu? Ja ovatko täysin epäitsekkäät, 'egottomat', huonoksi itsensä tuntevat, mutta Jumalaan uskovat ihmiset jo suoraan tuolla toisella polulla? Olisiko tuo Varjojen polku sama kuin Sielun pimeä yö? Kävelin herrani kanssa rantahiekalla. Ihmettelin aina sitä, kun minulla oli vaikeinta elämässäni, näin hiekalla vain yhdet jalanjäljet. Kysyin herraltani: "Miksi jätit minut aina yksin silloin kun minulla oli vaikeinta?" Herra vastasi hänelle: "Enhän minä sinua mihinkään jättänyt, minähän kannoin sinua silloin."
Varsinaisesti en tuota toisen foorumin kommenttia ajatellut mitenkään "jalon" kärsimyksen kannalta, vaan siltä kannalta että minua ärsytti että edes se kaikkein hienoin kokemus sisäisestä jumaluudesta ei tuolle Tuijalle kelvannut, kun hän myöhemmin vajosi egotilaan ja alkoi sitten polkea lokaan omaa pikkuvalaistumistaan... Mieluummin möyri katumuksessa eli itsesäälissä.
Mutta ehkä olen liian jyrkkä tuomitsemaan ihmisiä, mene tiedä. Tuntuu vain niin pahalta kun joku on (uskovaisuuden?) nimissä niin nirppanokkainen ettei hänelle kelpaa edes se mitä itse pidän huippukokemuksena.
- Menemistä ja tulemista varten nämä foorumit ovatkin, hyi niitä jotka tänne pesän tekevät (kuten minä). Ajattelinkin josko osaisin vaihteeksi kirjoitella sillä tavalla valikoiden etten ihan joka juttuun alkaisi päätäni aukoa, ja varsinkaan ei oikein viitsisi uskovaisten kanssa karkeloida. Enhän minä lastentarhaankaan mene lapsosten kanssa riitelemään.
Mutta sen näkee sitten miten taas päässä pimahtaa.