Aika on sanoa.

Ennen ihmisten aikoja, aikojen alussa oli tyhjyys ja pimeys sekä kylmyys. Sitten
tyhjyyden täytti loputon armoisa rakkaus ja pimeyden täytti kattava rauhaisa valkeus sekä kylmyyden täytti suloisa iki-ihana lämpö. Rakkaus pirstoitui sanoiksi ja valo sirottautui viisaudeksi sekä lämpö runsistui merkityksiksi.
Aikansa oltuaan aloillaan, paikoillaan, sijoillaan, nuo sanat tulivat ylenpalttisen raskaiksi sisällöltään ja ne putosivat aivan kuin kaikkena lihana maahan.
Tuo viisaus puolestaan monistu ajatuksiksi selityksineen ja ne ropisivat ihan kuin luina maahan. Ja aivan vihon viimeisenä, nuo kaikki merkitykset pelmahtivat mielenliikkeinä
sulavasti virraten tuntemuksineen ja ne satoivat alas ikään kuin elävinä vesinä.
Näin kaiken alku sai näkyvyyden ja kuuluvuuden,
siis olevuuden ja olemuksen sekä ilmentymisen,
tuon myötä myös tilan ja ajan monille erilaisille ajatuksille ja runsaille sanoille sekä usealle miljoonille merkityksille.
Täten tämän ohessa syntyi elämä elettäväksi jokaiselle elävälle, alustaksi kaukaisuudelle ja astinlaudaksi ikuisuudelle.

Eli, tälläinen tämä on, tämä ihmisille tarkoitettu elämä, jonka edessämme aistimme
jokaiselle herkällä aistillemme.
Jollaista joka päivä koemme kaikessa kohtaamisissamme. Jota aina otamme vastaan joka hetki, käsitellen ne sitten kaikilla myönteisillä ja kielteisillä tunteillamme, joko hereillä ollessamme tai jopa nukkuessamme.
Älkäämme siis sitä kieltäkö koskaan toisiltamme, koska se on ainoastaan 'luotu' pysyvyyttä varten ja ikuisuuden vuoksi.