Täyttä asiaa Laitiselta

Ruikuttajien valta
21.10.2005 23:54

joka aamu kun herään, avaan Helsingin Sanomien pääuutissivun ja luen sivun vasemman yläkulman ns. sosiaalinurkan. Viitenä päivänä viikossa siinä on joku ruikutusartikkeli; kuinka sairaat, lapset, koululaiset, vanhukset ja asunnottomat on jätetty heitteille. Sisäsivulla on laaja artikkeli, jossa paheksutaan, kun kuvallinen Kelakortti maksaa muutaman euron.

Kun avaan aamutelevision, siellä jatkuu sosiaaliruikutus. Yliopistojen päivystävät dosentit, eduskunnan lääkärikansanedustajat, hoiva-ammattien järjestöjohtajat ja potilasjärjestöjen terveet johtajat naukuvat, että yhteiskunta on jättänyt kaikki heitteille.

Lehtien yleisönosastoissa tai uutissivuilla ei juuri koskaan näe kirjoituksia, joissa kerrotaan, kuinka hyvin meillä toimivat terveydenhoito ja muutkin julkiset palvelut.

olen juuri ollut viisi viikkoa sairaalassa. Kokemuksesta voin kertoa, että hoito on hyvää, ihmiset ystävällisiä ja potilaat tyytyväisiä. Sairaalasta päästyäkin olen huomannut, kuinka hyvin sauvoilla kulkevaa rampaa kohdellaan. Ovet avautuvat, jopa taksit pysähtyvät suojatien eteen päästääkseen minut kadun yli, ratikassa nuoret pojat, miehet ja varttuneemmat naiset antavat paikan. Vain koulutytöt ja nuoret naiset eivät ole huomaavinaan, kun yritän tasapainoilla sauvoilla. Invapaikalla istuu yleensä nuori neito urheilukassi viereisellä tyhjällä tuolilla.

Taisin kerran joutua poliklinikalla odottamaan tunnin yli sovitun ajan. Fordin tai Vehon korjaamoilla en ole koskaan selvinnyt niin pienellä odotuksella. Kodinkonekorjaajaa odotan 3-4 tuntia.

En osaa hermostua edes siitä, että terveyskeskuksessa minut palvelee puolalainen sairaanhoitaja ja saksalainen lääkäri, joten en saa terveyspalveluja virheettömällä äidinkielellä. Sairaalassa on kongolainen röntgenhoitaja, joka ei puhu suomea lainkaan. Ymmärrämme toisiamme mainiosti englanniksikin.

jos sipoolainen potilas, joka osaa suomea, kohtaa huonoa ruotsia puhuvan lääkintävahtimestarin, hän kantelee siitä heti Ruotsalaisen kansanpuolueen puheenjohtajalle, joka tekee valituksen sairaalan johtajalle tai eduskuntakyselyn.

Sairaalassa saan usein hoitoa yli sen mikä asiaan kuuluu. Hoitajatar tuo silloin tällöin pienet konjakkiryypyt meille amputoiduille. Saan jopa kerjätyksi lääkäriltä iltaloman, että pääsen nauttimaan ennakolta sovitun rapuillallisen sairaalan ulkopuolella - ilman viinejä ja snapseja tosin.

Jonkun verran olen tavannut sairaalassa hoitoihin tyytymättömiä. He ovat vammaisten omaisia, jotka tuntuvat tietävän lääkäreitä paremmin, miten sairaita kuuluu hoitaa. Vammaisjärjestöt ovat varsinaisia kiusanhenkiä, mutta niiden johdossahan on lähinnä hyvää ihmistä näytteleviä omaisia tai vammaisten äänillä ratsastavia poliitikkoja.

En muista juurikaan tavanneeni ruikuttavia sotaveteraaneja, nälkää näkeviä vanhuksia, tyytymättömiä päiväkoti- tai koululapsia, terveyspalveluja moittivia vammaisia, mutta jostakin käsittämättömästä syystä media löytää vain heidät. Meitä, jotka olemme tyytyväisiä terveyskeskuksiin, sairaaloihin, kirjastoihin, kauniisiin puistoihin, pyöräteihin, kouluihin, päiväkoteihin, julkiseen liikenteeseen ja muihin yhteiskunnan palveluihin, ei koskaan haastatella aamutelevisiossa tai Helsingin Sanomien sosiaalinurkassa. Väitän, että valtaosa on minun kaltaista yhteiskunnan palveluihin tyytyväistä hiljaista enemmistöä.