"Lääkärien taidot on tarkistettava
Lääkäri Mauri Silfverhuth julkaisi Aamulehden yleisönosastossa 16.10. nähdäkseni lääkäreiden ammattitaidon ylläpitoa käsittelevän kirjoituksen. Aihe onkin mielestäni tärkeä, koska maallikkona haluan luottaa henkilöihin, jotka tekevät terveydentilaani vaikuttavia päätöksiä. Itse kirjoituksesta minulle jäi kuitenkin hämmentynyt olo.
Olen joissakin ystävien ja puolituttujenkin kanssa käymissäni keskusteluissa toisinaan ihmetellyt, miksi lääkäri saa harjoittaa tointaan hamaan iäisyyteen ilman kontrollia siitä, että hän seuraa ammattialansa kehitystä, on selvillä farmakologian huimasta kehityksestä ja ylipäänsäkin pitää asiantuntemustaan yllä. Autoilija joutuu uusimaan ajokorttinsa tiettyyn ikään tullessaan. Miksei lääkäreillä ole vastaavaa pätevyyskontrollia, vaikka heidänkin vastuullaan ovat ihmishenget? Juttunsa alussa Silfverhuth kertoo, että Suomessa on lähes 20 000 lääkäriä ja että lääkärinoikeudet voi säilyttää ”vaikka sadan vuoden ikään”.
Hän mainitsee esimerkkinä Arvo Ylpön, jonka asema kansallisena ikonina onkin aika vastaansanomaton lähtökohta kirjoitukselle. Silfverhuth myös toteaa lääkärikunnan naisistuvan, mutta tämän vaikutuksia tai seuraamuksia tai muita siitä aiheutuvia ”kauheuksia” kirjoittaja ei totea.
Sitten Silfverhuthin juttu alkaa mennä vieläkin vaikeaselkoisemmaksi.
Hän kertoo lääkärien luonne-eroista ja mainitsee 1960–70-luvuilla valmistuneen ”satoja lääkäreitä paikkaamaan silloista lääkäripulaa”. Opintolainakin oli kuulemma korotonta ja inflaatio vielä sitä nopeasti söi. Taskuun ulkomailla opiskelleelle lääkärioppilaalle jäi myös ”rikkaita kulttuurivaikutteita” ja kielitaitoa, joka ”nukkuessa kasvaa korkoa korolle”. Näiden asioiden yhtymäpinta itse aiheeseen jää minulle hämäräksi.
Silfverhuth puhuu kirjoituksessaan lääkärinammatista jatkuvana ”elämän kouluna”, lääkäreiden etiikka- ja moraalikäsitysten eroavaisuuksista, näyttöpäätteen huonoista vaikutuksista, laista potilaan oikeuksista, joka ”mahdollistaa potilaan häiriökäyttäytymisen vastaanotolla” ja muista epäolennaisuuksista.
Jonkinlaisena johtopäätöksenään sekavalle ajatuksenjohdattelulleen Silfverhuth vetoaa Suomen lääkäriliiton koulutuspäällikköön, jonka mukaan ”oman järjen käyttö tässä asiassa on sallittua”.
Peruskysymys jää minulle edelleen hämärän peittoon: miksi bussinkuljettaja on velvollinen tarkistuttamaan ammattitaitonsa tietyssä ikävaiheessa, mutta potentiaalisesti työskentelykyvytön lääkäri ei?
Juha Lehtinen Filosofian maisteri Projektipäällikkö"
Mielipide Aamulehti A 4 Perjantai 21. lokakuuta 2005
http://www.aamulehti.fi/
Lääkäri Mauri Silfverhuth julkaisi Aamulehden yleisönosastossa 16.10. nähdäkseni lääkäreiden ammattitaidon ylläpitoa käsittelevän kirjoituksen. Aihe onkin mielestäni tärkeä, koska maallikkona haluan luottaa henkilöihin, jotka tekevät terveydentilaani vaikuttavia päätöksiä. Itse kirjoituksesta minulle jäi kuitenkin hämmentynyt olo.
Olen joissakin ystävien ja puolituttujenkin kanssa käymissäni keskusteluissa toisinaan ihmetellyt, miksi lääkäri saa harjoittaa tointaan hamaan iäisyyteen ilman kontrollia siitä, että hän seuraa ammattialansa kehitystä, on selvillä farmakologian huimasta kehityksestä ja ylipäänsäkin pitää asiantuntemustaan yllä. Autoilija joutuu uusimaan ajokorttinsa tiettyyn ikään tullessaan. Miksei lääkäreillä ole vastaavaa pätevyyskontrollia, vaikka heidänkin vastuullaan ovat ihmishenget? Juttunsa alussa Silfverhuth kertoo, että Suomessa on lähes 20 000 lääkäriä ja että lääkärinoikeudet voi säilyttää ”vaikka sadan vuoden ikään”.
Hän mainitsee esimerkkinä Arvo Ylpön, jonka asema kansallisena ikonina onkin aika vastaansanomaton lähtökohta kirjoitukselle. Silfverhuth myös toteaa lääkärikunnan naisistuvan, mutta tämän vaikutuksia tai seuraamuksia tai muita siitä aiheutuvia ”kauheuksia” kirjoittaja ei totea.
Sitten Silfverhuthin juttu alkaa mennä vieläkin vaikeaselkoisemmaksi.
Hän kertoo lääkärien luonne-eroista ja mainitsee 1960–70-luvuilla valmistuneen ”satoja lääkäreitä paikkaamaan silloista lääkäripulaa”. Opintolainakin oli kuulemma korotonta ja inflaatio vielä sitä nopeasti söi. Taskuun ulkomailla opiskelleelle lääkärioppilaalle jäi myös ”rikkaita kulttuurivaikutteita” ja kielitaitoa, joka ”nukkuessa kasvaa korkoa korolle”. Näiden asioiden yhtymäpinta itse aiheeseen jää minulle hämäräksi.
Silfverhuth puhuu kirjoituksessaan lääkärinammatista jatkuvana ”elämän kouluna”, lääkäreiden etiikka- ja moraalikäsitysten eroavaisuuksista, näyttöpäätteen huonoista vaikutuksista, laista potilaan oikeuksista, joka ”mahdollistaa potilaan häiriökäyttäytymisen vastaanotolla” ja muista epäolennaisuuksista.
Jonkinlaisena johtopäätöksenään sekavalle ajatuksenjohdattelulleen Silfverhuth vetoaa Suomen lääkäriliiton koulutuspäällikköön, jonka mukaan ”oman järjen käyttö tässä asiassa on sallittua”.
Peruskysymys jää minulle edelleen hämärän peittoon: miksi bussinkuljettaja on velvollinen tarkistuttamaan ammattitaitonsa tietyssä ikävaiheessa, mutta potentiaalisesti työskentelykyvytön lääkäri ei?
Juha Lehtinen Filosofian maisteri Projektipäällikkö"
Mielipide Aamulehti A 4 Perjantai 21. lokakuuta 2005
http://www.aamulehti.fi/
Vastaukset 1
Vanhimmat
No se, jos lääkäri ei kehity tai opi ammatissaan on aika erikoista, mutta mielestäni suuri ongelma lääkäreillä on etteivät he osaa käsitellä potilasta ihmisenä.
On suurta yhteiskunnan varojen haskausta jos lääkäri toteaa potilaalle mitä tahansa jota tämä ei sitten itsensä hoidon kanssa ymmärrä. Lääkäri voi puhua latinaa, eli hepreaa potilaalle. Lääkäri liian usein pitää asioita itsestäänselvyyksinä, jolloin potilas on myös ulalla jatkotoimien ja jopa perustavaa laatua olevien kysymysten kanssa.
Kovan palkan ei pitäisi tehdä lääkäreistä tunteettomia.