Suomettumisen käsite

Emeritusprofessori Jukka Nevakiven mukaan suomettuminen voidaan määritellä niiden henkilöiden politiikaksi, jotka "hyväksyivät venäläisten aineellisen tuen maanmiehiään vastaan".

Nevakiven mukaan suomettuminen "ei valitettavasti johtunut pelkästään Suomen asemasta vaan myös suomalaisten omasta asennoitumisesta" vaan "[t]ietyt johtavat piirimme suosivat oman etunsa nimissä suomettumista, hyväksyivät sen aktiivisesti ja edistivät sitä jopa omin aloittein."


Vaikkei Nevakivi sitä suoraan sano, suomettuneet "johtavat piirit" tarkoittavat hänellä johtavia poliitikkoja ja joskus talouselämän vaikuttajia, ei niinkään neuvostosuhteita hoitavia virkamiehiä, jotka näyttävät Moskovan arkistojen annin perusteella olleen huomattavasti lahjomattomampia kuin poliitikot.

Edelleen on selvää, että suomettuneisiin on turha lukea suomalaisia kommunisteja, jotka emeritusprofessori lukee itsestään selvästi Neuvostoliiton vaikutuspiiriin kuuluviksi, aivan kuten tietyt oikeistolaispiirit kuuluivat Saksan vaikutuspiiriin syksyn 1944 välirauhansopimuksen jälkeenkin.

Suomettuneita olivat taloudellista ja henkilökohtaista poliittista tukea Neuvostoliitolta saaneet Maalaisliiton ja SDP:n neuvostosuhteita harjoittaneet poliitikot.

Ketkä olivat suomettuneita, tavalla "josta jää pitkä varjo lähihistoriaamme"? Listalta löytyvät "malliesimerkkeinä" 1950-luvun suomettuneista maalaisliiton Urho Kekkosen lisäksi tämän kampanjoja ohjaillut Arvo Korsimo ja sosiaalidemokraattien Emil Skog, Aarre Simonen ja jopa Väinö Leskinen.

He olivat poliitikkoja, jotka pyrkivät "muodossa tai toisessa tarjoamaan neuvostoliitolle takeita myötämielisyydestään ja vastalahjana käyttämään naapurivaltaa hyväkseen sisäisessä poliittisessa valtataistelussaan".

Suomettumisen käsite ajoitetaan säännönmukaisesti vuoden 1947 eli Pariisin rauhansopimuksen jälkeiseen aikaan. Kolmen suuren yhteistyön rikkoutuminen (1948) merkitsi sitä, että Neuvostoliitto ryhtyi etsimään uusia keinoja vaikuttaa Suomen politiikkaan.

Sellainen avautui K.-A. Fagerholmin neuvostoliittolaisten vastustaman sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen jälkeen vuonna 1950, kun uudeksi pääministeriksi tuli ensimmäistä kertaa Urho Kekkonen (ml).

Itse järjestämällään Moskovan matkalla Kekkonen solmi Fagerholmia vastustettaessa jäissä jo viisi kuukautta pidetyn kauppasopimuksen, joka oli Neuvostoliitolle ensimmäinen kapitalistisen maan kanssa solmittu kauppasopimus ja siksi tärkeä. Kekkonen osoitti kiitollisuuttaan etu- ja jälkikäteen Stalinille lähetyin ylitsevuotavin kiitossähkein. Poliittisten aloitteiden tasolle yhteistoiminta kasvoi vuoden 1952 tammikuun pyjamantaskupuheessa.

Erityisen selvästi suomettuminen näkyy SDP:n hajottamisprosessissa. Keskeisiä henkilöitä olivat Emil Skog, joka tarjosi mahdollisuuden Kekkosen havittelemalle koalitiolle SDP:n ja Maalaisliiton välille ja Aarre Simonen. Suurlähettiläs Lebedev antoi jälkimmäisen ymmärtää, että Skogilla oli Moskovan luottamus.

Kohta Skogilla oli muutakin, nimittäin Moskovan rahaa. KGB:lta tulevat rahat TPSL sai Arvo Korsimon välityksellä Maaseudun säätiön kautta. Samanlaista tukea maksettiin myös SAK:lle kuusikymmenluvun vaihteessa, ja Kekkosen vaalirahastoihin. Avokätistä tukea sai myös SKP.