Minun seurakuntani on tämä ihmiskunta, ja jokainen sen jäsen on veljeni tai sisareni. Minun ruumiini on minun rukoushuoneeni. Minun Jumalani asuu minussa ja minä hänessä.
Minun sisimpäni on se kaikkein pyhin, jossa kuulen Jumalani puhuvan. Sydämeni päällä ei ole enää esirippua, vaan se on revennyt kahtia ylhäältä alas. Niinpä jokaisella on lupa astua kaikkein pyhimpään minun kanssani.
Mutta vain harvat näin tekevät. Jotkut tulevat kanssani pyhään asti, mutta kaikkein pyhin pysyy heille salattuna. Monet tapaan esipihalla uhraamassa uhrejansa, mutta suurin osa vaeltaa edelleen koko temppelialueen ulkopuolella.
He eivät uskalla astua sisälle ruumiinsa temppeliin, kulkea tietä pyhän, so. tunteidensa, kautta kaikkein pyhimpään. He eivät uskalla kohdata sisintä itseään, joka valaisisi heidän silmänsä niin, että he näkisivät. Tämä on surullista.
Kaikkein pyhimmässä kaikki ihmiset ovat yhtä. Heidän sisimpänsä kohtaa siellä heidän todellisen Minänsä. Minä Olen, so. Jumala, on heidän todellinen Minänsä.
Mutta suurin osa ihmisistä vaeltaa ilman tietoa olemuksensa ytimestä. He ovat sulkeneet silmänsä itseltään. He ovat kutoneet esiripun kiinni pyhän ja kaikkein pyhimmän välille. Heidän alitajuntansa on heidän esirippunsa. Tämä maailma on kirjaillut siihen kuvionsa. He puhuvat "ei tiedostamattomasta", kun he puhuvat itsestään. Sen sijaan he "tiedostavat" ainostaan omat harhansa.
Tällaisia mekin olimme. Vaelsimme omien harhojemme vallassa. Emme tunteneet itseämme, so. sisintämme. Pelkäsimme tunteitamme. Emme kuulleet arvojamme. Olimme itseämme paossa. Koimme isiemme häpeän omaksemme, ja verhosimme itsemme viikunanlehdillä. Piilouduimme omalta itseltämme, sisäisen lapsemme katseelta.
Ja tämän kaiken teimme vain siksi, ettemme osanneet muuta. Me emme saaneet kasvaa yhteydessä kaikkein pyhimpään. Vanhempamme sulkivat meiltä sisimpänsä. Emme nähneet esiripun taakse, ja siksi koimme turvattomuutta. Meidän sisimpämme jäi meille vieraaksi. Kukaan ei koskaan raottanut meille verhoa, jotta olisimme nähneet itsemme.
Suljimme sisäisen lapsemme paksun verhon taakse pimeyteen. Eristimme itsemme itseltämme. Pakenimme ruumiimme temppelistä ulos. Jätimme itsemme vaille huomiota ja rakkautta, koska myös vanhempamme olivat tehneet samoin. Asuimme luolissa kaukana omasta itsestämme. Kaitsimme sikoja ja söimme mitä niiltä jäi yli.
Mutta jotain onneksi tapahtui. Vielä kun olimme kaukana, meidän sisimpämme armahti meidät, juoksi meitä vastaan ja lankesi kaulaamme ja suuteli meitä hellästi. Meidän Jumalamme hyvyys ja ihmisrakkaus veti meidät takaisin yhteyteen itsemme kanssa. Kaikkein pyhimmässä me saimme nähdä Jumalamme, so. meidän isämme, kasvot. Näimme hänen kasvoissaan itsemme, sillä Hän oli luonut meidät omaksi kuvaksensa.
Näin me kohtaamme itsemme. "Kun olette nähneet Isän, olette nähneet itsenne, so. todellisen minänne".
Minun sisimpäni on se kaikkein pyhin, jossa kuulen Jumalani puhuvan. Sydämeni päällä ei ole enää esirippua, vaan se on revennyt kahtia ylhäältä alas. Niinpä jokaisella on lupa astua kaikkein pyhimpään minun kanssani.
Mutta vain harvat näin tekevät. Jotkut tulevat kanssani pyhään asti, mutta kaikkein pyhin pysyy heille salattuna. Monet tapaan esipihalla uhraamassa uhrejansa, mutta suurin osa vaeltaa edelleen koko temppelialueen ulkopuolella.
He eivät uskalla astua sisälle ruumiinsa temppeliin, kulkea tietä pyhän, so. tunteidensa, kautta kaikkein pyhimpään. He eivät uskalla kohdata sisintä itseään, joka valaisisi heidän silmänsä niin, että he näkisivät. Tämä on surullista.
Kaikkein pyhimmässä kaikki ihmiset ovat yhtä. Heidän sisimpänsä kohtaa siellä heidän todellisen Minänsä. Minä Olen, so. Jumala, on heidän todellinen Minänsä.
Mutta suurin osa ihmisistä vaeltaa ilman tietoa olemuksensa ytimestä. He ovat sulkeneet silmänsä itseltään. He ovat kutoneet esiripun kiinni pyhän ja kaikkein pyhimmän välille. Heidän alitajuntansa on heidän esirippunsa. Tämä maailma on kirjaillut siihen kuvionsa. He puhuvat "ei tiedostamattomasta", kun he puhuvat itsestään. Sen sijaan he "tiedostavat" ainostaan omat harhansa.
Tällaisia mekin olimme. Vaelsimme omien harhojemme vallassa. Emme tunteneet itseämme, so. sisintämme. Pelkäsimme tunteitamme. Emme kuulleet arvojamme. Olimme itseämme paossa. Koimme isiemme häpeän omaksemme, ja verhosimme itsemme viikunanlehdillä. Piilouduimme omalta itseltämme, sisäisen lapsemme katseelta.
Ja tämän kaiken teimme vain siksi, ettemme osanneet muuta. Me emme saaneet kasvaa yhteydessä kaikkein pyhimpään. Vanhempamme sulkivat meiltä sisimpänsä. Emme nähneet esiripun taakse, ja siksi koimme turvattomuutta. Meidän sisimpämme jäi meille vieraaksi. Kukaan ei koskaan raottanut meille verhoa, jotta olisimme nähneet itsemme.
Suljimme sisäisen lapsemme paksun verhon taakse pimeyteen. Eristimme itsemme itseltämme. Pakenimme ruumiimme temppelistä ulos. Jätimme itsemme vaille huomiota ja rakkautta, koska myös vanhempamme olivat tehneet samoin. Asuimme luolissa kaukana omasta itsestämme. Kaitsimme sikoja ja söimme mitä niiltä jäi yli.
Mutta jotain onneksi tapahtui. Vielä kun olimme kaukana, meidän sisimpämme armahti meidät, juoksi meitä vastaan ja lankesi kaulaamme ja suuteli meitä hellästi. Meidän Jumalamme hyvyys ja ihmisrakkaus veti meidät takaisin yhteyteen itsemme kanssa. Kaikkein pyhimmässä me saimme nähdä Jumalamme, so. meidän isämme, kasvot. Näimme hänen kasvoissaan itsemme, sillä Hän oli luonut meidät omaksi kuvaksensa.
Näin me kohtaamme itsemme. "Kun olette nähneet Isän, olette nähneet itsenne, so. todellisen minänne".
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.