Quo vadis?

Jos lähestymme jumalkäsitettä lähtökohtaisesti antidogmaattisen näkemyseen taivutettuina, emme näe koko kuvaa uskonnosta. Jumalat kulttuurien figuureina eivät stemmaa siihen kiiltokuvaan, jota tarjoillaan eri paketeissa monien eri ryhmittymien toimesta. Onneksi tällä palstalla on paljon dogmaatikkoja, joten on helppoa kirjoittaa.

Mystikot ja valaistuneet ovat esittäneet kahta kysymystä tärkeimmiksi kautta aikojen: mystikot; kuka oli Jeesus Kristus ja valaistuneet; kuka minä olen. Tarkasteltaessa kuitenkin näitä kysymyksiä juolahtaa mieleen aina kysymys: jos et pysty sanomaan kuka olet itse niin miten voisit vastata siihen, kuka oli Jeesus/Jumala?
Eniten minua on puhutellut kuitenkin se ero mikä on päällisinpuolin hienolla järjestöllä ja sillä, mitä löytyy sen kiillotetun pinnan alta. (Katoliset papit raiskaavat lapsia, Jehovan todistajat kieltävät ottamasta verta sairalassa, lestadiolaiset eivät saa katsoa edes tv:tä tai tanssia.)
Kuitenkin ihminen joka ei kykene vastaamaan kysymykseen kuka hän itse on, väittää pystyvänsä kuitenkin kertomaan muille mikä on Jumalan tahto. Jos joku pystyisi vielä määrittelemään tehokkaasti mikä on Jumala. Minä voin ketoa kyllä mitä on jumaluus, mutta Jumala, persoonallinen Amerikkalaisten Jumala on minulle yhtä uskottava kuin joulupukki. Ja jos joku teistä haluaa nyt perustavanlaatusesti kertoa minulle miten hän tietää tarkalleen ottaen kuka hän on, niin kuulisin mielelläni. Mikä osa tarkalleen ottaen hänessä on "hän". Ihmisen kehossa ei ole yhtään solua joka ei uudistuisi. Mikä osa siis on se joka säilyttää muistot. Ne eivät voi olla vain soluihin talletettua dataa. Solut tuhoutuvat samalla kun uudet korvaavat ne. Joku varmaan sanoo tässä kohtaa "sielu". Noh, mikä sitten on sielu? Subjektiivinen käsite, sillä mitään objektiivisesti tarkasteltavaa siinä ei voi olla, muuten se olisi jo löydetty ruumiinavauksissa.
Jos haluaa kertoa siitä mikä on jumala, olisi kohtuullista pystyä vastaamaan tähän.