Eronnut = epäonnistunut?

Oma avioliittoni kesti nelisen vuotta. Tunnen edelleen välillä itseni niin kovin epäonnistuneeksi, mutta toisaalta erosta on kulunut vasta puolisen vuotta. Ehkä se jossain vaiheessa helpottaa. Enkä minäkään niin ajattele muista eronneista, vaan ainoastaan omalla kohdallani. Erityisesti lapselle olisin halunnut antaa "oikean" ehjän perheen, siinä epäonnistuminen tuntuu kaikkein pahimmalta.

Kun eron kanssa samoihin aikoihin kävin vielä läpi jonkinlaista kolmenkympin kriisiä, niin välillä oli aika epätoivoinen olo. En todellakaan ajatellut elämän menevän kohdallani niin kuin se meni. Ja kun ystävä- ja tuttavapiiriini ei kuulu yhtään toista eronnutta tai yksinhuoltajaa, niin tunnen olevani todellinen luuseri. Ja aika yksin sen asian kanssa. Kaikki muut ovat naimisissa, parisuhteessa tai sinkkuja, heillä on autot, omat asunnot ja muutkin perusasiat kunnossa. Ja itse asun vuokralla ja ihmettelen, miten selviän taloudellisesti ja muutenkin pienen lapsen kanssa yksin.

käydä läpi nämä mollemmat suhteet, mikä johti eroon? Oliko niissä samoja piirteitä? ihastutko jotenkin "vääriin" ihmisiin?
Itse tarkastelin toisessa erossani näitä kysymyksiä, ja menin terapiaan. Toivon ja nykyään jo uskon, etten tee niitä vieheitä mitä ennen ihmissuhteissani toistin.
Ja tuo omanarvon menetyksen tunne, on ihan normaalia.

Yhdessä noin 7v, naimisiin ja en ehtinyt edes ensimmäistä hääpäivää viettää :-(
Mies rakastui yli 10v nuorempaan tyttöseen useamman viikon työmatkalla...

Kyllä tuntui olo epäonnistuneelta melkeen 2v, ennenkuin pääsi taas itsensä kanssa ihan kunnolla ja rehellisesti jaloilleen!

Lähti kahden vuoden jälkeen ja tämä liitto oli hänen kolmas.Itse aloin olemaan hänen kanssaan kun hänellä oli vielä harkinta-aika päällä.Meidän eropäätöksen jälkeen hänellä oli uusi mies kahden kuukauden kuluttua eikä voitu edes harkinta-ajalla puhua eron syistä.Tuskin koskaan tuntee että olisi epäonnistunut??????

kaikilla eronneilla on tuommoset tuntemukset. Itsekin kahdesti eronnut, aloin liian äkki eka eron jälkeen uuden ihmisen kanssa ja kävin sitä eroa läpi vasta tässä toisessa suhteessa. Käy läpi erosi juurta jaksain ennenkuin alat uuteen suhteeseen. Tsemppiä!

Kyllä olen tuntenut itseni todella huonoksi, sillä toisen eroni tultua yleiseen tietoon kuulin joidenkin sukulaisieni siunailleen eräälle ystävälleni, että "onkohan siinä jotain vikaa kun jo toisen kerran eroaa..?" Ja vielä kun kuulivat että lapset jäivät isänsä kanssa asumaan, ei riemulla ollut rajaa. Ei minulta kyllä kukaan tullut kysymään suoraan miksi lapset jäivät isälle, vaan jokainen eli omissa olettamuksissaan ja olivat tietävinään niin kovin paljon asioista. Kyllähän sillä voi hehkutella ympäri kyliä...

Suhteemme kesti 13 vuotta josta kolme naimisissa. Muutin yhteisestä kodistamme pois miehen käskystä, joka tuli yllätyksenä. Siis se nopea muuttaminen, ero oli jo kyllä vireillä. Kolme viikkoa muuttoni jälkeen oli exälläni jo uusi nainen kuvioissa. En tiedä oliko valmiiksi katsottuna, mutta siinä vaiheessa kun meidän kuplamme puhkesi ei meillä kummallakaan ollut toista suhdetta. Mieheni oli kyllä pettänyt minua, tämän hän sanoikin kun keskustelimme syitä ja niiden seurauksia. Ilmeisesti halusi minua loukata, mutta ei siinä onnistunut koska henkinen väkivalta oli jo tappanut tunteeni häntä kohtaan.

Ensimmäisen liittoni rikkoi viina ja väkivalta. Ja tämä toinen teki saman ilman viinaa. Olen siis kompastunut vääränlaisiin miehiin. Pimeät illat ovat kaikkein pahimpia, sillä silloin iskee valtava ikävä lapsiin. Eroni tultua viralliseksi, otin tyttönimeni käyttöön. Silloin tunsin ensimmäisen kerran olevani jotakin. Kukaan ei minua enää alistanut, nöyryyttänyt eikä pahoinpidellyt. Itsetuntoni on ollut olematon, enhän ollut mitään missään asiassa. Vähitellen olen rakentanut itseäni uudestaan, pikkuhiljaa.

Olen tavannut uuden miehen, joka on myös kahdesti eronnut. Hänen kanssaan olen voinut puhua täysin avoimesti ja olemme voineet aloittaa suhteemme rakentamisen täysin puhtaalta pöydältä. Kunnioitamme toistemme yksityisyyttä, mutta olemme paljon myös kahdestaan. Ja välillä itkemme yhdessä... Näillä näkymin tämän miehen kainaloon on hyvä käpertyä, ja tiedän hänenkin tunteet minua kohtaan. Nyt tuntuu hyvälle, aidolle välittämiselle. Minun ei tarvitse pelätä henkistä eikä ruumiillista väkivaltaa, minua arvostetaan omana itsenäni, aitona persoonana.

Aikaisemmat liittoni ovatkin ehkä olleet harjoitusta tulevaa elämääni varten, niin kova koulu kuin se on ollutkin. Ero sinällään on rankka koettelemus, mutta siitäkin oppii paljon. Kaikesta ikävästä huolimatta.

Mies on ehdotellut avioeroa pari kertaa. Olen vastustanut kovasti, haluaisin jatkaa hänen rinnallaan yhteisessä kodissa lastemme kanssa. Kiukuttelin, epäilin ja syyttelin aikani. Tunsin itseni huonoksi, hävinneeksi, luuseriksi (taustalla toinen nainen). Yhtenä yönä tein päätöksen: en vastusta enää, jos mies todella haluaa erota. En syyttele, en kiukuttele, en epäile häntä. Jos ero toteutuu, niin sitten toteutuu. Lähden lasten kanssa, mutta myös mies joutuu lähtemään. Talo myydään ja molemmat aloitamme uuden elämän tahoillamme. En ole tätä miehelleni kertonut, mutta oma oloni helpottui heti. En ole enää katkera, en syyttele. Joskus vielä epäilen, mutta yritän päästä siitä eroon. Nyt minun on helpompi olla. Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, eroammeko vai emme. Tavallaan vapauduin henkisesti raskaasta taakasta, en tunne itseäni enää luuseriksi.

Eka liitto oli "pakko" sellainen jos niin voi sanoa.En jaksa siitä sen enempää.Ero oli helpotus.
Toinen rakkausliitto joka ei sitten kuitenkaan ollut sitä.Mies sairaaloisen mustasukkainen,väkivaltainen tyranni.
Taas ero.
Ja elinikäinen epäonnistuneen leima otsassa.Muiden kohdalla hyväksyisin.Omalla kohdallani en.Tuskin pääsen näistä tuntemuksistani koskaan.Kolmannen liiton ajatteleminenkin tuntuu väärältä.Kun ei se kuitenkaan onnistu tällaiselta luuserilta.
Ja kuitenkin minä aina yritin! Ongelmat oli muualla...

Kyllä tässä on itsensä tuntenut todella luuseriksi: sukulaisetkaan eivät juuri pidä yhteyttä, kun olen niin huono ihminen, että "hyvä" puoliso jätti.
Olkoon niin, että "hyvästä" säilytetään hyvä kuva, muttei katsota peilin taakse. Toisaalta se on ok siksi, ettei tule sitä tilannetta, että koko "komeus" olisi kaikkien riepoteltavana.
Nykyään vain näyttää siltä, että millään ei ole mitään arvoa, ja parisuhteet loppuvat hyvin helposti. Avoliitot ovat pahimpia, kun niistä voi vain lähteä panemalla oven kiinni.
Oma luuserius vahvistui, kun eron syistä ei ole koskaan kunnolla keskusteltu, ja kun sain kuulla, ettei syistä kannata edes keskustella, koska vuosien liiton jälkeen olin vain historiaa.
Piti oikein katsoa peiliin, että tajusin olevani olemassa.
Tsemppiä meille:)