Tunnen olevani aivan liian herkkä tälle maailmalle nykyään. Lieneekö syy siinä, että vasta äsken löysin Jumalani, mutta jo ennen sitä en voinut olla tuntematta miltein ylitsepääsemätöntä surua niiden puolesta/takia, jotka avioliitossa (tai missä tahansa muussa kahden ihmisen välisessä suhteessa) ollessaan tallaavat toisen osapuolen ihmisyyden ja ihmisarvon, lähes kaiken, minkä siitä ihmisestä ihmisen tekee! Puhun siis uskottomuudesta suhteessa.
Miksi minä olen niin herkkä kaikelle tälle? Lukiessani keskustelufoorumin palstaa "suhteet" ei pala voinut olla nousematta kurkkuun. Miten voin miltei VIHATA niitä ihmisiä, jotka täälläkin puhuvat siitä, kuinka ovat puolisoaan pettäneet ja kuinka se on puolison oma vika, vaikka en edes ihmisiä henk.koht. tunnekaan?
Syy sille, miksi tämän ajatukseltaan NIIN sekavan tekstin tänne kirjoitin, on se, että olen niin VIHAiNEN!!! Mielettömän vihainen teille, jotka ette osaa ihmistä kunnioittaa, ettekä varsinkaan sitä avioliittoa, jonka itse olette Jumalan, (niin rakkaan Jumalan), edessä solmineet! Kun ei teille voi sanoa kuin että HÄVETKÄÄ, eikä se todellakaan riitä... miksi minä teidän takianne sitten itken ja annan vihan nousta ja syödä minua sisältä käsin??? Halua ei ole teille saarnata, mutta onneksi on Jumala, joka täällä maan päällä meidän tekomme näkee ja meidät aikanaan tuomitsee niiden mukaan. Siitä olen kiitollinen.
Miksi minä olen niin herkkä kaikelle tälle? Lukiessani keskustelufoorumin palstaa "suhteet" ei pala voinut olla nousematta kurkkuun. Miten voin miltei VIHATA niitä ihmisiä, jotka täälläkin puhuvat siitä, kuinka ovat puolisoaan pettäneet ja kuinka se on puolison oma vika, vaikka en edes ihmisiä henk.koht. tunnekaan?
Syy sille, miksi tämän ajatukseltaan NIIN sekavan tekstin tänne kirjoitin, on se, että olen niin VIHAiNEN!!! Mielettömän vihainen teille, jotka ette osaa ihmistä kunnioittaa, ettekä varsinkaan sitä avioliittoa, jonka itse olette Jumalan, (niin rakkaan Jumalan), edessä solmineet! Kun ei teille voi sanoa kuin että HÄVETKÄÄ, eikä se todellakaan riitä... miksi minä teidän takianne sitten itken ja annan vihan nousta ja syödä minua sisältä käsin??? Halua ei ole teille saarnata, mutta onneksi on Jumala, joka täällä maan päällä meidän tekomme näkee ja meidät aikanaan tuomitsee niiden mukaan. Siitä olen kiitollinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Ymmärrän tuskasi ja itsekin olen ajatellut asioita samalla lailla.
Nyt olen itse eroamassa vaimostani neljän vuoden naimisissa olon jälkeen, jälkeen jää 1 1/2 vuotias lapsi jota rakastan todella paljon ja huomaan jo että lapsi on kärsinyt todella paljon tästä erosta.
Ehdotin vaimolleni että mentäisiin juttelemaan papin kanssa, että saataisiin pohja liitolle ja ehkä rakkauden uudelleen näkyviin, mutta vaimoni puolesta olen kohdannut vaan kylmän muurin, eli vaimollani ei ole halua pätkääkään yrittää, vaimoni on rikkinäisestä kodista jossa ei puhuttu asioita vaan pidettiin mykkä koulua, mutta erotakaan eivät osanneet.
Olenkin kysynyt Jumalalta että miksi piti tapahtua näin, eikö maailmassa ole enää sellaisia naisia johon pystyisi luottaa ja turvautua hädän hetkellä, eikä niin että hädän hetkellä vaimo kääntää selkänsä ja on vastaan.
Olen sitä mieltä että pitäisi tulla jokin laki joka ei antaisi erota heti, vaan pitäsi käydä psykologilla ja tehdä tilanteesta arvio, ettei ruvettaisi itse leikkimään psykologia, koska yleensähän kaikkeen on luonnollinen selitys, ei avioliiton tarvitse kaatua johonkin pikku nahisteluihin ja ´jos niitä on niin huomata, että ne kuuluu elämään.
Laki tai ei, psykoligilla on hyvä käydä. Ei muutamaa kertaa vaan ehkä suunnilleen vuoden päivät kerran viikossa, yhdessä ja erikseen. Synnyt syvät valottuvat selvemmin kuin itse omissa ongelmissa epätoivoisesti riuhtoen. Näin kävi ainakin omassa tapauksessani, jossa selvisi että ero on ainut oikea ratkaisu niin puolisoiden kuin lastenkin kannalta.
En kaiketi ole sanan varsinaisessa merkityksessä "uskossa" mutta muistan että rukouksen tapaisiakin tuli harrastetuksi. Mitään täsmällistä ei solmussa olevien asioiden keskeltä osannut pyytää, sen suuntaista vain että "kuten luonnollisesti olet huomannut, täällä on hankaluuksia eikä apu olisi pahitteeksi jos kiireiltäsi joudat". Sikäli olen edelleen ymmällä että rukoukseni tuntuivat todella tuottavan tulosta mutta suuntaan, joka käsittääkseni on vallan outo tämänkin keskusteluhaaran avausta ajatellen: Ensinnäkin tuli se ero ja toiseksi tielleni osui saman tien nykyinen puolisoni, jolla oli lähes tarkalleen samanlainen tausta. Olemme nyt kohta olleet kymmenen vuotta onnellisesti naimisissa. Syntiä tuli siis tehdyksi oikein kunnolla mutta kaikki voivat hyvin, lapset, uudet ja entiset puolisot.
Kaiken kaikkiaan olen kokemuksieni perusteella sitä mieltä, että eroon ei todellakaan kannata ryhtyä niiden pikku nahistelujen takia hetken mielijohteesta. Mutta nimen omaan lasten takia ei kannata viivytelläkään. Jos näyttää siltä että ero parantaa tilannetta niin ei kun menoksi. Lapsuus on ohi niin tavattoman äkkiä eikä kaoottisissa olosuhteissa vietettyä sellaista voi jälkeenpäin korvata.
Mikä oli niin ylipääsemätön ongelma?
Helppoahan olisikin jos voisi mainita sen yhden ylipääsemättömän asian, joka meille tuli. Jos kuitenkin olisi ollut tasan yksi, se ei ehkä olisikaan ollut ylipääsemätön.
Jälkeenpäin ajatellen pahin ongelma oli se, että mentiin naimisiin liian nuorina. Aluksi oli tietysti ruusunpunaiset lasit päässä molemmilla mutta pikku hiljaa alkoi paljastua että käsitykseet yhteiselosta ja läheisyydestä ovat kovin kaukana toisistaan. Vähällä ei olisi tahtonut luovuttaa ja liki parikymmentä vuotta siinä kuluikin turhautuneisuutta ja masennusta kasvatellessa. Viinaakin alkoi kulua hälyttäviä määriä, minkä helposti voisi pistää syyksi koko juttuun. Näin ei kuitenkaan ollut vaan se oli oire. Nykyisin ei kulu ollenkaan eikä lopetus vaatinut kummempia ponnisteluja, muun elämäntilanteen korjaus riitti.
Mutta ei niin huonoa ettei hyvääkin, pari hienoa lasta saatiin aikaiseksi ja uuden liiton myötä heille vielä hyvät kaverit nykyisen puolison lapsista.
Todellakaan en halua teistä ketään moittia ratkaisuistanne tai kohtaloistanne, mutta onko niin, ettei enää vain jakseta yrittää? Jotenkin on varmasti luotu semmoinen kuva avioliitosta, että siihen jos ryhtyy, voi siitä yhtä helposti luopua. Ensimmäinen arkipäivä kun kohdalle sattuu ollaan jo omasta mielestä kuilun pohjalla eikä ylös johda tikkaita. Totuus on varmasti toinen! Niin monia käsiä, auttavia sellaisia, on tarjolla ja moni on valmis lainaamaan omia tikkaitaan tai vaikka lahjoittamaan ne pohjalla oleville, jotta he sieltä ylös pääsisivät! Täytynee tässä tunnustaa, että olen vasta 18-vuotias ja seurustellutkin poikaystäväni kanssa vasta 1,5 vuotta. Ei siis ole takana kymmenen vuoden onnellista liittoa ja taskussa tukkua hyviä neuvoja kokemuksen pohjalta, mutta sen perusteella, mitä olen omassa suhteessani (, jos sallitte seurusteluani siksi nimitettävän)käynyt läpi, voin sanoa, että heittämällä oman ylpeyden ja itserakkauden romukoppaan saa aikaan paljon.
Meillä on kaukosuhde, välimatkaa on lyhimmillään tänä aikana ollut n.75 km ja nykyisellään sitä on n.550 km ja voin sanoa, että jokainen päivä on tuonut mukanaan hippusen kateutta ja mustasukkaisuutta ja niiden kasauduttua yhteen oli sen kasan romahdettava joku päivä. Romahdus tapahtuikin vähän aikaa sitten ja edessä oli päätös: lähdetäänkö eri teille vai kuljetaanko käsi kädessä loppuun saakka? Päätimme erota. Välimatkasta johtuen emme voineet jättää toisiamme yksin sillä sekunnilla, vaan odotellessamme mm. juna-aikatauluja puhelimme läpi kaiken sen, mikä meni vikaan ja itkimme toistemme olkapäitä vasten. Välillä naurettiin ja lopulta ladeltiin kiitoksia siitä, miten ihana toinen on. Kyynelten läpi nauruun (ja voittoon) ja halauksen jälkeen päätettiin jatkaa sittenkin. Ehtona tosin oli molempien ehdoton suostumus sopimukseen, josta lyötiin kättä päälle. Meidän molempien tuli yrittää!
Yksinkertaista, mutta toimii. Siitä asti olemme olleet todella onnellisia eikä kumpikaan unohda mainita riidan yrittäessä päästä niskan päälle sitä, että "meidänhän piti yrittää" saati sitten kertoa toiselle että " hei, mä muuten tykkään susta". Riitely loppuu aina ennen kuin se on ehtinyt oikeastaan alkaakaan.
Toki sekin, että tulin uskoon lähes samoihin aikoihin vaikutti asiaan osaltaan. Poikaystäväni on ollut uskossa kauemmin ja tottakai se hiertää, jos maailmankatsomukset ovat niin erilaiset. Mutta ei se tee arkea helpommaksi saati sitä, että edelleen olen tuliluontoinen ja kiivas ja poikaystäväni edelleen hajamielinen, mutta mitä sitten? Me rakastamme toisiamme ja tasan tarkkaan tiedämme toistemme huonot puolet. Vasta n. viikko sitten poikaystäväni sanoi, että nyt hänellä on tavoitteenaan ottaa minusta itselleen vaimo joku päivä ja sitä ennen muuttaa saman katon alle asumaan. Sydän hypähti toki ilosta, mutta yhtälailla hiipi epäilys korvien väliin: onko meistä elämään toistemme rinnalla joka hetki? Oli myötä- tai vastamäki, kuilun pohja tai vasta sen reuna? Ne hetket, jolloin yhdessä olemme (=harvoin, välimatkan takia) ovat osoittaneet, miten vaikeaa on löytää yhteistä säveltä. Nyt uskon sen löytyneen, pyristelty on tähän asti...
Vielä jankkaan sen verran, että meillä ei liene edessä sellaista riskiä, että liian aikaisessa vaiheessa avioon astuisimme. Vaikka minä niin romantiikan nälkäinen ja innokas olenkin niin hyvää kannattaa odottaa ja hyvää perustaa avioliitolle kannattaa rakentaa kauemminkin. Ja lupaan, jos sinne asti tämän ihanan miehen kanssa pääsen, sieltä en häntä koipien välissä palaa vaan taistelen, jos tarve vaatii!
Hyvä kysymys ja olen edelleen pyörteissä, koko tapahtuma ketjusta.
Tuntuu että koko liiton päämäärä oli eroaminen jossain vaiheessa.
Tarkoitan sitä että vaimolla, oli rikkinäinen lapsuus ja vanhemmat eivät osanneet erota vaikka olisi ollut syytä, mielestäni vaimo oli aika hajalla kun aloitettiin seurustelu ja itsetunto ongelma, joka ilmeni mm. erilaisena käyttäytymismuotona ja väärinkäsityksinä, esim. ei voinut ymmärtää, jos hän oli matkoilla ja matkat venähti, että toinen kaipaa ja rakastaa häntä ja haluaisi hänet kotiin, vaan koki sen vapauden rajoittamisena, yleensäkin matkat oli ilmoitus asia josta ei keskusteltu, vaikka raha tilanne oli tiukka, mutta ymmärsin että vaimolle tekee hyvää nähdä kavereita.
Ehkä on kuitenkin helpompi luovuttaa ja jättää ehkä ongelmat sitten eteen päin joskus ratkaistavaksi.
Riitoja ei hyväksytty perheessä, itse olen sellainen tuuli viiri että välistä jyrisee ja välistä poutaa, mutta ilmeisesti pitäisi elää vaan seesteisesti, ja pitää melut mahassa kunnes tulee mitta täyteen.
Mielestäni tässä tapauksessa ei ole ylipääsemätöntä ongelmaa, on sarja väärinkäsityksiä ja ymmärryksiä, mielestäni olemme vain jossain normaalissa kriisissä, jotka avioparit jossain vaiheessa käyvät läpi, olen jutellut ammatti ihmisen kanssa näistä asioista.
Avioliitto ei mielestäni saa kaatua siihen ettei edes yritä selvittää asioita.
En tiedä sitten että onko vaimoni halukas menemään perheneuvontaan, pelkää että siellä laitetaan atomeiksi, eli kaivetaan menneisyyttä luullakseni, itse olen valmis menemään, ihan senkin takia, että sieltä saisi ehkä apua ongelmien käsittelyssä oikein, meillähän on vain ne toiminta mallit ongelmien käsittelyssä, jotka me olemme oppineet omilta vanhemmilta.
Olen iloinen, että kuitenkin vaikeiden vaiheiden kautta löysitte toisenne ja syvyyttä suhteeseen joka todennäköisesti antaa niin vankan perustan elämänne varrelle, että pahatkin karikot vältetään sillä.
Olen itse kans, tehnyt tiliä vaimoni kanssa,ja itketty ja halattu ja kuitenkin löydetty toisesta niitä hyviä puolia, mutta äkkiä on tilanne sitten muuttunut toiseksi, ehkä tuntuu siltä että vaimoni ei pystyisi avautumaan asioille, vaan menee lukkoon, onko niin että hän pelkää tai sitten ei pysty luottamaan muhun kuitenkaan, mieles täni ei ole mitään menetettävää vaan ainoastaan hävittävää.
Aikoinaan seurustelun alussa vaimoni oli töissä lapissa, itsellä oli sellainen työ ja työ vuoro että viikko töitä ja viikko vapaata, eli työ vuoron jälkeen lähdin ajelemaan lappia kohden jonne oli matkaa n. 750 km vaikka olisi edellinen yö tullut valvottua, ja väsytti niin kovasti, mutta minkäs teet kun kaipuu ja rakkaus on kova niin tälläinenkin matka tuntuu lyhyeltä, siellä sitten eräänä viikonloppuna mentiin kihloihin, olin otettu silloin, että joku haluaa minut ja vielä kihloihin, käveltiin paljon tuntureilla ja tutustuttiin toisiimme. Niitä aikoja on mukava miettiä ja tuntu että kuitenkin olisi ollut Jumalan johdatus matkassa.
En tiennyt silloin aikoinaan että joutuisin sanoista kiinni, kun työ kaveri sanoi, (olin silloin vielä sinkku) että kukahan hiutale siellä päivystää (tarkoitti kokematonta), sanoin silloin leikilläni että ei saa puhua pahaa tulevasta vaimostani, se oli pelkkä letkautus silloin, mutta niin siinä sitten kävi että siitä hiutaleesta tuli vaimoni, ja lapseni äiti, ehkä Jumala kuuli letkautukseni ja ymmäärtääkseni on myös huumorin tajuinen niin, antoi asian sitten mennä, niin että päädyttiin yhteen.
Vaikka tilanne on nyt se mikä on niin kuitenkin olen iloinen että olen kokenut tän asian, koska rakkaus on aina niin ihana asia ja kuitenkin että huomaa, että on kyky rakastaa, luulin sen taidon menneen kun entinen jätti mut viiden vuoden seurustelun jälkeen, rupesi kiinnostamaan nää, ravintola hommat ja pailaaminen liiaksi, että seurustelu häiritsi sitä.
Olen valitettavsti huomannut, että lapsi vaikka on miten ihana, on tullut suhteemme väliin, siinä mielessä, että olemme vieraantuneet toisistamme.
hyvin kirjoitit, mutta yksi kysymys tuli mieleeni. sanoit, etta olette poikakaverisi kanssa uskovaisia. eli eiko siis avoliitto (yhdessa asuminen ennen avioliittoa) ole synti? mita mielta sina olet siita?
Uskovaisia olemme, mutta enpä taida uskoa avoliiton olevan syntiä, miksi olisi? Jos asuu vastakkaista sukupuolta olevan kanssa saman katon alla, mitä pahaa siinä on? Ymmärrä en minä ainakaan... (?!) Jos asiassa on kuitenkin jotain pahaa ja syntistä, haluaisin sen tietää. Nyt elän niin vaikeita aikoja, tuntuu, ettei millään jaksa aamulla nousta. Tuntuu niin turhalta asua rakastamastaan ihmisestä niin kaukana. Hölmöä ajatella, että vaikka seurustellaan, puhutaan toisillemme kerran viikossa ja nähdään kerran kuussa. Ei tunnu olevan mitään mieltä... mulla on niin kova kaipuu tämän ihmisen luo, että jos elämä tuo tullessaan mahdollisuuden asettua asumaan lähemmäs tätä ihmistä, sen teen epäröimättä. En kyllä jaksa uskoa (enkä halua), että olisi väärin asua rakastamansa ihmisen kanssa, mutta kerro toki, jos asia on näin ja ennen kaikkea miksi se on näin. Nyt tuli aika epätodellinen olo, koska en ole asiaa noin ajatellut, ollut sitä vastoin vain onnellinen siitä, että tiedän hänen odottavan minua ja uskon, että meillä on mahdollisuus onneen, sillä rakas taivaan Isukki on meillä turvana ja Hänen armoonsa ja rakkauteensa voin luottaa. Vaikka me emme olisikaan toisillemme "Ne Oikeat" niin lohtua tuo se, että uskon Jumalan johdatukseen, Hän näyttää meille sen oikean tien täällä maan päälläkin.
Mä pelaan ainakin elämässä paljon tunteilla, teen kaikki ratkasut ja päätökset tunteiden pohjalta. Itku pääsee helposti ilosta sekä surusta ja ikävän tunne on niin kokonaisvaltanen ja itseasiassa kamala, etten haluaisi koskaan ikävöidä ketään. Poikaystävästä on tullut kuitenkin mulle niin rakas, etten voi käsittää, miten voisin ilman häntä elää. Tiedän, että jos eroamme joku päivä se on oikea ratkaisu enkä kuole siihen paikkaan, vaikka se siltä tuntuisi. Kokemuksesta kuitenkin sen tiedän, etten selviä siitä lamaannuksesta ihan hetkessä, enkä ymmärrä miksi pitäisikään... olen muuttannut eri paikkakunnalta toiselle 5.luokan jälkeen kolme kertaa ja olen ollut kuudessa eri koulussa. Taakse on jääny monet ihanat ystävät ja tämän viimesimmän muuton jäljet näkyy minussa edelleen. Parhaat ystävät jäi taakse ja samalla lisääntyi välimatka minun ja poikaystäväni välillä. Jäin totaalisen yksin, sillä en ole täältä saanut mitään parhaita ystäviä, enkä osiltaan edes kaipaa. Tykkään olla yksin, mutta minulla on iso ikävä ystäviäni. Monet itkut olen itkenyt. Rakkaus, niin ystävien, miehen ja naisen ja ihmisen ja Jumalankin välinen on jotain todella suurta. Ihmettelen välillä, miten joku voi elää ilman, että rakastaa paljon ja palavasti. Minä rakastan ystäviäni, poikaystävääni ja Jumalaani PALJON. Heistä en voi enkä halua luopua. Luulen, että minulla on heihin kaikkiin koko elämän (ellei pidemmällekin) kestävä (rakkaus)suhde. Kaipaan rakkautta joka hetki.
et usko avoliiton olevan syntia koska sita harkitset poikaystavasi kanssa. eli riski siina, etta eletaan niinkuin aviopari on se, etta aletaan myos harrastamaan seksia. raamattu kertoo hyvin selvasti sen, etta seksi enne avioliittoa on syntia.
ymmarran kuitenkin kaipuusi poikaystavaasi kohtaan, koska olen itse saman kokenut. en siis ole sanomassa mita sinun ja poikaystavasi pitaa tehda, te teette ratkaisunne, mutta haluan etta te tiedatte mihin olette ryhtymassa. uskon etta rakastatte toisianne koko sydamistanne. mutta ihan puhun omastakin puolesta, etta odottaminen avioliittoon asti todellakin kannattaa.
Kyllä... sain itseasiassa jo vastauksen tähän aiheeseen jo aiemmin, mutta kiitos kun jaksoit opastaa. Raamattua lukiessani tosiaan tuli vastaan tämä, että avoliitto on syntiä, mutta perustelut aiheeseen sain kysyessäni sitä... en nyt oikein tiedä, mitä ajatella... oon jotenkin jumissa. Tää homma vei jotenkin nyt pohjan kaikelta, siltä tuntuu. Enpä tiedä, mikä olisi oikea ratkaisu, koska tiiän, etten jaksa tätä enää. Meinaan erossa oloa. Henkisesti mulle aivan liian raskasta, vaikka toista rakastankin sydämeni pohjasta. Pitäis tietysti jaksaa vain odottaa ja odottaa. Ollaan nyt 18-vuotiaita ja luulen, ettei avioliitto tule kysymykseenkään kuin aikaisintaan 7 vuoden kuluttua. Niin epätoivonen ha itseasiassa EPÄTODELLINEN olo. En tietenkään haluaisi Jumalan tahtoa vastaan rikkoa! Rukoillu olen Jumalalta neuvoja siihen, miten minun henk.koht. tulisi elää tiettyinä hetkinä.
Kun nyt ole vain ihminen ja hyvin syntinen, on pakko kapinoida, jopa Jumalaani vastaan. Typerää on kyseenalaistaa Jumalan antamia neuvoja/käskyjä, mutta mietin onko mulle todella paras ratkasu elää vielä se 7 vuotta tässä samassa ikävässä ja surussa? En vaan jaksa enää... taitaa olla rukouksen paikka. Olen pahoillani, jos tämä vastaus oli jotenkin epäkristillinen ja vaikuttaa siltä, että uskoni riittää tasan niin kauan kuin Jumala antaa myöten mun haluille. Ei se näin tietenkään mene! :)
Kokeile vielä yhtä mahdollsiuutta, omien "silmalasiesi" vaihtoa. Olet juuttunut vaimon taustaan. Anna hänelle mahdollisuus katselemalla häntä uusien, ihailevien, kunnioittavien silmalasien läpi. Myös itseäsi voit yrittää katsella uusien lasien kautta. Tuuliviirin kanssa ei ole kauhean helppoa elää. Entä jos suhtautuisit asiohin vähän rennomalla otteella, ei kaikkeen tarvitse reagoida. Kysymys ei ole siis tunteiden panttaamisesta, vaan itsesi vapauttamisesta. Kannattaisiko kokeilla?
Ei kannata kokeilla.
Nimen omaan lähden perhe neuvontaan, juuri siksi että entinen malli ei voi jatkua, vaan on muututtava.
Mielestäni on kuitenkin tiedettävä että missä meni vikaan, että voisi sitten tapahtua muutoksia, tietyssä asioissa ja että saa puhdistaa pöydän asioista jotka hiertävät tai mukamas hiertävät, tärkeintä olisi kuitenkin asioista jutteleminen ja keskusteleminen, joskus asioita ei saa jättää roikkumaan, vaan ne on selvitettävä, jos se vaikuttaa toiseen voimakkaasti.
En voi ajatella, että muuttuisin vaimoni takia, vaan itseni takia, kuitenkin mulla on halua muuttua ja yrittää.
Luulen että kun saa sen vyyhti solmun purettua, niin siinä tapahtuu myös vapautumista, koska kuitenkin ihmiset reakoivat tiettyihin ongelmiin tietyllä lailla.
On myös totta että monet asiat tulevat suhteen eteen, esim. työ paikka ja sen ongelmat, jos ei niitä tiedosta ja tunnista niin, ne vaikuttavat myös pari suhteeseen.
Näitä asioita on kuitenkin turha jossitella itsekseen vaan sitä varten on olemassa ammatti auttajia.
Nämä keskustelu palstat, ovat kuitenkin mielipide palstoja.
tiedan taysin milta sinusta tuntuu! :)
no, miksette te mene naimisiin? miksi odottaisitte sen 7 pitkaa vuotta?! kuin noin toisianne rakastatte, niin en nae mitaan syyta sille miksette voisi menna naimisiin, vaikka olettekin "vasta" 18-vuotiaita.