Olen seurustellut reilun vuoden aivan mahtavan miehen kanssa ja olemme alkaneet harkita yhteenmuuttoa. Ongelma on kuitenkin se, että kumppanini ei voi SIETÄÄ lemmikkejäni!
Minulla on kaksi kissaa ja yksi koira. Olen lapsesta asti ollut todella eläinrakas ja tälläkin hetkellä lemmikkini merkitsevät minulle todella paljon. Olen myös vakavasti harkinnut ammattia eläintenhoidon parissa.
Mieheni hyvin suora ja ehdoton viesti on kuitenkin, että koira saa jäädä mutta kissoista pitää päästä eroon, muuten ei voida asua yhdessä (ei voi kuulemma sietää kissankarvoja, ihan niin kuin koirasta ei lähtisi karvaa!!).
Haluaisin kuulla jos jollakin on ollut vastaavanlaisia kokemuksia ja mitä olette tilanteelle tehneet? Tai ihan vain pelkkiä mielipiteitä, onko oikein ottaa lemmikkieläin ja luopua siitä kumppanin takia? Vai onko oikein ylipäätänsä vaatia kyseistä asiaa?
Auttakaa kiitos!
Minulla on kaksi kissaa ja yksi koira. Olen lapsesta asti ollut todella eläinrakas ja tälläkin hetkellä lemmikkini merkitsevät minulle todella paljon. Olen myös vakavasti harkinnut ammattia eläintenhoidon parissa.
Mieheni hyvin suora ja ehdoton viesti on kuitenkin, että koira saa jäädä mutta kissoista pitää päästä eroon, muuten ei voida asua yhdessä (ei voi kuulemma sietää kissankarvoja, ihan niin kuin koirasta ei lähtisi karvaa!!).
Haluaisin kuulla jos jollakin on ollut vastaavanlaisia kokemuksia ja mitä olette tilanteelle tehneet? Tai ihan vain pelkkiä mielipiteitä, onko oikein ottaa lemmikkieläin ja luopua siitä kumppanin takia? Vai onko oikein ylipäätänsä vaatia kyseistä asiaa?
Auttakaa kiitos!
Vastaukset 41
Vanhimmat
Mulla on sellainen vika päässä, että pidän loppuun asti huolen siitä, minkä olen vastuulleni ottanut. Jos nyk. mieheni ei olisi elukoita hyväksynyt, hän olisi saanut etsiä parempaa seuraa. Itseasiassa mua ei loppupeleissä voisi kiinnostaa sellainen ihminen, joka vihaa eläimiä. Ajatusmaailmat menisivät niin pahasti ristiin, etten tulisi toimeen tällaisen henkilön kanssa 24/7.
Parisuhteessa on aika tärkeää, että on samansuuntaisia intressejä. En voisi kuvitella arvostavani parisuhteessa sellaista ihmistä, jolle yksi oman elämäni tärkeimmistä asioista, eli nämä karvaiset lapset, olisivat yhdentekeviä, tai vielä pahempaa, vihan tunteita herättäviä. Mulle on tärkeää tuntea yhteenkuuluvuutta rakastamani henkilön kanssa, elämästä ei tulisi mitään jos joutuisi elämään ikäänkuin vastapuolella tai tukahduttamaan oman itsensä.
Mitä sulle merkitsee parisuhde? Sitä että löytää hyvän miehen, jolla on hyvä työpaikka, hyvä huumorintaju, hyvä auto, hyvä kroppa, kivan kokoinen lompakko jne, vai tarvitsetko todella ns. "sielunkumppanin"? Mä en ilman tätä kliseistä sielunkumppanuutta muuttaisi yhteen, koska ongelmia luultavasti kuitenkin tulisi aika pian. En ainakaan luopuisi lapsistani sellaisen tähden. Ja sielunkumppani ei voisi olla sellainen ihminen joka vihaa ötöjä. Mielestäni vaatimus luopua kissoista on jopa röyhkeä ja itsekäs.
Mieti seuraavaksi mitä sulle merkitsee ne elukat? Onko ne nurkissa pyöriviä karvakasoja, vai kenties läheisempiä ystäviä ja huolenpidon ja rakkauden kohteita?
Mielestäni tässä asiassa ei kukaan ulkopuolinen voi oikein auttaa, koska kyse on sun arvomaailmasta ja asioiden tärkeysjärjestykseen asettamisesta sen mukaan. Ylläolevat mietteet ovat vain mun elämästä, vastakkaisia mielipiteitä taatusti on paljon. Niin erilaisia voi olla arvot ja moraalintaju, kuin ihmisiäkin on näitä asioita puntaroimassa.
Oletko muuten sama kun mietti aikoja sitten tätä samaa tilannetta kissapalstalla? Jaana kuulostaa tutulta tämän asian yhteydessä... Kuullostat myös aika nuorelta, kun tärkeysjärjestys on ihan hukassa. Nyt sulla on todella viimeinen tilaisuus miettiä mitä sä arvostat ja haluat. Älä kuitenkaan koskaan mene miehen tossun alle tai juokse sen pillin mukaan. Yksikään kakslahkeinen ei ole sen arvoinen :)
Kiitos vastauksista. Haluan ihan ensimmäiseksi sanoa että en TODELLAKAAN ole luopumassa kissoistani. Molemmat ihanat pallerot ovat olleet seuranani jo lähes neljä vuotta ja silloin kun niiden ottamista harkitsin, tein itselleni hyvin selväksi, että ne pysyvät minulla koko niiden elämän ajan vaikka mitä tapahtuisi.
Ajatuskin siitä että alkaisin etsiä niille uutta kotia tuntuu aivan mahdottomalta. Ihan jo siitä yksinkertaisesta syystä, etten usko että kukaan muu voisi rakastaa niitä niin paljon kuin minä :)
Sinulle sip-su: En ole kirjoittanut tästä asiasta kissapalstalle ja enpä kai enää ole niin nuori, olen 23-vuotias. Tässä tapauksessa tärkeysjärjestys ei ole hukassa, mielenterveys kohta ehkä kylläkin :/
Alussa mies teeskenteli loistavasti pitävänsä kissoistani, eikä mielessäni edes käynyt että asiassa voisi tulevaisuudessa tulla jotain ongelmia. Luulin että hän ymmärtää kuinka tärkeitä eläimet minulle ovat. Toisaalta olisi pitänyt aavistaa jo silloin jotain, kun tuli riitaa kissojen nukkumapaikasta. Silloin pidin kyllä pääni ja kissat jatkoivat nukkumista siellä missä ennenkin, toinen kainalossa ja toinen jalkojen päällä, mies tosin sohvalla :).
Olen lähinnä shokissa koska tämä ehto tuli todella yllättäen! Ja ainut selitys minkä olen saanut on se, ettei hän vain pidä kissoista eikä kestä kun kissankarvoja lentelee jokapuolella.
Edessä on siis loputon taistelu kissojen olemassaolosta tai sitten ero. Molemmat vaihtoehdot tuntuvat pahoilta, enkä voi ymmärtää miten rakastamani ihminen voi käyttäytyä näin...Hän vakuuttaa rakastavansa ja haluaa muutta yhteen mutta vaatii minua luopumaan minulle todella rakkaista vauvoistani.
Eli taidan tästä siirtyä tuonne särkynyt sydän -palstalle :(
Kiinnostaa vaan onko muilla ihmisillä ollut samanlaisia tilanteita ja miten niistä on selvitty. Itse olen aina ihmetellyt suureen ääneen sitä miten joku voi luopua lemmikistään kun "parempi puolisko" ei hyväksy.
Ekasta viestistäsi jotenkin jäi sellainen maku, ettet oikein tiedä mitä teet. Hyvä että kissoillasi on paikka sydämessäsi :)
Mitä miehellesi sanoit, kun hän ehtonsa pamautti? Etkö sä voisi sanella hänelle ehdot, niinkuin kissojen nukkumapaikasta ennekin. Ne olivat olemassa ennen häntä, ja ehkäpä hän on tässä se, jonka pitää punnita mikä on tärkeää elämässä. Olen varma, että jokainen pystyy opettelemaan pitämään kissoista (minäkin pelkäsin kissoja pienenä), jos palkintona on rakastettu ihminen. Mikäli hän ei ole valmis yrittämään sopeutua rakkauden tähden, voidaan miettiä kuinka isot tunteet pelissä oikeastaan edes on?
Meillä on aina välillä napinaa muutamista pikkujutuista, kuten juuri siitä, että annetaanko kissoille puolet sängystä vai ei. Minä kuitenkin määrään, koska kissat oli ensin, ja miehelleni oli alunperin ehtona, että niitä ei syrjitä. Käännä sinäkin asetelmä nyt päälaelleen ja ole se, joka sanelee ehdot ja on etulyöntiasemassa. Vaadi häntä keskusteluun, mikä on muutunut ja miksi hän vaatii kohtuuttomia?
Miehiä tulee ja menee, ne on aina yhtä häilyviä. Kissa on oma ihana itsensä aina ja ikuisesti ja ansaitsee vilpittömän rakkauden :)
En jaksanut toistaa lähes samoja ajatuksia kuin sip-su:lla, mutta mieti tosiaan hänen sanojaan.
Itse olen onnellisesti aviossa jo toista vuotta.. naimisiin menimme vasta reilu pari vuoden seurustelun jälkeen, se oli hyvää aikaa selvittää toistemme intressit ja täytyy sanoa että mikäli miehelläni olisi ollut jyrkkä ei eläimille, niin olisin valinnut lemmikkini (2 marsua) koska jatkuva mielipiteistä riitely rasittaa parisuhdetta.
Nyt onneksi onnellisesti marsut ovat edelleen kanssani, lisänä koira ja kohta taas uusi hiiri (entisen nukuttua pois) ja matkan varrella on ollut eläimiä enemmänkin
Isälläni on myös iso koira (dog) kun tapasi äidin. Ensin ei ollut mitään ongelmia, mutta sen jälkeen kun äiti muutti isän luokse, koirasta tuli tosi mustasukkainen. Äiti ei saanut koskea isän tavaroihin, ei esimerkiksi edes pestä isän pyykin, koska koira yksinkertaisesti ei antanut sitä. Sitten kun syntyi ensimmäinen lapsi, koirasta tuli vielä mustasukkaisempi, ja koira on myös kaatanut lasten vaunut, onneksi vauva (minä) ei ole loukkaantunut. Tämä oli mutsille viimeinen pisara, ja silloin hän sanoi isälle, jooko minä tai koira. Isä valitsi äidin, ja vei koira piikitettäväksi.
Nyt isä ja äiti ovat asuneet yhdessä onnellisina jo yli 24 vuotta.
Miten olisi käynyt jos isä olisi valinnut koiran? Olisiko minulla perhettä? Olisiko isällä tai äidillä perhettä? Olisiko joku onnellinen? Vaikea sanoa.
Äitisi ei kuitenkaan alunalkaen käskenyt valitsemaan eläimen ja hänen välillä. Valinnanpaikka tuli vasta kun tilanne kävi sietämättömäksi, ehkä koiran kasvatuksen puutteesta? Hyvin kasvatettu tervepäinen koira pystyy elämään mustasukkaisuuden tunteen kanssa, kunhan omistajat muistavat antaa sillekin rakkautta ja huomiota.
Tuossa tilanteessa, kun lapsikin on syntynyt, olisin minäkin ehkä valinnut samoin. Syyttäisin kyllä itseäni, miksi koira oli käytöshäiriöinen. Mutta äidilläsi ei ollut alunperin mitään koiraa vastaan?
>koska jatkuva mielipiteistä riitely rasittaa parisuhdetta
Suhde perustuu kompromisseihin. Jos itse et ole valmis tekemän mitään suhteen eteen, niin miten voit odottaa, että toinen suostuu kaikkeen?
PS: Itsekin jouduin siirtämään moottoripyörän olohuoneesta autotalliin, lopettamaan tupakoinnin sisätiloissa, jne.., koska tiedän kuinka tärkeätä se on vaimoilleni. Samoin hän on joutunut tekemän kompromisseja, koska rakastaa minua.
Jos kumpikin ei olisi suostunut kompromisseihin, niin olisimme sinkkuja edelleen. Kaikki ihmiset ovat erilaisia ja kaikki me pidämme eri asioista, ja on itsekästä vaatia toiselta suostumista kaikkeen.
En todellakaan luopuisi. Kyllä se on sillä tavalla, että joko mies hyväksyy minut sellaisena kuin olen (erittäin eläinrakas), tai sitten etsiköön jonkun toisen, joka sopii paremmin.
Olisi edes hiukan eri asia, jos miehesi olisi tosi pahasti allerginen, mutta jos ihan vaan omaa mukavuuttaan haluaa sinun luopuvan lemmikeistäsi, niin eikö se ole aika itsekästä? Onko miehelläsi jotakin tärkeää asiaa, mahtaisiko hän luopua siitä ihan vaan sinun mieliksesi? Ei luopuisi. Sen verran kertoo hänen luonteestaan tuo...
Eikös hänen pitäisi ajatella asiat sinun parhaaksesi, jos kerran sinusta välittää? Ja, silloin pitäisi ajatella, ettei halua tuottaa sinulle lemmikistä luopumisen surua. Vaan hänpä ei taida piitata siitä? Itsekästä minusta vaatia tuollaista. Enm antaisi kohdella itseäni noin, enkä varsinkaan lemmikkejäni.
Jos luovut lemmikeistäsi, tuletko sen ratkaisun kanssa toimeen loppuikäsi? Eli ikinä enää et ota kissaa, ja tuskin sitten toista koiraakaan, tai mitään muutakaan. Pidätkö eläimistä niin paljon, että et voi kuvitella eläväsi loppuelämäsi ilman eläimiä? Jos et voi, älä anna pois.
Kehtaisitko itse vaatia mieheltä jotakin tuollaista? Että nyt luovut lemmikistäsi. Minä en. Miehesi vaikuttaa vähän mäntiltä.
Sitäpaitsi, jos hän sinua rakastaa, ei yhdessäolonne ole kissasta kiinni. Vai mitä? Tai jos on, niin aika pian tulee liitto kaatumaan jokatapauksessa. Aika pienestä on silloin rakkaus kiinni! Ja isompiakin kompastuskiviä liitossa tulee ihan varmasti, kaikilla tulee. Jos homma kaatuu jo kissaan, kannattaako jatkaa ylipäätään?
Joten, älä luovu lemmikeistä, sanoisin minä. Ottakoon koko paketin, kaikki tai ei mitään... Luonteeseesi jos kerta kuuluu eläinrakkaus, niin sellainen olet ja sillä sipuli. Itsepä valitsi?!
Rohkeutta ja itsevarmuutta sinulle tehdä oman pääsi mukaan, se oikea ihminen rakastaa sinua silti (tai juuri siksi!)
Mulla oli samantyyppuinen tilanne, paitsi että mies oli allerginen, ei mitenkään inhonnut eläimiä. Oli tosi lähellä etten antanut mulle erittäin tärkeää kissaani pois. Tai, luultavasti olisi mennyt piikille.
Oltiin yhdessä ehkä puoltoista vuotta, kun yhtäkkiä miehellä olikin toinen. Kyllä nykypäivänä oon tyytyväinen, etten kissasta luopunut, vieläkin se uskollinen kamu on tuossa, vaikka miestä ei oo sen koommin näkynyt.
Että, pidä ne kissat vaan, mies menee jos on mennäkseen. Kun ei mikään pakko edes oo luopua niistä.
Ehkä miehesi huomasi, että kissat ovat tärkeämpiä sinulle kuin hän? Etkä välittänyt edes toisen ihmisen terveydestä. Siinä tapauksessa minäkin vaihtaisin toiseen. Jos toiselle on rotta tärkeämpi kuin puoliso, niin puolestani tuollainen ihminen saa elää yksin.
todella röyhkeä ja töykeä on miehesi. Ei ikimaailmassa voi toisen takia antaa eläimiään pois, jos toisella ei ole paha allergia. ihminen joka välittää toisesta ei vaadi antamaan eläimiä pois. Olisko tämä vain tekosyy että ei halua yhteen kanssasi muuttaa ? Oletko ajatellut tästä näkökulmasta asiaa. Äkkiseltään tuli mieleen tuollainen ajatus miehesi aikeista.
Lähipiirissäni oli koira, joka oli joutua piikille miehen allergian vuoksi. Koira oli terve ja ok. Koira pääsi sijaiskotiin ja elämä jatkui. Suhde kaatui puolen vuoden kuluttua ja koira pääsi takaisin alkuperäiselle omistajalleen.
Kuten sipsu kirjoitti, pitää tarkkaan miettiä, mikä on tärkeätä ja voiko elämäänsä asettaa toisen halujen ja tahdon alle.
Mieti tarkkaan.
Mitä tekemistä on on allergialla ja toisen haluilla?
Allergia on sairaus, ja jos pahasti koirille allerginen henkilö joutuu samaan tilaan missä on koira (tai jopa on ollut joskus aikaisemmin) niin tämä henkilö voi jopa kuolla. Ja tästä halut on jo kaukana, vaan on kyse enemmän pakosta.
Mutta jokainen voi itse päätellä, mitä hänelle on tärkeätä.
eläisin tätä elämää tällä lailla ja katsoisin vielä jonkin aikaa. Rakkaus, vaikkapa voimakaskin, lakastuu ja haalenee. Näkee sitten ne asiat oikeissa mittakaavoissa, ettei tule tehtyä mitään peruuttamatonta ja myöhemmin todella tuskallista siedettävää.
Odottele siis, älä hosu asian kanssa. Katsele ja kuuntele, ei teillä ole kiirettä muuttaa yhteen. Jos miehesi ihan oikeasti ja todella rakastaisi sinua hän arvostaisi myös sinun tunteitasi omiin lemmikeihisi. Tuntuu vaan täältä katsottuna että miehesi on kovasti itsekäs ja lapsellinen vielä.
Olen nähnyt monia pareja jotka ovat muuttaneet yhteen ja lemmikitkin ovat sopineet siihen liittoon vaikka on ollut allergiaakin. Sitä tekee vaikka mitä toisen puolesta jos on oikeasti rakastunut. Mutta kannattaa ajatella kannattaako se sittenkään. Huomenna kaikki voi jo olla toisin.
ÄLÄ missään nimessä luovu kissoistasi! Mies kiertoon ennemmin!
Haluatko elää loppuelämäsi kissan vai miehen kanssa. Ja päätä itse.
Itsekin olin pari vuotta sitten samanlaisessa tilanteessa. Ex tyttöystävälläni oli myös kissa, ja suorastan inhosin sitä kissaa, samoin kaikki muut tuttavat ja sukulaiset. Mutta tuolle naiselle se oli ihana kisuli. Mielestäni se kissa taas oli hullu ja jopa vaarallinen otus. Raapii kaikkia, myös sitä naista itseään. Kaikki jotka tulivat kylään, ovat lähteneet rikkinaisissa sukissa ja raavittuina verelle. Kerran kun olimme sängyssä se kissa jotenkin pääsi huoneeseen ja hyppäsi minulle kasvoille ja alkoi takatassuilla raapia hullunlailla, onneksi viime tipassa kerkesin kääntyä, ja kynnet eivät osuneet silmiin. Tyttöystävä vielä suuttui minulle, kun heitin kissan pois sängystä ja kun se hyökkäsi uudestaan otin niskasta ja lukitsin kylpyhuoneeseen. En muka saanut kohdella sitä näin, mutta miten sitten?
Sanoin sille, että kissasta on päästettävä eroon. Ja hän aluksi jopa suostui, ja sanoi, että yrittää löytää sille uuden koodin, ja kysellä tuttavilta, jos joku ottaisi sen. Pari kuukautta odotin mutta kun asia ei edistynyt, niin en voinut muuta kuin lähteä pois.
Tämä nainen kuulema edelleen asuu yksin, mutta nyt hänellä on jo neljä kissaa. Huh huh.. onneksi älysin lähteä...
jos se olisi ollut vihainen kissa, se ei olisi antanut sinun kantaa sitä niskavilloista minnekään. olisit saanut kyllä opetuksen kissalta.
>se ei olisi antanut sinun kantaa sitä niskavilloista minnekään
Väärin!
Jos on kerran saanut otteen niskasta, niin kissa ei enää pääse irti eikä pysty tekemään mitään.
Kissan nostaminen niskasta on eläinrääkkäystä, jos et sattunut tietämään.
Jos joku kissa hyppäisi minulle kasvoille ja silmille, niin minä ampuisin sen samalle paikalle. Hullut ja vaaralliset eläimet pitää tuhota.
ampuisin sinut, koska olet hullu ja vaarallinen elukka!!!!!!
huutomerkit, mutta oli ihan pakko.
Miten sen ampuisit? Jos se roikkuu silmäkuopistasi kynsillään, niin ampuisitko summa mutkissa ylöspäin ja toivoisit, ettet ampuisi itseäsi leukaan? Vai kuinka ajattelin asian hoitaa?
Paiskaisin kissan päin seinää ja ennen kuin se tajuaisi mitään tyhjentäisin pistoolini lippaan siihen. Vaaralliset eläimet kuuluu tappaa.
Tervemenoa metsään, siellä niitä on. Eikun tervemenoa Afrikan savanneille, siellä on vielä enemmän!
Jos kissa hyökkää ihmisen päälle niin sillä ei ole kaikki päässä kohdallaan, ja ilman muuta se pitää tappaa, ennen kuin suurempi vahinko tapahdu.
T: Kahden lapsen äiti.
Lemmikit ovat osa sinua, eikö vain? Jos hän ei halua asua lemmikkiesi kanssa, hän ei oikeasti halua sinuakaan. Sinuna unohtaisin koko ukon. Itse en luopuisi lemmikeistäni edes allergian takia.
>Itse en luopuisi lemmikeistäni edes allergian takia.
Toivottavasti pysytkin sinkkuna loppuelämäsi. Et ansaitse ystäviä etkä kavereita tuolla asenteella.
"Toivottavasti pysytkin sinkkuna loppuelämäsi. Et ansaitse ystäviä etkä kavereita tuolla asenteella."
Ja sinäkö ansaitset tuolla asenteella? Sinun arvomaailmasi ei ole ainoa oikea maailmassa.
toisella on eläimiä. En ole sama jolle kirjoitit. Mutta myöskään minä en luopuisi koirastani edes allergian takia.
Niin et luopuisi koirasta, vaan antaisit tyttären sairastua?
Onneksi sinun ei koskaan tarvitse luopua koiristasi, koska tuskin koskaan saat miestä, puhumattakaan lapsista.
Ihminen on sentään vähän tärkeämpi kuin lemmikki. Ehkä sinunkin pitäisi laittaa arvot järjestykseen.
Allergian takia voi jopa kuolla, ja jos et arvosta ihmistä, niin tuskin eläinkin merkitse sinulle mitään.
Joten todennäköisesti olet joko lapsi, joka ei vielä ymmärrä näitä asioita, tai sitten olet vakavasti psyykkisesti sairas ihminen.
>Oikeat kaverit hyväksyvät sen jos eräs toinen koiraystävä
>en luopuisi koirastani edes allergian takia.
Tiedätkö edes mitä allergia on? Ja mitä tekemistä on hyväksymisellä ja allergialla?
PS: Joskus tuntuu, että tänne kirjoittavat vain alle kouluikäiset lapset.
Meniköhän sulla nikit sekaisin? Ihmisellä on oikeus asettaa lemmikkinsä perinteisen naimakumppanin edelle, ystäviin hänellä kuitenkin on oikeus.
Tiedätkö, on olemassa ihan vapaaehtoisiakin sinkkuja, monet niistä asettavat rahan, vapauden tms vakikumppanin edelle. Niillä on siihen oikeus ja nekin ansaitsevat kuitenkin ystäviä.
Sellainen henkilö joka asettaa lemmikin naimakumppanin edelle, ei ansaitse kumppania ollenkaan. Toisten tunteilla leikkiminen on aika vasteenmielestä ja säälittävää. Jos aiot viettää loppuelämäsi rotan kanssa, niin oma on asiasi, mutta älä leikki ihmisten tunneilla, vaan sano suoran että rotta on tärkeämpi sinulle kuin ihmissuhde.
Enkä oikein usko että joku haluaa olla edes kaverisi, jos sinulle rotta on tärkeämpi kuin ystävä, puhumattakaan puolisosta.
Nehän ovat kolme aivan eri asiaa, ja tässähän nyt oli kyse siitä, että joku teistä puskastahuutelijoista totesi, ettei Tiinu ansaitse edes ystäviä. Sillä asenteellaan, joka on täysin vapaa. Hei, kaikkien ei tarvitse, suomeksi ei koe asiaa tärkeäksi, mennä naimisiin, eikä se ole elämän päämäärä! Sellainen ihminen varmaan kertoo suhteen pelisäännöt ja löytää kaltaistaan seuraa.
"Enkä oikein usko että joku haluaa olla edes kaverisi, jos sinulle rotta on tärkeämpi kuin ystävä, puhumattakaan puolisosta."
Lopettaisitko sinä muka eläimesi, jos yksi ystävistäsi olisi allerginen? Huhhuh! Aika rankkaa, toivottavasti sulle ei siunaannu yhtään elukkaa.
Ja tarkista nyt ne nikit.
Allergia on asia erikseen. Jos miesystäväni olisi allerginen harkitsisin asiaa aivan toiselta kantilta. Kyse nyt ei vaan "valitettavasti" ole siitä. Mutta eipä kai tällä asialla ole enää väliä. Mies valitsi itse mieluummin elämän yksin kuin minun ja kissojeni kanssa.
Joskus huomaa toisen ihmisen pinnallisuuden aivan liian myöhään. Kun arvot menee niin pahasti ristiin, niin ei siinä auta edes minkäänlaiset kompromissit.
Sen pituinen se.
Mietin itseni samaan tilanteeseen kuin sinä olet(tai olit?). Itse en olisi hetkeäkään ajatellut lemmikeistä luopumista. En olisi sellaiseen ukkoon edes alunperin tutustunut.
mix helevitissä oot yleensä koiran ikinä ottanutkaan,varmaan esittäisit saman kysymyksen lapsia koskien jos iiihana mies ei vois niitäkään sietää .HAISTA V........!!!!!!!!!!!!!