Onko kotiätejä?

Varmasti su lapses osaa ny ja myös vanhempanaki arvostaa sitä, et oot ollu koton ja asettanu perhee ura edel. Toivottavasti ainaki!

Mu oma äiti o ollu kotiäiti ja yksihuoltaja jo vuosikymmenet. Mä ainaki rakastan ja kunnioitan omaa äitiäni yli kaike ja osaan antaa arvoo sil, et se o "uhrannu" elämänsä lastensa hyvinvoinni etee. Se o periaattees mutki kasvattanu yksinää ja o onnistunu siin tehtävässää eriomasesti, moni o ihmetelly sitä et mite meist kaikist lapsist o voinukki tul näi tasapainosii ja vakait, vaiks ei ookkaa ollu ku yks vanhempi...mut parempi nii, ku ois saanu kestää jatkuvaa riitelyy. En mä ainakaa koe, et oisin jääny jostai paitti vaikkei mul ns. isää oo tai o mut se asuu ulkomail enkä oo ollu sen kans tekemisis enää reiluu 10 vuotee. Mul ja äitil o nii läheiset välit, kaikist asioist oon ain voinu jutel sen kans, et oikeestaa oon joskus jopa miettiny, et mihi mä sitä isää oisin ees tarvinnu, kyl ilma sitäki tulee toimee...toki sillo nuorenpan mietti, et millast se elämä ois ollu jos ois saanu kasvaa nii, et molemmat vanhemmat ois ollu koko aja läsnä, mut turhaa jossitteluu ja haaveiluu se o, ei elämä ain mee niiku toivois/haluis. Elämäs tapahtuu myös sellast mitä ei haluis joutuu kokee ja usei ne loppuje lopuks o niit kasvattavii kokemuksii, näist asioist oikeesti voi oppii ja ammentaa jotai uut, ainaki mä oon oppinu, paljoki.

Mut nykypäivän se o nii, ettei kotiäitei osat riittävästi arvostaa, en tie ollaako koskaa ees osattu, mut ei se mitää...olkaa ylepitä itestänne kotiäidit, se o iha yht kovaa työt ellei jopa kovempaa ku normaaliki päivätyö...mä ainaki aion jääd kans kotiäidiks sit ku perhee perustan, mä elän sit perheelleni eli perhee ehdoil!

Minä en käsitä, miksi et voi mennä naimisiin miehen kanssa ja hoitaa mahdollista leskeneläkeasiaasi kuntoon. Kyllä lapsien tekeminen on riskimpää hommaa kuin naimisiin meno. (Miehestä pääsee aina eroon, jos tahtoo, lapsista ei milloinkaan.) Ja tiedätkö, että hyvä mies elättää lapset ja vaimon vielä kuolemankin jälkeen. Sanokaa vain molemmat tahdon, niin on koko perheellä turvallisempaa. Huom. leskeneläkettä maksetaan nykylakien mukaan myös miehelle vaimon kuoleman jälkeen. Ihanaa, että hoidat lapset kotona.

On todella hienoa lukea ihmisestA joka haluu olla kotona lasten kanssa.

Mun Aiti on ollu kotiAitinA yli 25v. ja kokemuksesta voin kertoa et lasten kannalta se on paras mahdolinen ratkaisu. TiedAn myOs et kotona on tOitA ainakin 25:deks tunniks jokaista vuorokautta kohden, joten kannattaa pitAA kotikunnossa ja lapset asiallisilla teillA, sano muut mitA tahansa!

Arvostan Sinua. Olet tehnyt arvokasta työtä lapsiesi eteen. Toivottavasti myös poliittiset päättäjät huomioivat, että jos hoitaa lapsiaan kotona se ei suinkaan ole lomaa (termi: äitiysloma) vaan rankempaa työtä kuin moni arvaakaan. Eläke- ja sosiaaliedut kuntoon kotiäideille!

Oletpa jaksanut aikamoisen urakan.

Itse olen kotona ensimmäisen lapsen kanssa ( miehen lapset) ja töitä riittää. Puoli vuotta sitten olin siinä jamassa että jos olisin tavallisessa työpaikassa ollut olisi lääkäri määrännyt burn outin vuoksi pari kuukautta palkallista sairaslomaa. Vaan kun kotona pakerran ei ole työterveyslääkäreitä, ei sairaslomia, ei lomia, eikä eläke-ym.etuja. Lääkettä vaan ja monenlaista (mm. selkäsärky, masennus), ja siinä tokkurassa sitten teen vastuullista työtä. Selvisin toistaiseksi ja lapseni kukoistaa, vaan eipä sitä tunnuta arvostavan.

Äitiysloma on todellakin harhaanjohtava termi. Loma on tästä kaukana.

Ja harva mies tulee miettineeksi sitä miten pakkotahtista työtä lapsenhoito on. Heräät "työpaikallasi" ja "työ" seuraa sinua niin bussiin, kauppaan, minne tahansa, kunnes pääset nukkumaan "työpaikallesi". Eli työ ja vapaa-aika, velvollisuudet ja lepo sekoittuvat jatkuvasti, koskaan ei pääse irti, paitsi silloin jos saa jonkun tuuraajan tai isähenkilöllä on hiukan aikaa hoitaa.

Nyt joku sanoo että mitäs teit lapsen kun on niin vaikeeta. Haluan vain tuoda julki miten raskasta kotiäidin työ on, usein siitä on aivan toisenlainen käsitys niillä jotka eivät ole sitä kokeneet.

Minäkin olen ollut kotona nyt jo 3 vuotta. Eka jakson olin -90 -> pari vuotta, siinä välissä ylitöitä, ylitöitä ja ylitöitä korvatulehdusten yms valvomisten kera. Ei se ollut valkoisen ihmisen hommaa ollenkaan. (sanonta, en halua pilkata ketään) Muksu makasi sairaalassa ja minä tippa silmässä vilkuilin kelloa, että kohta ruokatunti loppuu. helvetti, tilinpäätös oli kesken. ei voinut jäädä.

Muutoinkin isompien lasten ollessa tarhaikäisiä elämä oli tajutonta juoksua poissaolosta toiseen. Kaikki sairaudet käytiin läpi, mitä tarhassa kiersi ja vanhin kävi korvasairaudet seitsemään (7) kertaan.

No nyt sitten. Satsi on täynnä, 4 lasta. Ihan hienosti, kun ensin oli pelko puserossa ei muksuja tule sitä ensimmäistäkään. Hoitovapaa loppuu syksyllä 2002, ja takaisin en mene. Sitä aikanaan hankki koulutuksen, että varmasti saa työpaikan, no kyllä toimistohommia on riittänyt.

kuitenkin nyt piirua vaille nelikymppisenä kaipaisi jo mielekästä työtä ja mielellään omana herranaan. paperien siirto pinosta toiseen tuntuu väkinäiseltä ja jatkuva tuloskäyrien seuraaminen kuukaudesta toiseen ei motivoi. ja etenkin kun edessä olisi taas se aivan mieletön ylityörumpa.

pidän kotona olosta, ei tarvitse olla kiinnostunut pinnallisten juoruilijoiden jutuista ja ihme "hiekkalaatikko"-säännöistä tyyliin jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan. Koita siinä olla sitten tasapuolinen kaikkia kohtaan.

Kotona jaksan oikeasti olla kiinnostunut muksujen koulujutuista ja kysellä niiden "Ihan hyvin menee" -rutiinivastausten taakse. Väitänpä, että jos olisin töissä, paljon jäisi kuulematta ja kuuntelematta. Ja mukavasti tuntuu naapurien muksutkin meillä viihtyvän. Tietyillä rajoituksillä tietysti. Niin lapsirakas en ole, että tykkäisin muiden mukuloiden meillä yhtenään hyppäävän.

Kun kaipaan pois, kokeilen ystävieni kanssa erilaisia harrastuksia, kuten tällä hetkellä jousiammuntaa. Ei siitäkään mitään himoharrastusta tule, mutta tuleepahan kokeiltua. Sitä ennen olen kokeillut kaikenlaista, kaikenmaailman käsityölajeista urheilulajeihin, parhaimpana saavutuksenani pidän laskuvarjohyppyä. se oli ekan lapsen jälkeen, tuli pientä shokkia miten sidottu oli, joten kaipasin ravistelua. se tepsi.
suosittelen kokeilua, kyllä se aina yhden etelänmatkan voittaa. hinnaltaan kun menee samoihin.

se ei ole minusta oikein tässä kotiäitihommelissa, että jos teet kotona, olet vähän comme ci, comme ca, hyödyllinen, mutta kuitenkin "hyödytön" yhteiskunnalle. Vaan jos tekisit ne samat työt naapurissa, silloin tulisi palkkaa ja hitto vie, miten olisit ahkera. Yölläkin palvelu pelaa, kun lapselta tutti hukkuu.

Olo on monin verroin rauhallisempi ja elämä seesteisempää, kun hoidan ensin nämä kotiasiat kunnolla. Ja tilkkutöitäkin ehtii syntyä...

Mukavaa on, terkkuja työssäkäyville, pitäkää huolta itsestänne.

Minäkin toivon, että saisin joskus lapsia ja voisin olla niille kotiäitinä hieman pidempäänkin. Vaan eipä ole edes miestä löytynyt. Exäni ei todellakaan olisi arvostanut pidempää kotiäitiyttä ja muutenkin vähän tuntuu siltä, että eivät miehet sitä kovin usein arvosta, pahaa pelkään. Enkä mä nyt ala lapsia "omana projektinani" pitämään, kyllä ehdottomasti miehen olisi ajateltava samalla tavalla kotiäitiyden arvosta. Huokaus. Ehkä sitten joskus... Tsemppiä!