Päiväkirja, tuot mieleen sen mitä olen kokenut, koen nyt ja tulen aina kokemaan....se satuttaa, viiltää omaa sisintään...sitä mitä enään siitä jäljellä on....
Sitä luuli aikanaan, että teki oikean päätöksen - Täysin varman, vahvan päätöksen. Jälkeenpäin monen vuoden jälkeen ihminen viisastuu pakostakin...edes jonkin verran, edes pikkuisen ja pakostakin huomaa tehneensä niin VÄÄRÄN päätöksen, omaa minäänsä tuhoavan ratkaisun. Mikään ei enään muutu sen jälkeen vaan alkaa aina uudestaan ja uudestaan, kuitenkin entistä rajummin satuttaen itseään. Sitä miettii mikä meni vikaan, mitä tein väärin, miksi tein niin. Aikaa myöten asia vaipuu hetkeksi alitajuntaan,
pois mielestä. Jotain tapahtuu, se sama paska vain palaa takaisin entistä kovempana ja rajumpana kuin ikinä koskaan. Se pistää ajattelemaan ja katsomaan itseään peiliin:
"En ole tämänlainen! Olenko eksynyt? Kuka minä olen? En edes tunne itseäni enään..." Se tappaa sisältä, omaa luonnettaan, ajatuksiaan, elintapoja..kunnes on täysin tyhjä sisältä. Ei jäljellä yhtään mitään, ei mitään. Vain kova kuori, välinpitämättömyys ja täydellinen viha itseään ja muita kohtaan. Mitä tehdä, kun ei ole mitään itsestään jäljellä? Täysin murtunut, eksynyt jokin...mitä ikinä onkaan. Sitä yrittää etsiä seuraa, vailla tulosta. Sitä yrittää mennä "virran mukana", kuitenkin sitä menee vastavirtaan. Loppujen lopuksi sitä miettii, mitä on tehnyt, että saa tämän kaiken paskan...minkä takia. Sitä miettii, ajattelee, koittaa rakentaa itsensä uudelleen, kuitenkin aina vain sitä murskaantuu 0-pisteenseen...aina jokin pistää yrittämään uudelleen, kovempaa, tietäen sen satuttavan aina vain pahemmin. Mitä sen jälkeen,
kun ei enään jaksa? Valvoo päivät-yöt miettien aina vain samaa asiaa, kuitenkaan saamatta vastausta. Ajan myötä, sitä huomaa kaikkien ystävien kadonneen. Huomaa olevansa täysin yksinäinen, tietämättä edes sitä, kuka itse on. Sitä vaipuu syvemmälle omiin ajatuksiin, ehkä jopa löytäen uusia puolia itsestään, ehkä ei...
..mitä sitten? Välinpitämättömyys lyö vasaransa pöytään - Taas alkupisteessä, vankina omassa, synkässä ja kylmässä maailmassa johon ei kukaan muu pääse...ei edes se, johon on syvästi rakastunut vaikka haluaisi kertoa kaiken,
tunnustaa. Aina kuitenkin liian myöhään, kaiken jälleen menettäneenä... Koska tämä loppuu? Koska kaikki kääntyy paremmaksi päin? Lähdenkö pois, kauas pois omaan ylhäiseen yksinäisyyteeni...
Sitä luuli aikanaan, että teki oikean päätöksen - Täysin varman, vahvan päätöksen. Jälkeenpäin monen vuoden jälkeen ihminen viisastuu pakostakin...edes jonkin verran, edes pikkuisen ja pakostakin huomaa tehneensä niin VÄÄRÄN päätöksen, omaa minäänsä tuhoavan ratkaisun. Mikään ei enään muutu sen jälkeen vaan alkaa aina uudestaan ja uudestaan, kuitenkin entistä rajummin satuttaen itseään. Sitä miettii mikä meni vikaan, mitä tein väärin, miksi tein niin. Aikaa myöten asia vaipuu hetkeksi alitajuntaan,
pois mielestä. Jotain tapahtuu, se sama paska vain palaa takaisin entistä kovempana ja rajumpana kuin ikinä koskaan. Se pistää ajattelemaan ja katsomaan itseään peiliin:
"En ole tämänlainen! Olenko eksynyt? Kuka minä olen? En edes tunne itseäni enään..." Se tappaa sisältä, omaa luonnettaan, ajatuksiaan, elintapoja..kunnes on täysin tyhjä sisältä. Ei jäljellä yhtään mitään, ei mitään. Vain kova kuori, välinpitämättömyys ja täydellinen viha itseään ja muita kohtaan. Mitä tehdä, kun ei ole mitään itsestään jäljellä? Täysin murtunut, eksynyt jokin...mitä ikinä onkaan. Sitä yrittää etsiä seuraa, vailla tulosta. Sitä yrittää mennä "virran mukana", kuitenkin sitä menee vastavirtaan. Loppujen lopuksi sitä miettii, mitä on tehnyt, että saa tämän kaiken paskan...minkä takia. Sitä miettii, ajattelee, koittaa rakentaa itsensä uudelleen, kuitenkin aina vain sitä murskaantuu 0-pisteenseen...aina jokin pistää yrittämään uudelleen, kovempaa, tietäen sen satuttavan aina vain pahemmin. Mitä sen jälkeen,
kun ei enään jaksa? Valvoo päivät-yöt miettien aina vain samaa asiaa, kuitenkaan saamatta vastausta. Ajan myötä, sitä huomaa kaikkien ystävien kadonneen. Huomaa olevansa täysin yksinäinen, tietämättä edes sitä, kuka itse on. Sitä vaipuu syvemmälle omiin ajatuksiin, ehkä jopa löytäen uusia puolia itsestään, ehkä ei...
..mitä sitten? Välinpitämättömyys lyö vasaransa pöytään - Taas alkupisteessä, vankina omassa, synkässä ja kylmässä maailmassa johon ei kukaan muu pääse...ei edes se, johon on syvästi rakastunut vaikka haluaisi kertoa kaiken,
tunnustaa. Aina kuitenkin liian myöhään, kaiken jälleen menettäneenä... Koska tämä loppuu? Koska kaikki kääntyy paremmaksi päin? Lähdenkö pois, kauas pois omaan ylhäiseen yksinäisyyteeni...
Vastaukset 1
Vanhimmat
mitä sellaista olet tehnyt, ettet voisi aloittaa taas uudelleen ?
ja minkälaisia ne sellaiset "ystävät" ovat jotka jättävät sinut
kun tarvitsisit heitä : ehkä eristäydytkin itse etkä ota yhteyttä
ystäviisi...jos et luota ihmisiin ympärilläsi niin varmasti joudut
lopulta olemaan yksin
et saisi jäädä hautomaan tuollaisia ajatuksia, niistä ei ole mitään
hyötyä -tiedetään, ei elämä ole herkkua edes joka viikolla mutta
aina välillä aurinko paistaa ja niitä
hetkiä kutsutaan onneksi