Mulla on isohko propleema. Nimittäin, huomaan että seurustelen TAAS väkivaltaantaipuvaisen miehen kanssa.Kun olin 17 tapasin mielestäni ihanan miehen.18-v sain lapsen hänen kanssaan.Siitä alkoi HELVETTI.Olihan joitakin merkkejä ollut jo ilmassa mutta olin niin rakastunut, etten tajunnut koko asiaa.Oli kiristystä, hakkaamista, haukkumista ja luoja ties mitä.Annoin vaan kaikki anteeksi, tyhmä minä!Pari kertaa hän uhkasi jopa tappaa minut.Lapseenkin hän purki (kiukkuaan?).2 vuotta sitä kesti. Onneksi suhteestalähtijä oli hän.Itsellä ei olisi ollut voimia.4-v en seurustellut kenenkään kanssa.En vaan uskaltanut, häpesin menneisyyttäni.Nyt mulla on uusi , n.1v kestänyt suhde mutta mies on alkanut osoittaa väkivallan merkkejä.Jos hän juo hän takuulla ainakin hakkaa jotakuta.Minua hän on lyönyt kerran.Mä en haluaisi lopettaa mutta mun psyyke ei kestä toista väkivaltaista suhdetta!Mitä ihmettä mä teen!?Lukeeko mun otsassa että tervetuloa juopot hakkaajat?Auttakaa.
Ojasta allikkoon...?
Nelli
5336
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
aina rakastuvat renttuihin. Ja kuinka meidän kunnon miesten käy ?
Ei ole mikään ihme, jos naisen edellinen mies oli väkivaltainen ja seuraava. Jos edellinen mies oli juoppo, on seuraavakin. Jos edellinen mies oli mustis, on seuraavakin. Tämä johtuu naisesta itsestään ja siitä, mistä miehensä hakee. Ne hän hakee kuitenkin samoista ympyröitä kuin edellisenkin. Ja naisen oma luonne on myös vaikuttava tekijä. Jos ei itse ole muuttunut ja oppinut menneisyydestään, miksi voisikaan odottaa, että seuraava olisi se unelmien prinssi. Ei varmasti ole yhden vika, jos kaksi tappelee.
Auttajia löytyy samoin kuin muita vaihtoehtoja !
MUTTA sen auttamishalun pitää lähteä susta itsestäsi.
Suomalaisessa yhteiskunta ei kauheasti pysty auttamaan "väkisin" ennenkuin on liian myöhäistä.
Olin myös 17 kun tapasin ensimmäisen mieheni, kun ensimmäinen lapsi oli tulossa menimme naimisiin.Mies oli äärimmäisen mustasukkainen ja väkivaltainen. Kun olin lapsellinen luulin että mustasukkaisuus on rakkautta. Heräsin vasta kun kerran lapseni näkivät kun isä löi äitiä, hätä oli suuri. Seuraavana päivänä kun mieheni oli töissä pakkasin laukun ja hyppäsimme linja-autoon ja sille tielle jäimme. Etsin töitä, saimme asunnon ,koulutin itseni, tapasin miehen ja taas kävi näin, nyt jo ajattelin minäkin että hakeudun tietyntyyppisten henkilöiden seuraan, menin itsepuolustuskurssille ja päätin että minua ei kukaan enää lyö. Opettelin tekniikat ja kuinka ollakkaan löysin kouluttajastani tulevan mieheni. Siitä on nyt 9 vuotta eikä ole tarvinnut pelätä, lapseni ovat kasvaneet aikuisiksi, ihaniksi ihmisiksi, parhaiksi ystavikseni ja löytäneet rinnalleen mukavat kumppanit.Älä lannistu!
Olit rohkea ja olet ansainnut onnesi! Itseäni ei ole koskaan lyöty enkä missään nimessä usko että niin tulee koskaan käymään. Oma kultani pussailee ja halailee kaiket päivät ja anelee anteeksipyyntöä jos vahingossa astuu mun varpaan päälle. Ihmiset on niin erilaisia...