Olin kristitty monta vuotta, ja uskoin että jos Jumala on olemassa, niin olen homoseksuaali Hänen tahdostaan.
Eroamiseni yksi painavimmista päätekijöistä oli kirkon ja uskovaisten suvaitsematon suhtautuminen homoseksuaalisuuteen, samoin jatkuva kadotuksella pelottelu.
Homoseksuaalisuus ei kuitenkaan ollut ainoa syy, aikojen kuluessa ajatusmaailmani on vain mennyt itsenäisempään suuntaan, enkä halua niellä kirkon (tai minkään muunkaan instituution) pureksimaa pullamössöä sellaisenaan mistään asiasta.
Nykyisin kuvaisin itseäni agnostikoksi, en tiedä onko Jumalaa olemassa, mutta en ota asiasta isompia paineita. En kuitenkaan kaipaa enää välikättä itseni ja Jumalani väliin.
Eroamiseni yksi painavimmista päätekijöistä oli kirkon ja uskovaisten suvaitsematon suhtautuminen homoseksuaalisuuteen, samoin jatkuva kadotuksella pelottelu.
Homoseksuaalisuus ei kuitenkaan ollut ainoa syy, aikojen kuluessa ajatusmaailmani on vain mennyt itsenäisempään suuntaan, enkä halua niellä kirkon (tai minkään muunkaan instituution) pureksimaa pullamössöä sellaisenaan mistään asiasta.
Nykyisin kuvaisin itseäni agnostikoksi, en tiedä onko Jumalaa olemassa, mutta en ota asiasta isompia paineita. En kuitenkaan kaipaa enää välikättä itseni ja Jumalani väliin.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Juuri siksi kun ev.lut. kirkossa on liiaksi harhaoppisia ihmisiä, jotka esim. siunaavat homoliittoja ja joiden mukaan homous on ok, kaikki pääsevät taivaaseen... yms. jne. etc.
Muuten, Jumala ei tehnyt sinusta sairasta perverssiä, sen sinä päätit ihan itse. Surullisen monella "kristityllä" tuntuu nykyään olevan synkkä pyrkimys laatia itse itselleen omat rajat ja säännöt, joiden mukaan elää. "Valmiiksi pureksittu" Raamattu ei kelpaa uskonelämän ohjenuoraksi, koska siellä kielletään monia asioita joita itse haluaisi tehdä (esim. homostelu). Ja eihän sellainen sovi uskovalle ihmiselle!
Mitä valitat, enhän ole enää kristitty! Ja homoksi ei vain "ryhdytä", ellei näin ajatteleva itse pysty moiseen seksuaalisuuden säätelyyn, jolloin ajattelijan taustalla on todennäköisesti jonkinasteinen bi- tai homoseksuaalisuus.
Oletko harkinnut muuten vanhoillislestadiolaiseksi ryhtymistä? Voisi sopia arvomaailmaasi..
Väitänpä kuitenkin ettet sinäkään pysty raamatun ohjeiden mukaan kirjallisesti elämään, vaikka tässä koetatkin sitä uskotella. Jossain kohtaa on aina tehtävä oma tulkinta, ja joustettava säännöistä.
Ja homoseksuaalisuus ei muuten ole yhtään perverssimpää kuin heteroseksuaalisuus, niin vaikea kuin sinun ehkä onkaan asia hyväksyä.
" Jumala ei tehnyt sinusta sairasta perverssiä, sen sinä päätit ihan itse. "
Luuletko tosissasi että homous on joku oma valinta ?
Se ei todellakaan ole sitä.. eihän kukaan voi kieltää seksuaalisuuttaan joka on ihmisen vahva vietti vaikka raamattu sanoisi sen olevankin synti.
Ajatteles jos sun pitäis lopettaa seksi koko elämäsi ajaksi jos haluaisi elää raamatun mukaan, onnistuisiko ? ja turha ruveta puhumaan mistään naisista koska ne kiinnostavat homoja yhtäpaljon kuin miehet sua. (oletan että olet hetero)
Niin alkuperäiselle kysyjälle vielä että minä en ole vielä eronnut kirkosta mutta on ollut jo jonkun aikaa harkinnassa, kyllä kirkko ja minä ollaan niin kaukana toisistamme että enköhän tule eroamaan.
Erosin kirkosta silloin, kun parisuhdelaista äänestettiin. Olin jo pitkään muutenkin ollut kallellaan siihen suuntaan, se pelleily kuitenkin kristittyjen taholta sai maljani ylitsevuotavaksi.
Olen eklektinen pakana, agnostinen teisti. Mulle ei tarvii tulla kertomaan, että miten nämä uskonasiat lienee, vaikka mieluusti niistä sanaista peistä taitankin.
Määrätyssä mielessä näkemykseni ovat hyvin lähellä sitä, mitä sekulaarin etiikan voisi katsoa edustavan. Mielestäni etiikka on huomattavasti uskonsisältöä tärkeämpi - on tärkeää pyrkiä toimimaan oikeamielisesti kuin se, että miten sen itselleen perustelee, vaikka perustelut tärkeitä itsessään ovatkin.
Lyhyimmin sanoen sikäli oli kristillisten kanssa samalla linjalla, että olennaista uskonnossa kuin uskonnossa on rakkaus. Jos sen pohjalta lähtee soveltamaan, ei kovin metsään voi mennä, jos siinä todella pysyttäytyy.
olen kuitenki huomannut että sä kannatat samaa sukupuolta olevien kirkossa parisuhteeseen siunaamiseen et kuiteskaan kuulu kirkkoon ja sanot olevasi agnostikko.Eikö siinä ole ristiriita koska kirkko ja sen päätökset ei kuulu sulle.En muuten ittekkään kuulu kirkkoon.
Se, että kannatan ihmisten tasa-arvoista kohtelua yhteiskunnan eri instituutioissa on täysin riippumatonta siitä, olenko minä näiden nimenomaisten instituutioiden jäsen. Suomessa kun on vielä valtionkirkko, niin tasan tarkkaan sen asiat kuuluu kaikille. Siinä vaiheessa kun kirkko erotetaan valtiosta, niin sitten suljen suuni, tehkööt siellä sitten mitä lystäävät, kunhan eivät lakeja riko.
Se seikka, että olen agnostikko ei mitenkään tee minua jääviksi keskustelemaan yhteiskuntapolitiikasta. Kysymys on ihmisoikeuksista, tässä uskonnon kontekstissa.
Ei se kyllä tee mua jääviksi osallistumaan uskontokeskusteluihin muutenkaan - ennemminkin päin vastoin - olen useimmiten ainoa, joka voi edes kuvitella vaihtoehtoja uskon asioissa.
Blessed be.
Minä erosin kirkosta, en Jumalasta.
Kirkon kaksinaamaisuus oli silloin syynä.
Kirkko on edelleen kaksinaamainen jäyhä ukkoin kerho. En ole sii vielä liittymässä takaisin.
Olin erota silloin kun naispappeuskeskustelu kävi kiihkeimmillään. Siinä sentään kirkonisät säilyivät järjissään. Nyt nuo naispapit ovat monasti juuri niitä muutamia, jotka osoittavat, että kirkkoon mahtuu useampia näkemyksiä kuin vanhakantainen kirkollisneuvoston näkemys.
Ajankohtaisen kakkosen "lapsentekoillassa" tällainen oli mm. tämä rovastirouva Liisa Enmuistanimeä. Ja hirvittävänä vastapainona suoraan kokouksesta tullut vanhakantainen ukonrahja, joka yhdessä Päivi Räsäsen kanssa sai minut jälleen vakavasti harkitsemaan kirkosta eroamista.
Uskossa on hyvät pääpiirteet, niitä noudattaa ilokseen. Nykyään vain tuntuu, että kirkko on unohtamassa päätehtävänsä, etiikan opetuksen, armon ja rakkauden opin välittämisen.
Homofobia, naispappien pelkääminen, hedelmöityshoitojen salliminen vain aviopareille, se on nykykirkkoa. Ja näiden asioiden muodostuessa kirkon julkisen kuvan päällimmäisiksi seikoiksi, tuntuu että kirkko yrittää väen väkisin palata ajassa taaksepäin, jonnekin kirkkoisä Augustinuksen aikoihin. Jonkinlainen epätoivoinen takertuminen menneeseen, jossa kirkon arvovalta yli ihmisten oli vankkumaton, aikaan jossa nainen oli täydellisen alistettu.... jossa lapsen saaminenkin oli niin synnillistä, että sitten piti kirkottaa ja vihkivedellä pestä.
Tuollaista kirkkoa tuskin kukaan kaipaa, ja kuitenkin juuri sinne kirkko tuntuu haluavan palata. Ja sitten ihmettelevät jäsenkunnan katoa.
Kysyn tätä ihan ystävällisessä sävyssä, koska mulla kesti ainakin 10 vuotta saada se aikaan, ja monet mun ystävistä on puhunu asiasta yhtä kauan, ja vieläkin kuuluu siihen kirkkoon. Ihmettelen itsekseni, että mikä siinä oli itselle niin vaikeaa, ja mikä siinä on kaikille muillekin niin vaikeaa - jokin henkinen napanuora siinä pitää saada poikki vielä, vaikka ei sitä omaksi muutoin kokisikaan.
Niinpä, ei se niin helppoa ole kuin vain sanoa sitä pohtivansa. Tai sanoa vaikka eroavansa.
Tässäkin on sekoitus tapaa ja tottumusta. Seremoniat päälle luettuina, on hautajaisia, suvun häitä ja kasteita. Kummikin olen veljentyttärelle. Mikään noista ei silti sido kylliksi, jos todella miettii sitä mitä kirkko aatteellisesti kykenee tarjoamaan.
Taloudellisesti kirkollisvero ei ole järin kallis, mutta joku euro sinnekin päätyy. Toisekseen monet seurakunnat ovat suorastaan häiritsevän rikkaita - on maaomaisuutta, leirikeskuksia, kauppakeskuskiinteistöjä, sijoituksia jos minkälaisia.
En siis tiedä, harkinta-ajaksi olen nyt määrännyt vuoden loppuun asti. Jos silloin ajattelen samoin kuin nyt, luultavasti eroan, kaikessa hiljaisuudessa.
Usko sinänsä on minulle silti täysin eri juttu kuin kirkon jäsenyys. Jokin Dostojevskilainen "ellei ole jumalaa, silloinhan kaikki on sallittua" tulee kuitenkin mieleen. Uskon kautta ihmiset ovat kyenneet ankkuroimaan tärkeimmät lakinsa, saamaan niihin vankilaa pahemman pelotteen. Useimmille se toimii. Tarvitsenko minä sitä silti henkilökohtaisesti, tuskin, koska en tähänkään saakka ole tuntenut tarvetta kokeilla jokaista sallitun-kielletyn rajaa.
Sitä vain, että tuo kirkon päätehtävä ei taida olla etiikan ym. opetus vaan sen kertominen, että Jumalan Poika on kuollut ristillä meidän kaikkien syntisten lunastamiseksi, jotka vain turvaamme Häneen ja pyydämme syntejämme anteeksi.
Mutta kyllä joskus tuntuu, että kirkko on unohtamassa päätehtävänsä...
on mielestäni ainut oikea vaihtoehto. Silloin ei ulkopuoliset tahot ohjaile omaa uskoa (johonkin ylisanaan vedoten joka sanelee ohjeet ja säännöt elämälle) tai tapaa uskoa johonkin yliluonnolliseen asiaan joka siis voi olla mahdollista tai ei. ateistit taas ovat sanan vallassa, se on liian rohkea jopa uhkarohkea päätös.
olen eronnut kirkosta, toisaalta en myöskään ole mikään tuomitsemaan uskovaisia, enkä näin halua myöskään tehdä. usko tuo rauhallista mieltä monille heistä ja on jotakin mihin luottaa. Itse uskon ihmisen toiminnassa välittämiseen-sanaan jonka rinnastan "uskonnoksi" pahuus taas on välinpitämättömyyttä, kiduttamista, yms..
keväällä www.eroakirkosta.fi sivuilla täysin samoista syistä kuin ketjun aloittanut. En aio enää liittyä mihinkään uskontoon.
Olipa totuus mikä tahansa, niin kirkosta en eroa koskaan. Se on varma asia.