Olen itse eronnut kirkosta ja asustelen kristityn naisen kanssa yhdessä. Olemme keskustelleet paljon siitä, miten tuleva lapsemme pitäisi kasvattaa. Hän on sitä mieltä, että lapsi tulisi kastaa, koska, etenkin pienellä paikkakunnalla, häntä katsottaisiin kieroon - ainoastaan hänen isänsä vakaumuksensa vuoksi. Monikulttuurisessa koulussa ja yhteisössä tilanne tietenkin olisi eri.
Eli lapselle olisi tervettä kuulua kirkkoon, koska se toisi hänelle yleistä hyväksyntää ikätovereidensa joukossa. Omasta vakaumuksestaan hän voisi tietenkin itse päättää aikanaan.
Tietysti lapsi kasvatettaisiin kunnioittamaan muita uskontoja. Tosin kotona saadut eväät saattavat sekoittaa pienen pään, kun yksi uskoo yhtä, toinen toista.
Mitä mieltä olette? Toivoisin ajatuksia... Ei pelkästään omaksi hyödykseni, vaan kaikille, jotka ovat vastaavanlaisessa tilanteessa tai saattavat joskus olla.
Eli lapselle olisi tervettä kuulua kirkkoon, koska se toisi hänelle yleistä hyväksyntää ikätovereidensa joukossa. Omasta vakaumuksestaan hän voisi tietenkin itse päättää aikanaan.
Tietysti lapsi kasvatettaisiin kunnioittamaan muita uskontoja. Tosin kotona saadut eväät saattavat sekoittaa pienen pään, kun yksi uskoo yhtä, toinen toista.
Mitä mieltä olette? Toivoisin ajatuksia... Ei pelkästään omaksi hyödykseni, vaan kaikille, jotka ovat vastaavanlaisessa tilanteessa tai saattavat joskus olla.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Enpä kyllä tiedä tuosta kieroon katsomisesta. Toki 84% kirkkoon kuuluvien osuus on sikäli epätasaisesti jakautunut, että jossakin osuus on 90%. Vaan onko tuota korkeampi jossakin?
Puhtaan periaatteellisesti voi todeta, että kaikkien katsomusyhteisöjen ulkopuolella olo on neutraali nollatila. Liittyminen kirkkoon, muslimiyhdyskuntaan tai vaikka ateistiyhdistykseen on kannanotto.
Käytännössä tietysti toiselle on vaikea kasvatusneuvoja antaa. Luulisin että suurempi ongelma on itse kasvatus, opetetaanko iltarukous jne. Jos siitä selviää, saa kai sovun siitäkin kastetaanko lapsi.
Hieman kyllä epäilen tuota kieroon katsomista. Väittäisin että kieroon ei katsottaisi ainakaan syntymäkunnassani Honkajoella, joka sentään 2100 asukkaan kuntana on melko pieni paikka. Pohjanmaata se ei vielä ole, jos kohta hyvin lähellä.
Hmm..Ehkäpä pientä selvennystä: Tarkoitin lähinnä sitä, että lapsi saattaa tulla kiusatuksi/syrjityksi ikätovereidensa parissa, esim. kun hän ei osallistu koulun uskontotunneille tai ei pääse seurakunnan kerhoon muiden kavereiden mennessä sinne (hypoteettinen tilanne, siis).
"Toki 84% kirkkoon kuuluvien osuus on sikäli epätasaisesti jakautunut, että jossakin osuus on 90%. Vaan onko tuota korkeampi jossakin?"
Faktahan on, että kirkosta eroaminen on lisääntynyt huomattavasti viime aikoina, mutta kouluikäiset lapsethan eivät tietenkään itse voi päättää eroamisestaan, ja väittäisin, että edelleenkin lapsilla ja nuorilla on kriisejä oman erilaisuuden hyväksymisestä, ja tähän kehitykseen mainittu kiusaaminen/syrjiminen saattaa vaikuttaa melko negatiivisesti. Tosin omalla kohdallani olen pystynyt kääntämään kiusaamiseni voitoksi, ja näin ollen pystyn ehkä auttamaan lastanikin kyseisessä asiassa, mutta eihän sitä koskaan tiedä...
"Käytännössä tietysti toiselle on vaikea kasvatusneuvoja antaa. Luulisin että suurempi ongelma on itse kasvatus, opetetaanko iltarukous jne. Jos siitä selviää, saa kai sovun siitäkin kastetaanko lapsi."
Tietysti näin. Ehkä se ratkaisu löytyy.
ei kastettu. Koulussa hän halusi mennä ET:hen. Hän on peruskoulun yhdeksännellä ja viime syksynä hän halusi yllättäen mennä koulun kanssa kirkkoon. Pienimmän vastuksen lain mukaan on helpompi loikoa tunti kirkonpenkillä kuin saada tunnin verran oikeata opetusta.
Mielestäni koulukirkot tulisi kieltää, sillä opettajathan saavat ajasta palkkaa, mutta lapset eivät saa opetusta.
...koska hänellä on eriväriset farkut kuin muilla.
Tai esim. siksi, että äiti on "jeesustelija". (Eikä tällä tarvitse olla mitään tekemistä sen kanssa, miten aktiivinen uskova ko. äiti todellisuudessa on.)
Ja epäilemättä myös siksi, että lapsi käy ET:ssä. Mutta onko ET sitten jotenkin poikkeuksellinen asia - enpä usko. En pidä kiusaamisargumenttia kovin pätevänä.
Lisäksi jos ajatellaan asiaa seitsemän vuoden päähän, teillähän lapsi oli vasta suunnitteluvaiheessa (tai kuivaharjoittelu aiheesta menossa ;=) ), on tilanne muuttunut nykyisestä. Kirkosta eronnee vähintään 0.5 %-yksikköä vuodessa, paljon enemmänkin jos seurataan Ruotsin esimerkkiä. Uskonnottomuus normalisoituu.
"Tarkoitin lähinnä sitä, että lapsi saattaa tulla kiusatuksi/syrjityksi ikätovereidensa parissa, esim. kun hän ei ..."
Siteeraan sinua tarkoituksella vaillinaisesti, jotta näkisit väitteesi todellisen sisällön.
Kaikenlainen kiusaaminen on VÄÄRIN. Lapsi voi tulla koulussa kiusatuksi monista syistä: väärän ihonvärinsä, vääränmerkkisten farkkujensa, murteensa tai puutteellisen kielitaitonsa tai monen muunkin sellaisen synnynnäisen syyn takia, johon asianomainen itse ei voi vaikuttaa.
Syrjintä on rumaa ja väärin.
Lähtökohta, jossa kaikessa pitää hiihtää luokan pomottajien kanssa samoja latuja, tarkoittaa asettumista kiusaajien puolelle kiusattuja vastaan.
Erilaisuuden sietäminen ja ymmärtäminen ovat asioita, joihin koulun ja kodin pitäisi yhteistyössä kannustaa eikä toimia ennakkoluulojen, rasististen asenteden ja syrjinnän jatkumiseksi ja vahvistamiseksi.
Tämän uskoisin sisältyvän koulujen opetusohjelmiinkin.
Tietysti sinun kannattaa suhtautua näihin kriittisesti, ja katsoa sopiiko ne sinun tapaukseesi.
Itse olin samassa tilanteessa 16 vuotta sitten. Sillonhan oli ateistiin suhtautuminen vielä paljon tiukkapipoisempaa kuin nykyään.
Mutta ehdotan, että annat äidin kastaa lapsen ja tarjoat sukulaisille ja kummeille ne perinteiset kakkukahvit papin kera.
Uskonnollisille ihmisille kaikki riitit ja rituaalit ovat tärkeitä, joten antaa heidän kokea ne. Eihän kasteesta ole lapselle mitään haittaa ja parisuhteenne pysyy todennäköisesti paremmalla mallilla.
Sovin silloin uskovan vaimoni kanssa, että lapsi saa seurata nyt ensimmäiset 10 vuotta ihan rauhassa sinun vakaumustasi. Sen jälkeen katsotaan tilanne uudelleen, siirretäänkö hänet sitten seuraamaan isän "vakaumusta". Esitin tällaista "kauppaa", koska 10vuotta olisi suurin piirtein puolivälissä täysi-ikäisyyttä.
Sovimme myös, että kotikasvatus yritetään pitää mahdollisimman neutraalina poimimalla kristillisyydestä ne parhaat puolet samalla korostaen suvaitsevaisuutta.
Iltarukouksia ei opeteltu, eikä seurakunnan kerhoissa käyty. Olisin kyllä kerhoihin päästänyt, jos olisi ollut sinne itse halukas menemään.
Koulussa lapsi kävi "normaalisti" uskontotunneilla. Uskonnon opettelun vastapainona kerroin, etteivät kaikki ihmiset usko niihin asioihin. Isäkään ei usko toisin kun taas äiti uskoo, ja se on ihan tavallista ja jokaisen itse päätettävissä.
Näitä asioita ei (minun mielestäni) kylläkään kannata korostaa kovin nuorelle lapselle. Sillä sekoitetaan vain pikkuisen pää ihan turhaan. Itse aloin puhua niistä, kun lapsi oli n.8 vuotias.
Yritin painottaa sellaista ajatusta, että kaikkeen kuulemaansa ja lukemaansa kannattaa suhtautua aina pienellä varauksella. Miettiä itse, voisiko se olla totta, ja tehdä sen mukaan omat päätelmänsä.
12 vuotiaana lapsi sitten itse pyysi päästä elämänkatsomustiedon opetukseen. Ja niin myös seuraavan lukuvuoden alussa tehtiin.
Minun puolestani lapsi olisi edelleen saanut kuulua äitinsä mukana kirkkoon, mutta laki vaati ensin siviilirekisteriin siirtoa. (vähän ironista...) Äitikin asiaan suostui (hieman pitkin hampain), mutta noudatti näin kuitenkin sopimustamme.
Näin on menty sitten tähän päivään asti. Isä ja tytär eronneet kirkosta, äiti kuuluu edelleen.
Lapsesta kasvanut tasapainoinen, itsenäinen, toiset huomioonottava nuori nainen, joka osaa ajatella omilla aivoillaan eikä kulje valtavirtojen mukana. Uskaltaa olla oma itsensä ja pukeutua oman mielensä mukaan välittämättä muiden sanomisista.
Meistä vaimoni kanssa tuntuu, että olemme ainakin tähän asti onnistuneet tehtävässämme kasvattajina, ja olemme pakostikin ylpeitä tyttärestämme!
Jos tytär itse nyt haluaisi liittyä kirkkoon takaisin, en sitä estäisi. Korkeintaan kehottaisin harkitsemaan todella pitkään....
eli jos kastamatonta katsotaan kieroon pitää kastaa ettei lasta kiusattaisi. samantasoista logiikkaa on käytetty hedelmöityshoitokeskustelussa, että koska isätöntä lasta kiusataan joten isättömät lapset pitää kieltää.
millä tavalla tuollainen nöyristely on tervettä?tuohan on täysin sairasta.
Lapsemme osallistuvat molemmat (ala-asteella) uskonnonopetukseen, ei ole ollut puheena pyytää vapausta, eikä kukaan ole kiusannut, jotkut sen tietää.
Välillä seurakunnan tilaisuudet on lapsia kiinnostaneet, nykyään taas ei niinkään.
Itse en koskaan ole ollut ns. uskossa, pikemminkin kuin suurin osa suomalaisista, kirkkoon on tullut kuuluttua, mutta sittemmin siis olemme eronneet kirkosta. Joulukirkossa olen käynyt viimeaikoina säännöllisesti, silloin kun vielä kuuluin kirkkoon en juurikaan käynyt kirkossa.
Lapset saavat itse päättää haluavatko liittyä kirkkoon, käydä rippikoulun vai mennä protuleirille, tai mitä haluavatkin. Uskontotunneille osallistuvat niin kauan kuin huolitaan, ei ole tarvetta pyytää vapautusta.
Paikkakunnan lestadiolaiset saisivat hyvän syyn ottaa silmätikuksi, jos tietäisivät, kaikki siis eivät tiedä.
Kuvitelkaa että jo yhdessä huushollissa on noin vaikeeta: yksi uskoo siihen ja toinen tuohon.
Niin millaista se sitten on koko maailmassa.
Älkää nyt missään tapauksessa kastako lastanne mihinkään hörhö-instituutioon, antakaa vain nimi.
Älkää missään nimessä opettako kunnioittamaan mitään uskontoja vaan opettakaa arvostamaan kotia isänmaata, luontoa...työntekoa.
Niin se elämä nykyään menee, hus taikausko ja mielenvikaisuus.
"Eli lapselle olisi tervettä kuulua kirkkoon, koska se toisi hänelle yleistä hyväksyntää ikätovereidensa joukossa. "
Olemalla samanlainen kuin muutkin saat yleistä hyväksyntää ja se on tärkeintä?
Itselleni tuollainen perseenlipominen/yleinenhyväksyntä ei merkkaa mitään, siksi saan olla oma itseni vapaana paineista..
On taitoa elää poissa lammaslaumasta..
Mikä toimii yhdessä perheessä ei ehkä toimi toisessa, joten en rupea liiaksi antamaan valmiita ratkaisuja, vaan puhun oman perheeni tilanteesta.
Itse en kuulu kirkkoon, mutta vaimo kuuluu. Kompromissina menimme maistraatissa naimisiin, ja otimme "siunauksen" kirkossa. Suostuin molempien lasteni kastamiseen.
Nyt hieman arveluttaa mitä tulikaan tehtyä, kun vaimo käyttää lapsia seurakunnan muskareissa, ja kotona ymmärtämättömät 5- ja 2-vuotiaat laulavat siellä oppimiaan hengellisiä lauluja. No, olen ajatellut, lapset nyt rallattelevat jos mitäkin sattuvat kuulemaan, en ole tästä ilmiöstä niin huolissani.
Nyt sitten on tultu siihen , että vaimo kertoo lasten isomummosta teologisia satuja, kuinka tämä on taivaassa enkelten joukossa ja Jeesuksen luona, jossa tällä on hyvä olla. En ole siihen pahemmin puuttunut, vaimo kun perustelee mielikuvitussatujen välittämistään toivon ja kauniiden asioiden tuomisella lasten elämään toivottomuuden sijaan. Siinä olemme lievästi eri mieltä, saanko hänen mielestään joskus kertoa lapsille omasta näkemyksestäni.
Jos olisin sinun tilanteessa lähtisn omille teilleni. En voisi kuvitella hankkivani lapsia, jos itse en uskoisi ja toinen uskoo. Kirjoituksestasi päätellen kaverisi on vain muodollisesti uskovianen, mutta jos vakaumukset eroavat paljon niin yhteielämä tökkii varmasti ennen pikää ja lsten kannalta on vaikeaa.