Huom!
Alla olevassa tekstissä on viitattu yksinomaan helluntailaisuuteen sen vuoksi, koska itse voin sanoa tuntevani helluntaipiirejä hyvin. Uskon, että samoja ongelmia on muissakin uskonnollisissa yhteisöissä kuten babtisteissa, lestadiolaisuudessa ym., mutta keskityn nimenomaan helluntailaisuuteen niissä kuvioissa kasvaneena.
**********
Tulee silloin tällöin käytyä katsomassa, missä mennään helluntaipiireissä, ainakin näiden nettikeskustelujen osalta. Asia sikäli koskee minua, koska serkkujen tasolle asti arviolta 80% sukulaisistani on helluntailaisia, omat vanhemmat ja sisarukset enimmälti mukaan lukien.
Itse voin onneksi todeta irrottautuneeni ko. lahkosta. Kyseessä oli noin 7-8 vuoden prosessi, kun se yläasteikäisenä alkoi. Nykyään voi asettua sivustaseuraajan rooliin helluntailaisuuteen liittyvissä keskusteluissa, ja huvittaa se kuinka samankaltaisia kokemuksia muillakin on helluntaikuvioista.
Helluntailaisuudessa ei asioiden omakohtaista, kriittistä pohdiskelua tunneta muuta kuin hyvin harvojen tapausten osalta. Nämä yksilöt yleensä vain vaikenevat. Jos he esittäisivät näkemyksiään, he tulisivat kokemaan ihmisten ei-hyväksyvät katseet, eleet ja kommentit, mitä voidaan kutsua painostamiseksi takaisin "ruotuun". Ruodulla tarkoitan valtavirran näkemystä asioista pienine tulkintaeroineen. Suuret näkemykselliset poikkeamat ja jo niiden esittäminen melko todennäköisesti johtavat siihen, että yksilö joutuu helluntaiyhteisössä "lynkatuksi" ja lopulta jättäytyy pois. No, onnellinen lopputulos tälle henkilölle, mutta henkisesti se saattaa olla kovakin isku tulla hylätyksi ihan vain näkemyserojen vuoksi. Näkemyserojen, joiden jokaisen ihmisen luulisi yleensäkin ymmärtävän olevan ihmislajin keskuudessa mitä luonnollisin asia ja tämän vuoksi suvaittavaa.
Helluntailaisudessa suuret näkemyserot, vaikkapa homouden suhteen, jotenkin koetaan suurena peikkona. Asiasta on lähes mahdotonta keskustella keskivertohelluntailaisen kanssa tämän hiiltymättä. Loppujen lopuksi kyseessä lienee pelko oman perustan järkkymisestä ja hajoamisesta. Sen useissa tapauksissa hyvinkin valheellisen perustan, jota saarnaajat, vanhemmat, suvun vaikutusvaltaiset helluntailaiset ja muut ovat jo lapsesta lähtien tälle rakentaneet. Itse yläaste- ja lukioikäisenä aina vain enenevässä määrin koin, että minulla ei enää näkemystasolla ole mitään yhteistä näiden uskovien kanssa, mutta toisaalta ajatus yhteisöstä lähtemisestä pelotti. Kesti kauan aikaa ennen kuin uskalsin ottaa sukulaisten ja läheisten torjunnan riskin. Se tapahtui sitten, kun olin valmis alkamaan elää omaa elämää siten miten sen itse koen ja oman maailmankuvani mukaisesti, välittämättä näiden entisten "uskontovereideni" kommenteista.
Veljeni kokeili myös samaa, mutta hän palasi ruotuun, ja on joskus huomaamattaan vihjannut, kuinka minullekin olis helpompi vaihtoehto, jos vain hyväksyisin yhteisön epäloogisuudet ja jopa ihmisoikeuksien polkemiseksi luettavat toimintatavat. Näin varmaan olisikin, mutta eikö siinä ihminen petä itseään, kun alistuu muiden näkemyksille hyläten oman aidon ajattelunsa? Onko tarkoitus elää hyväksyen muiden hallinnan elämässään ja noudattaen muiden laatimia säännöstöjä, jotka vain ovat näiden vaikutusvaltaisten ihmisten omia tulkintoja (Raamatusta)? Miksi joillakin ihmisillä olisi erioikeus päättää, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei eli siis ohjata käytävää keskustelua?
Luulisi luettavan jokaisen ihmisen oikeuksiin miettiä asiat omakohtaisesti, muodostaa omat näkemyksensä ja samalla myös hyväksyä toisen ihmisen näkemykset. Valitettavasti helluntaipiireissä rivijäsenet niitä harvoja tapauksia lukuun ottamatta eivät näitä perusasioita ymmärrä tai ole edes koskaan miettineet. Helluntailaisen ajattelu on kahlittu vaikkapa sen karismaattisen tädin saarnaajamiehen näkemyksiin. Hän unohtaa sen, että saarnaajan näkemykset eivät ole yhtään sen arvokkaampia kuin omansakaan. Saarnaajakin on hänen laillansa ihan tavallinen ihminen ja tekee ihmislajille tyypillisesti virheitä, saarnaajan mielipiteet ei ole mitenkään korkeammassa asemassa kuin sen peräkylällä asuvan yksinäisen maanviljelijämiehen, joka seurakunnan kokouksissa istuu hiljaa salin perällä, tullen kokouksiin usein hiukan myöhässä vaatteissa, jotka eivät ole yhtä hienot kuin arvostettujen, yleensä eturivin paikat valtaavien seurakuntalaisten vaatteet.
Ihmislajille vain on tyypillistä, että sananvalta ja sanojen painoarvo lisääntyy menestymisen merkkien kuten varakkuudesta kertovien hienojen vaatteiden myötä. Tämä on melko tunnusomaista helluntaipiireissä. Kun tähän vielä yhdistää sen, että ulkoinen vauraus ja ulkoisen menestymisen merkeillä hankittu ihmisten arvostus ajaa ihmisen usein henkiseen tyhjyyteen, kykenemättömyyteen empatiaan ja ymmärtää ihmisyyden perusasioita eli kylmään suhtautumiseen kanssaihmisiin, en yhtään ihmettele helluntaipiireissä elävien ihmisten pahoinvointia, jota he eivät itse pysty edes tunnistamaan. Seurakuntalainen ajautuu kierteeseen, jossa sisältöä elämään haetaan kulkemalla kotimaasta ja ulkomailta saapuvien saarnaajien (Howard, Hinn jne.) juttuja kuulemassa, parannuksia seurakunnan tilaisuuksissa tehden saaden kokien näin voimakkaankin emotionaalisen tunneryöpyn, johon itse asiassa on jo etukäteen ajatuksena valmistautunut, ulospäin näkyvän, menestymistä osoittavien merkkien lisäämisellä antaen näin kuvan Herran siunauksesta elämässään ja muillakin menetelmillä. Tyhjyys ei kuitenkaan poistu, ihminen menettää kosketuksensa perimmäisiin ihmisyyteen liittyviin hyvinkin yksinkertaisiin asioihin. Lämminhenkisyys katoaa ja tilalle astuu kylmä, tunne-elämänsä kadottanut ihminen, joka on siis hukannut aitoutensa. Ikävä kyllä tällaisia tapauksia olen helluntaipiireissä tavannut paljon.
Nyt on aika lopettaa, tälle palstalle en kuitenkaan saa kaikkia ajatuksiani purettua ja ehkä se ei ole tarkoituskaan. Jokainen kokee asiat omalla tavallaan ja käsitelköön asiat itse. Tai edelliseen liittyen olisi ainakin tärkeää kokea asiat omalla tavallaan eikä sillä seurakunnan senhetkisen ajatusmallin osoittamalla tavalla ;)
Nykyisestä maailmankuvastani ja esimerkiksi suhtautumisestani uskonnollisiksi luettaviin asioihin en kertonut oikeastaan sanallakaan. Ehkäpä siitä vois joku kerta jotain kirjoittaa ja katsoa minkälaisia reaktioita se porukassa herättää, kunhan vain muistan vielä kertoa, että olen helluntailaisista piireistä kotoisin:) Ja nykyään muuten pirun tyytyväinen tähän seikkaan, sillä uskon, että muuten en olisi näitä asioita edes päätynyt pohtimaankaan.
Hejssan.
Alla olevassa tekstissä on viitattu yksinomaan helluntailaisuuteen sen vuoksi, koska itse voin sanoa tuntevani helluntaipiirejä hyvin. Uskon, että samoja ongelmia on muissakin uskonnollisissa yhteisöissä kuten babtisteissa, lestadiolaisuudessa ym., mutta keskityn nimenomaan helluntailaisuuteen niissä kuvioissa kasvaneena.
**********
Tulee silloin tällöin käytyä katsomassa, missä mennään helluntaipiireissä, ainakin näiden nettikeskustelujen osalta. Asia sikäli koskee minua, koska serkkujen tasolle asti arviolta 80% sukulaisistani on helluntailaisia, omat vanhemmat ja sisarukset enimmälti mukaan lukien.
Itse voin onneksi todeta irrottautuneeni ko. lahkosta. Kyseessä oli noin 7-8 vuoden prosessi, kun se yläasteikäisenä alkoi. Nykyään voi asettua sivustaseuraajan rooliin helluntailaisuuteen liittyvissä keskusteluissa, ja huvittaa se kuinka samankaltaisia kokemuksia muillakin on helluntaikuvioista.
Helluntailaisuudessa ei asioiden omakohtaista, kriittistä pohdiskelua tunneta muuta kuin hyvin harvojen tapausten osalta. Nämä yksilöt yleensä vain vaikenevat. Jos he esittäisivät näkemyksiään, he tulisivat kokemaan ihmisten ei-hyväksyvät katseet, eleet ja kommentit, mitä voidaan kutsua painostamiseksi takaisin "ruotuun". Ruodulla tarkoitan valtavirran näkemystä asioista pienine tulkintaeroineen. Suuret näkemykselliset poikkeamat ja jo niiden esittäminen melko todennäköisesti johtavat siihen, että yksilö joutuu helluntaiyhteisössä "lynkatuksi" ja lopulta jättäytyy pois. No, onnellinen lopputulos tälle henkilölle, mutta henkisesti se saattaa olla kovakin isku tulla hylätyksi ihan vain näkemyserojen vuoksi. Näkemyserojen, joiden jokaisen ihmisen luulisi yleensäkin ymmärtävän olevan ihmislajin keskuudessa mitä luonnollisin asia ja tämän vuoksi suvaittavaa.
Helluntailaisudessa suuret näkemyserot, vaikkapa homouden suhteen, jotenkin koetaan suurena peikkona. Asiasta on lähes mahdotonta keskustella keskivertohelluntailaisen kanssa tämän hiiltymättä. Loppujen lopuksi kyseessä lienee pelko oman perustan järkkymisestä ja hajoamisesta. Sen useissa tapauksissa hyvinkin valheellisen perustan, jota saarnaajat, vanhemmat, suvun vaikutusvaltaiset helluntailaiset ja muut ovat jo lapsesta lähtien tälle rakentaneet. Itse yläaste- ja lukioikäisenä aina vain enenevässä määrin koin, että minulla ei enää näkemystasolla ole mitään yhteistä näiden uskovien kanssa, mutta toisaalta ajatus yhteisöstä lähtemisestä pelotti. Kesti kauan aikaa ennen kuin uskalsin ottaa sukulaisten ja läheisten torjunnan riskin. Se tapahtui sitten, kun olin valmis alkamaan elää omaa elämää siten miten sen itse koen ja oman maailmankuvani mukaisesti, välittämättä näiden entisten "uskontovereideni" kommenteista.
Veljeni kokeili myös samaa, mutta hän palasi ruotuun, ja on joskus huomaamattaan vihjannut, kuinka minullekin olis helpompi vaihtoehto, jos vain hyväksyisin yhteisön epäloogisuudet ja jopa ihmisoikeuksien polkemiseksi luettavat toimintatavat. Näin varmaan olisikin, mutta eikö siinä ihminen petä itseään, kun alistuu muiden näkemyksille hyläten oman aidon ajattelunsa? Onko tarkoitus elää hyväksyen muiden hallinnan elämässään ja noudattaen muiden laatimia säännöstöjä, jotka vain ovat näiden vaikutusvaltaisten ihmisten omia tulkintoja (Raamatusta)? Miksi joillakin ihmisillä olisi erioikeus päättää, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei eli siis ohjata käytävää keskustelua?
Luulisi luettavan jokaisen ihmisen oikeuksiin miettiä asiat omakohtaisesti, muodostaa omat näkemyksensä ja samalla myös hyväksyä toisen ihmisen näkemykset. Valitettavasti helluntaipiireissä rivijäsenet niitä harvoja tapauksia lukuun ottamatta eivät näitä perusasioita ymmärrä tai ole edes koskaan miettineet. Helluntailaisen ajattelu on kahlittu vaikkapa sen karismaattisen tädin saarnaajamiehen näkemyksiin. Hän unohtaa sen, että saarnaajan näkemykset eivät ole yhtään sen arvokkaampia kuin omansakaan. Saarnaajakin on hänen laillansa ihan tavallinen ihminen ja tekee ihmislajille tyypillisesti virheitä, saarnaajan mielipiteet ei ole mitenkään korkeammassa asemassa kuin sen peräkylällä asuvan yksinäisen maanviljelijämiehen, joka seurakunnan kokouksissa istuu hiljaa salin perällä, tullen kokouksiin usein hiukan myöhässä vaatteissa, jotka eivät ole yhtä hienot kuin arvostettujen, yleensä eturivin paikat valtaavien seurakuntalaisten vaatteet.
Ihmislajille vain on tyypillistä, että sananvalta ja sanojen painoarvo lisääntyy menestymisen merkkien kuten varakkuudesta kertovien hienojen vaatteiden myötä. Tämä on melko tunnusomaista helluntaipiireissä. Kun tähän vielä yhdistää sen, että ulkoinen vauraus ja ulkoisen menestymisen merkeillä hankittu ihmisten arvostus ajaa ihmisen usein henkiseen tyhjyyteen, kykenemättömyyteen empatiaan ja ymmärtää ihmisyyden perusasioita eli kylmään suhtautumiseen kanssaihmisiin, en yhtään ihmettele helluntaipiireissä elävien ihmisten pahoinvointia, jota he eivät itse pysty edes tunnistamaan. Seurakuntalainen ajautuu kierteeseen, jossa sisältöä elämään haetaan kulkemalla kotimaasta ja ulkomailta saapuvien saarnaajien (Howard, Hinn jne.) juttuja kuulemassa, parannuksia seurakunnan tilaisuuksissa tehden saaden kokien näin voimakkaankin emotionaalisen tunneryöpyn, johon itse asiassa on jo etukäteen ajatuksena valmistautunut, ulospäin näkyvän, menestymistä osoittavien merkkien lisäämisellä antaen näin kuvan Herran siunauksesta elämässään ja muillakin menetelmillä. Tyhjyys ei kuitenkaan poistu, ihminen menettää kosketuksensa perimmäisiin ihmisyyteen liittyviin hyvinkin yksinkertaisiin asioihin. Lämminhenkisyys katoaa ja tilalle astuu kylmä, tunne-elämänsä kadottanut ihminen, joka on siis hukannut aitoutensa. Ikävä kyllä tällaisia tapauksia olen helluntaipiireissä tavannut paljon.
Nyt on aika lopettaa, tälle palstalle en kuitenkaan saa kaikkia ajatuksiani purettua ja ehkä se ei ole tarkoituskaan. Jokainen kokee asiat omalla tavallaan ja käsitelköön asiat itse. Tai edelliseen liittyen olisi ainakin tärkeää kokea asiat omalla tavallaan eikä sillä seurakunnan senhetkisen ajatusmallin osoittamalla tavalla ;)
Nykyisestä maailmankuvastani ja esimerkiksi suhtautumisestani uskonnollisiksi luettaviin asioihin en kertonut oikeastaan sanallakaan. Ehkäpä siitä vois joku kerta jotain kirjoittaa ja katsoa minkälaisia reaktioita se porukassa herättää, kunhan vain muistan vielä kertoa, että olen helluntailaisista piireistä kotoisin:) Ja nykyään muuten pirun tyytyväinen tähän seikkaan, sillä uskon, että muuten en olisi näitä asioita edes päätynyt pohtimaankaan.
Hejssan.
Vastaukset 87
Vanhimmat
että olet vaan "perinyt" helluntailaisuuden,et ole koskaan aidosi uudestisyntynyt,joka on kuitenkin hellunailaisuuden perusedellytys.
Olet vaan ulkonaisesti siäsitynyt helluntailaisiin,koska elämäsi on ollut syntymästäsi asti helluntailaisuuden sisältäpäin katselemista ja elämistä ulkoisesti helluntailaisen elämää,omistamatta itse helluntaita sisäisesti,eli Jeesuksen sisäinen tunteminen puuttu sinulta täsin,ja sen mukana kaikki,mitä tarvitaan voidakseen ellä "helluntailaisena",se on henklökohtaista,eikä sitä voi mitenkäänatkia tai ulkoa opetella,siihen synnytään pysyvän ja elävän Jumalan Sana kautta.
Mietippä tuota,ota asiat uudestaan käsittelyysi,sisäisesti omassa itsessäsi,mieti,mikä sai sinut hylkäämään seurakuntasi!
"Tarinasi on se, että olet vaan "perinyt" helluntailaisuuden,et ole koskaan aidosi uudestisyntynyt,joka on kuitenkin hellunailaisuuden perusedellytys."
Mitä on uudeelleensyntyminen? Mitataanko uudelleensyntymistä sillä, kuinka kuuliainen on helluntaisedeille? Antaa ymmärtää ja ymmärtää antaa?
Tarkoittaako vastauksesi yksinkertaisesti vain sitä, että hellarilta todella on kielletty analyyttinen ajattelu ja asioista puhuminen?
"Mitä on uudeelleensyntyminen? Mitataanko uudelleensyntymistä sillä, kuinka kuuliainen on helluntaisedeille? Antaa ymmärtää ja ymmärtää antaa?"
- no, ei niille sedille pidä olla kuuliainen, vaan Jumalalle. :) Kyllä mä olen uudestisyntynyt, vaikka en setien pillin mukaan hypikään... mitä sitten tarkoittanetkaan ymmärtämisellä ja antamisella...
- ja aika monet uskovaisten perheiden lapset "perii" sen uskonNON. Harmi sinänsä; ja sitten sitä omaa henk.koht ratkaisua ei tehdäkään vaan eletään muka uudestisyntyneenä (kun on vaan totuttu) tai ainakin mä luulen niin. (korjatkaa jos olen väärässä)
että latelet vain niitä niin tuttuja ja kliseisiä lausahduksia, joita helluntaipiireissä opitaan sanomaan. Et ole koskaan aidosti pysähtynyt miettimään asioiden laitaa, suhtautumaan kriittisesti ihmisten ilmoilla, omissakin piireissä esiintyviin ilmiöihin. Sinulla on vain tarve puolustella kaikin mahdollisin keinoin omiesi joukkoa uskaltamatta suunnata kyseenalaistamisen (joka muuten on ihan tervettä) harppuunaa omaa sisintäsi ja seurakuntaasi päin. Elät tyytyväisenä uskoen helluntailaisuudessa oppimiisi käsityksiin toistaen niitä eteenpäin ja todennäköisesti et tule koskaan joutumaankaan tilanteeseen, jossa joutuisit todella punnitsemaan asioita. Niin kauan olet jo piireissä ollut ja kenties saavuttanut yhteisössäsi aseman, jossa sinun sanomisilla syystä tai toisesta on painoarvoa ja näin olet tyytyväinen tilanteeseesi.
Käytät muiden helluntailaisten tavoin keinotekoista ja ehkäpä väärin ymmärrettyä rajaa, jonka toiselle puolelle asetetaan uskovat ja toiselle puolelle ei-uskovat. Tätä rajaa kutsutaan uudestisyntymäksi, jonka merkityksestä veistellään yhtä monta selitystä kuin on uskoviakin. Tätä rajaa on hyvä käyttää keskusteluissa lukkona, jonka jälkeen vastapuolen on mahdoton jatkaa keskustelua, koska sinä toteat häneltä puuttuvan uudestisyntymän siinä mielessä, miten itse sen olet määritellyt. Et huomaa, että hänelläkin on oma näkemyksensä nk. uudestisyntymisestä ja saattaa jopa mielestään olla uudestisyntynyt, mutta sinä kiistät sen, koska kuvittelet pystyväsi näkemään toisen "hengellisen tilan", vaikket edes tunne häntä.
Koet helluntailaisena olemisen olevan henkilökohtaista, vaikka ihmiset pyritään puristamaan sosiaalisella painostamisella samaan muottiin eli ajattelutapaan. Tätä kutsut henkilökohtaiseksi uskoksi, joka terminä helluntaipiireissä niin suuressa suosiossa onkin.
Mietippä tuota ja yleensäkin asioita uudelleen, niin saatat joutua prosessiin, joka vienee useampia vuosia, mutta on lopulta hyvinkin palkitseva! Ja mikä parasta, sinun ei välttämättä tarvitse menettää edes uskoasi, koet sen prosessin jälkeen vain vahvempana ja eritoten - aidosti omanasi eli henkilökohtaisena, jota et voi muille perustella mutta jota ei myöskään kukaan voi viedä sinulta pois!
Avaaja pohtii aidosti itsenään asioita rehellisen tuntuisesti. Sittenpä tulee Ritari-setä ja nollaa kaiken sanomalla ylemmyydentuntoisesti, jumalaksi itsensä kohottaneena, että avaaja ei ole "uudestisyntynyt", mitä liirumlaarumia tuo sitten ikinä tarkoittakaan. Näinpä kätevästi nollataan maltillinen ja asiallinen kannanotto.
Niin: ikävä kyllä helluntailaisissa on aika monia ritareita ja kuninkaita. Siinä on monen kehityksen este: jääräpäisissä jäkättäjissä, joilla ei ole halua tai kykyä ajatella mitään itse.
sinäkö kristittynä et tiedä, mitä tarkoittaa uudestisyntyminen?
Käsitettä "uudestisyntyminen" käyttävät eri uskonnolliset ryhmittymät ja yksilöt niin eri tavoin, etten pidä koko juttua muuna kuin propagandatyylisenä terminä, jolla ei ole muuta sisältöä kuin kuvitelmia. Ritarin käyttämänä se käsite on liki poikkeuksetta ollut merkitsemässä toisen keskustelijan väheksyntää. Pahimmillaan uudestisyntynyt on siis ylemmyydentuntoinen ja jumaluusluuloinen "uskova", parhaimmillaan oikeasti elämänmuutoksen kokenut ja maailmaa myönteisessä mielessä uusin silmin katseleva uskova, aito, rehellinen ja kriittinen ihminen, joka ei ole kadottanut ihmisyyttään "synnyttyään" uudelleen.
Minä olen syntynyt tähän maailmaan kerran. Minut on kastettu jo lapsena. Mahdanpa Jumalalle kelvata näin.
Ethän sinä voi kenenkään sydämen tilaa ja uudestisyntymistä tietää.
Olet juuri sellainen kaikkitietävä joka ei koskaan ole väärässä.
Allekirjoitan aloittajan joka sanan.
Olen itse kasvanut helluntailaisten keskuudessa ja ollut uskossa.
Elämäni paras asia on se että pääsin eroon kaikesta tuosta.
Nyt olen ainakin siinä suhteessa vapaa.
En pelkää kuolemaa enkä usko tuonpuoleiseen.
Kyllä meidän on yritettävä tehdä elämämme maanpäällä parhaaksi mahdollisesksi itsellemme ilman että joku aina oikeassa oleva hellari sanoo kuinka on elettävä.
Turha vedota raamattuun, sen mukaan jos eläisi kirjaimellisesti, mitähän siitäkin tulisi.
Tietenkin jos sitä tulkitsee itselleen sopivalla tavalla ja poimii kohdan sieltä toisen täältä, no siitähän tulee hellari.
Uudelleensyntyminen on sitä että ihminen tulee uskoon, ei sitä että sokeana, kuurona ja aivottomana seuraa mitä muut käskevät. On kyllä huomattu että ihminen voi päästä hurmokseen olematta uskovainen (2 maailmansota osoitti sen, esim Hitlerillä oli hurmoshenkisiä kannattajia). Kyseessä on omakohtainen kokemus mihin kuuluu omien aivojen käyttö. Ketään ei pakoteta eikä väkisin tuputeta (ei ainakaan pitäisi, voi olla että sitäkin sattuu koska kyseessä on ihmisiä). Jos jollakin on negatiivisiä kokemuksia Helluntailaisuudesta niin on vain ollut tekemisissä valitettavan negatiivisten ihmisten kanssa. Keskustelin kerran erään kaverini kanssa kuka oli niputtanut kaikki Helluntailaiset samaan nippuun omien kokemuksiensa perusteella ja kun hän kuuli minun kokemuksista hän totesi että kyseessä oli vain väärät ihmiset jotka olisivat kaivanneet ohjausta oikeaan suuntaan.
Viestien sisältö näyttää olevan seuraavanlainen. Järkevät ihmiset kyseenalaistavat Hellutailaisuuden ja haukkuvat heitä, he käyttävät järkeään. Kaikki ketkä ovat toista mieltä ovat aivopestyjä ja johdateltavissa olevia, tai valehtelijoita.
Analyyttisesti ajattelevat eivät niputa ketään lokeroihin tyhmät ja kanssani samaa mieltä olevat.
Jos joku on minun kanssani eri mieltä ei tatkoita että hän on tyhmä vaan sattuneista syistä eri mieltä. Jos alkaisin riitelemään kaikkien kanssa ketkä eivät yhdy mielipiteisiini aloittaisin mahdollisesti sodan, ja sitä minä en tahdo. Kunnioitan kaikkia luojan luomia vaikka minut haukuttaisiin maan alimpaan rakoon.
hhmmm...
aika vakuuttavasti yritätä selitellä itsellesi, mutta ei mene läpi. ;/
kyllä sullakin on se alkuperäinen kaipuu Jumalan luokse. Ja Jumala kutsuu sinuakin vielä.
niin Jumala teki minullekin.
Minäkin olen "helluntailaisesta suvusta" ja samoin voin sanoa että 80% tai ylikin (en heidän OIKEASTA uudestisyntymisestä silti tiedä) ovat helluntailaisia. serkkujakin on 45.
Samoin kävi minulle: irtaannuin koko touhusta, koska olin saanut niin vääriä kokemuksia ja nähnyt vain sitä lakia omassa perheessä, että ei sitten teininä enää kiinnostanut tippaakaan. Elin 10 vuotta täysin ilman Jumalaa.
Mutta onneksi Jumala kutsui ja otin Jeesuksen vastaan. :) Nyt olen saanut olla mukana ihan eri tavalla; kun minulla on se oma suhteeni Jeesukseen (eikä mikään peritty...). En kylläkään katso kuuluvani "helluntailaisuuteen", vaikka joskus siellä kokouksissa käynkin.
Mutta toivottavasti säkin vielä joskus näet sen ihanamman puolen. :)
t.minä
Ensinnäkin, en lähde kokonaan teilaamaan kannanottoasi helluntaipiirien autoritaarisuudesta. Aina on olemassa vaara että seurakunta samastaa oman tapakulttuurinsa Jumalan tahtoon jolloin helluntailaisten näkemysten kyseenalaistaminen koetaan suoranaisesti Raamatun ja oikean opin kyseenalaistamisena. Seurauksena on sitten painostamista joko suoraan tai epäsuorasti, että saataisiin "harhateille lähtenyt" palautettua takaisin ruotuun kuten toteat. Ilmeisesti tällaista tapahtuu varsinkin perheissä jotka on toisen tai kolmannen tai jo neljännenkin polven helluntailaisia. Se johtuu tietynlaisen identiteetin omaksumisesta jossa ihmisellä painottuu helluntailaisuus enemmän kuin kristillisyys ja nämä tosiaan samaistuu.
Jos omakohtainen Jumalasuhde ja sen myötä kokemus armollisuudesta ja vaikuttavasta, toimivasta Jumalasta joka on seurakuntaa ja sen korostuksia suurempi, jää kokematta, ihminen vain toteuttaa joitain muotoja.
> Helluntailaisuudessa ei asioiden omakohtaista, kriittistä pohdiskelua tunneta muuta kuin hyvin harvojen tapausten osalta. Nämä yksilöt yleensä vain vaikenevat. <
Mitä tarkoittaa kriittinen pohdiskelu?
Tunnen helluntaiseurakuntaan kuuluvia yksilökristittyjä jotka pohtii asioita hyvinkin kriittisesti ja lisäksi helluntaiseurakuntien johdossa on useita henkilöitä jotka haluaa vilpittömästi puuttua epäkohtiin ja asioista käydään aitoa keskustelua.
On kuitenkin ihan eri asia olla kristitty ja käydä asioista keskustelua halunaan rakentaa Jumalan seurakuntaa, sellainen kritiikki nousee asioiden tuntemisesta, kuin että ei todellisesti edes tunne Jeesusta eikä ole Hänelle antautunut.
Pitäisikö seurakuntien sallia keskuudessaan esimerkiksi ateistien tai panteistien "omakohtainen, kriittinen pohdiskelu" kun nämä ei edes perusasioissa ole seurakunnan kanssa samoilla linjoilla?
Jos tahtoo elää jonkin seurakunnan yhteydessä on ihan luonnollista että hyväksyy sen seurakunnan opilliset periaatteet ainakin pääpiirteittäin, vain silloin voi esittää rakentavaa kritiikkiä josta on oikeasti hyötyä ja joka ei ole hajottavaa.
Miksi kuulua seurakuntaan ja kiltisti vaieta omista "kerettiläisistä" näkemyksistä jos on seurakunnan ja sen opetuksen kanssa eri linjoilla? Eikö silloin voi ihan hyvällä omallatunnolla erota kyseisestä yhteisöstä?
Seurakunta on tarkoitettu niille jotka hyväksyy sen mitä seurakunta on.
> Loppujen lopuksi kyseessä lienee pelko oman perustan järkkymisestä ja hajoamisesta. Sen useissa tapauksissa hyvinkin valheellisen perustan, jota saarnaajat, suvun vaikutusvaltaiset helluntailaiset ja muut ovat jo lapsesta lähtien tälle rakentaneet. <
Jos perusta on helluntailaisuus ja helluntailaisen tapakulttuurin omaksuminen eikä Jeesus Kristus ja omakohtainen hengellinen kasvu Hänen tuntemisessa, silloin on vain hyvä että perusta horjuu ja järkkyy, jotta henkilö alkaisi todellisesti etsiä Jeesusta ja aitoa elämää Hänen yhteydessä, jonka myötä hän sitten voi elää helluntailaisena avoimesti ja omana itsenään, ei ainoastaan suvun ja sen periaatteiden varassa vaan itse kokemansa perustan varassa.
Raamattu sanoo että muuta perustaa ei voida laittaa kuin se mikä laitettu on ja se on Jeesus Kristus. Jos perusta on jossakin muualla perusta on väärä.
Mitä tarkoitat valheellisella perustuksella?
Jos ei ole omakohtaista uskoa Jeesukseen silloin kaikki tervekin kristillinen opetus ja Raamatun arvovaltaan tukeutuminen tuntuu valheelliselta ja pakottamiselta.
> Veljeni kokeili myös samaa, mutta hän palasi ruotuun, ja on joskus huomaamattaan vihjannut, kuinka minullekin olisi helpompi vaihtoehto, jos vain hyväksyisin yhteisön epäloogisuudet ja jopa ihmisoikeuksien polkemiseksi luettavat toimintatavat. <
Palasi ruotuun vai löysi Jeesuksen omakohtaisena Vapahtajana joka auttaa keskittymään siihen mikä on olennaista ja siitä käsin elämään seurakuntayhteyttä todeksi?
On huomaamattaan vihjannut - hän siis on oikeasti tullut vihjanneeksi että sinun tulisi hyväksyä epäloogisuus ja ihmisoikeuksien polkeminen, vai onko tämä omaa tulkintaasi?
Olisiko ehkä niin että veljesi on tahtonut osoittaa sinulle Jeesusta vapahtajana ja vihjannut että Hänen seurassaan kykenee kyllä elämään helluntailaisena ja löytämään tasapainoisen suhtautumistavan asioihin, mutta sinun mielestä ne asiat ovat silkkaa epäloogisuutta ja ihmisoikeuksien polkemista, joten mielestäsi veljesi tarkoitti sitten sitä?
Vähän kärjistäen tässä kyselen. Ehkä jatkamme keskustelua?
Henkilökohtainen näkemykseni? Näkemykseni helluntailaisuuteen on että on olemassa epäloogisuuksia ja varmaan on olemassa väärää vallankäyttöäkin ja pelkoa ja haluttomuutta keskustella koska silloin joutuisi työstämään vaikeita asioita ja pohtimaan kriittisesti omia rakenteitaan. Mutta nämä epäkohdat ei mielestäni ole helluntailaisuudessa sillä tavalla vallitsevia että ne hallitsisi seurakuntaa ja sen jäsenten elämää. Todella epäterve käyttäytyminen ja ihmisten oman ajattelun nitistäminen on marginaali-ilmiö ja sitä toteuttavat henkisesti epävarmat ja ehkä luonnevikaiset henkilöt tai joka tapauksessa henkilöt jotka ei ole päässeet sisäistämään Jumalan armoa. Sellaiseen käyttäytymiseen tulee toki puuttua.
Helluntailaisuuden todellinen sisältö on evankeliumi ja Jeesus jolloin korostus ei ole helluntailaisuudessa vaan Jumalassa ja Hänen työssä. Jos tätä ei olla sisäistetty vaan lähdetään lapsille siirtämään jotakin tapakulttuuria ja niin yritetään tehdä heistä helluntailaisia, seurauksena on väistämättä ongelmia. En itse kuulu helluntaiseurakuntaan mutta tunnen tuon problematiikan eräiden ystävieni kautta. Jotkut kasvaa kiltisti helluntailaisuuteen ja omakohtainen kokemus Jumalasta syntyy myöhemmin jossain vaiheessa - toivottavasti - jolloin sitten alkaa sisäinen vapautuminen ja ilokin löytyä Kristuksessa kun hengellinen elämä ei enää ole pelkkiä ulkonaisia tapoja. Jotkut ei kiltteyteen suostu vaan lähtevät - ehkä voimakkaastikin - kapinoimaan kodin ja srk:n opetuksia vastaan. Kuitenkin monet näistäkin myöhemmin omakohtaisen pohdinnan ja etsinnän kautta löytävät pelastuskokemuksen Jeesuksessa ja osa heistä sen myötä palaa takaisin helluntaiseurakuntaan kun näkökulma on muuttunut: se ei enää ole se kaavamainen, uskonnollinen ryhmittymä jossa yritettiin kaikin tavoin pakottaa ruotuun, vaan on osa Jumalan seurakuntaa, kristillisen perheväen yhteisö jossa tahdotaan noudattaa Raamattua ja sen mukaan elää. Kristityn mielestä tällainen on oikein ja luonnollista eikä toisin voi ollakaan. Kristillisenä perheväkenä tahdotaan Vapahtajan seurassa elää ja Raamatusta oppia ammentaa. Helluntaiseurakunta on yksi monien seurakuntien joukossa jossa tällaista kristillistä elämää on mahdollista toteuttaa.
Jos helluntaikodin lapselta puuttuu kokemus Jeesuksesta omakohtaisena Vapahtajana on aivan varmaa että hän kasvaessaan ja alkaessaan itse ajatella asioita kokee helluntailaisuuden tietyt piirteet ja ongelmakohdat erityisen räikeinä kun ei tunne Jumalan läheisyyttä joka auttaisi oikean näkökulman löytymiseen. Lisäksi moni sellainenkin asia joka on ihan luonnollista seurakuntaelämää ja tervettä raamatullisuutta tuntuu tuollaisesta henkilöstä "ruotuun" pakottamiselta koska häneltä puuttuu kristillisyyden varsinainen sisältö eli rakkaus Jeesukseen ja halu elää Raamatun opetuksen mukaan. Toki sellainen ihminen voi ja saa helluntailaisuutta kritisoida mutta kritiikki tapahtuu ulkoapäin ilman todellista käsitystä helluntailaisuudesta?
Se että on toisen, kolmannen tai neljännen polven helluntailainen ei ole sisällä helluntailaisuudessa olemista jos ei ole henkilökohtaisesti kristitty ja tunne Jeesusta ja Pyhän Hengen työtä.
Sellaisella henkilöllä on kyllä kosketus tapakulttuuriin ja joihinkin muotoihin, jotka hän kokee hyvin ahdistavina koska ne ei salli elämää synnissä ja maailmallisuudessa, mutta puuttuu kosketus itse asiaan.
Tätä asiaa eli Jeesusta Kristusta ja Jumalan armotyötä tulisi seurakunnissa korostaa ja sen varaan ohjata eikä ohjata seurakunnan ja seurakunnan tapakulttuurin varaan.
Jokaisella kristityllä on vastuu oman hengellisen elämän ja rakkaussuhteen vaalimisesta että suhde Kristukseen pysyy tuoreena ja elävänä. Vain silloin voi välittää perheensä keskellä myönteistä kuvaa Jeesuksesta - ei ainoastaan jotakin tapakulttuuria ja ryhmän omia korostuksia.
Kirjoituksessasi oli paljon sellaista minkä koin hyvänä ja on positiivista että asioista keskustellaan.
Ennen kaikkea kirjoituksesi oli asiallinen omana näkemyksenäsi jonka kirjoitat henkilökohtaisista kokemuksistasi käsin ja siitä maailmankatsomuksestasi käsin jossa kokemuksiasi ja niiden viitekehyksiä tänään tulkitset.
Toivotan sinulle ja perheellesi kaikkea hyvää.
"Jos helluntaikodin lapselta puuttuu kokemus Jeesuksesta omakohtaisena Vapahtajana on aivan varmaa että hän kasvaessaan ja alkaessaan itse ajatella asioita kokee helluntailaisuuden tietyt piirteet ja ongelmakohdat erityisen räikeinä kun ei tunne Jumalan läheisyyttä joka auttaisi oikean näkökulman löytymiseen."
Tuohon on ihan pakko vastata että hirveän monet vanhemmat ovat itse lastensa henkilökohtaisen uskon esteenä. Lasten usko ei ole oma usko, vaan vanhempien usko. Lasten Jumala ei ole henkilökohtainen suhde Jumalaan, vaan se on vanhempien suodattama Jumalakäsitys.
Uskovaiset vanhemmat menevät ihan liian usein lastensa rajojen yli, tunkevat sen tietäväisen nokkansa lastensa henkilökohtaiisin jumalasuhteisiin, ja omivat lastensa uskon itselleen, ottavat sen omaan kontrolliinsa.
Väittäisin että suurin osa uskovaisista vanhemmista harrastaa lastensa kohdalla niin suurta painostusta, että lapsen on "pakko" olla uskovainen, pakko psyykata itsensä "kokemaan se uudestisyntyminen" väkisin, jotta heillä on sitten jotain mistä todistaa mikrofonin takaa (joka käytännössä hellareissa tarkoittaa merkkiä "aidosta" uskosta. Ilman mikrofonin takaa todistamista ei ole aitoa uskoakaan).
Ihan liikaa näkee niitä uskovaisten kotien lapsia, jotka pinnistävät jonkun "uudestisyntymiskokemuksen" koska heidät on aivopesty uskomaan siihen, että ilman sitä ei pelastu. Pelastukseen tarvitaan se "uskoon tuleminen" kokemus, päivä ja kellonaika jolloin se tapahtui. Syvällä sisimmässä he kuitenkin koko ajan potevat hirveää epävarmuutta siitä ovatko he pelastuvien puolella kun se usko ei "tunnu miltään".
Ja ei tietystikään tunnu, koska heiltä on evätty kokonaan mahdollisuus rehelliseen etsimiseen ja sitä kautta löytämiseen.
Kiitos asiallisesta kommentista. Kommentoin kommenttiasi.
> että hirveän monet vanhemmat ovat itse asiassa lastensa henkilökohtaisen uskon esteenä. <
Yes. Ihan kristillisessäkin mielessä on näin että uskovat vanhemmat voi olla esteenä uskon syntymiselle. Jotkut helluntaiset ystäväni jotka on niissä kodeissa ja piireissä kasvaneet on sanoneet että kolmannen ja neljännen polven helluntailaisen on ehkä vaikeampi tulla uskoon kuin ihan maailmassa olevan jolla ei vielä ole mitään käsitystä evankeliumista. Näillä helluntailaisuuteen syntyneillä kun on lapsesta saakka se tietty käsitemaailma ja tapakulttuuri jonka noudattamista saatetaan erehtyä pitämään hengellisyytenä, jolloin ihmisellä on täysi työ ikäänkuin repäistä itsensä siitä irti ja löytää ristin juurelle omakohtaisesti etsimään aitoa Jumalasuhdetta ja käsitteiden todellista sisältöä.
Väitteestäsi että suurin osa uskovaisista vanhemmista harrastaa lastensa kohdalla niin suurta painostusta, että lapsen on pakko olla uskovainen ja psyykata itsensä kokemaan uudestisyntyminen väkisin, en ole samaa mieltä. Tosin minulla ei ole sisäpiirin kokemusta helluntailaisuudesta koska kuulun eri seurakuntaan enkä muutenkaan ole kasvanut uskovassa kodissa. En usko että suurin osa uskovaisista vanhemmista toimii niin ja toivon että väitteesi ei pidä paikkaansa helluntailaisuudessakaan.
Uudestisyntymisen kokemusta ei voi psyykata eikä pinnistää. Jos tuollainen kokemus on syntynyt oman ponnistelun tuloksena kyllä Jumala johtaa sen ihmisen näkemään että näin on. Sitten voi olla rehellinen ja sanoa että minulla ei ole aitoa kokemusta tai että luulisin että kokemukseni ei ole aito vaan omaa psyykkaamista. Kun uskaltaa avoimuuteen Jumalan edessä on mahdollisuus löytää oikea ja aito kokemus armossa.
Nyt lähdetään katsomaan isää. Hyvää päivänjatkoa.
"Väitteestäsi että suurin osa uskovaisista vanhemmista harrastaa lastensa kohdalla niin suurta painostusta, että lapsen on pakko olla uskovainen ja psyykata itsensä kokemaan uudestisyntyminen väkisin, en ole samaa mieltä."
Painostus ei ole sitä että pakotetaan lapsi johonkin. Painostus on sitä että lapselle ilmoitetaan ainoa oikea totuus (kasvatetaan järjestelmällisesti pienestä pitäen uskomaan että se tietty usko on totuus), ja sen jäkeen sanotaan että "voit kyllä ihan itse valita mihin uskot". Käytännössä se tarkoittaa että voit ihan itse välita haluatko joutua helvettiin vain päästä taivaseen. Et sitä uskotko niihin vai et.
SE on painostusta, pahimmanlaatuista sellaista.
Lisäksi ominaista tiettyyn uskoon painostamiselle on vanhempien suuri HUOLI lastensa tuonpuoleisesta kohtalosta.
Se, että lapsi tietää että mamma ja pappa epätoivoisesti koko ajan sytän syrjällään rukoilevat sitä että lapsi tulisi uskoon, tai pysyisi uskossa, vaikuttaa väistämättä siihen mitä valintoja lapsi menee elämässään tekemään. SE on painostusta, ja pahimmanlaatuista manipulointia. Monet uskovaisten kotien lapset ovat uskossa vain siksi, että pelkäävät äityköiden ja isyköiden saavan sydänkohtauksen silkasta huolesta jos lapsi luopuisi uskostaan tai osoittaisi jonkinlaisia merkkejä uskosa "lipsumisesta".
Uskovainen painostus on siis useimmiten hyvin pirullista ja emotionaalisella tasolla tapahtuvaa. Sellaisten lasten, joiden vanhemmat harrastavat ihan suoraa painostusta, on helpompi alkaa kapinoimaan vastaan. Mutta tätä yleisempää ja pirullisempaa henkisen tason manipulaatiota vastaan lapsi on yleensä täysin puolustuskyvytön.
Mut nyt täytyy lähteä munkin. Palaan illalla.
siis vahempien opettaa lapsilleen kaikki mahdolliset uskonnot sekä ateistisuuden ja kaikennäköisten noituuden tarjoamat asiat myös, että lapsi voi itse päättää mihin uskoo? Jos uskovaiset vanhemmat eivät saa lapsilleen puhua heidän omasta mielestään sitä asiaa mitä pitävät totuutena, niin miten heidän sitten tulisi asioista opettaa? Minusta olisi erittäin eriskummallista ja vastuutonta jos vanhemmat eivät opettaisi lapsilleen niitä asioita joita itse pitävät oikeina ja hyvinä asioina. Eli, voisitko hiukan selittää tarkemmin miten nuo asiat sitten pitäisi lapsille kertoa?
...ei tietenkään pitäisi eikä voisikaan opettaa lapsilleen kaikkia maailma uskontoja. Sehän olisi mahdotonta, ja myös liikaa vaadittu vanhemmilta. Minä en ole myöskään vanhemmilta eväämässä oikeutta uskoa siihen mihin he haluavat. Vanhemmilla on oikeus omaan elämänkatsomukseensa, ja uskoa siihen mihin haluavat ihan kuin kaikilla muillakin.
Mutta siinähän se juju juuri piileekin, että sairaan ja terveen uskon ero on, että terve usko on VAIN uskoa.
Sairas usko on "tietoa".
Sairaaseen uskoon liittyy siis "TOTUUS". Terveeseen uskoon liittyy jopa raamatusta tuttu ajatus siitä että usko on VAIN "luja luottamus siihen mitä TOIVOTAAN".
Ei siis "luja luottamus sihen mitä TIEDETÄÄN"
Siksi myöskään lapsille ei pitäisi opettaa mitään elämänkatsomusta ainoana oikeana totuutena. Koska terveeseen uskoon ei liity mitään totuutta, koska totuuteen liittyy aina TIETO. Uskoon liittyy pelkkä luottamus siihen mitä TOIVOTAAN.
Jopa raamatun (tuon kohdan) mukaan usko on siis enemmän toivoa ja luottamusta, kuin tietämistä.
...
"Jos uskovaiset vanhemmat eivät saa lapsilleen puhua heidän omasta mielestään sitä asiaa mitä pitävät totuutena, niin miten heidän sitten tulisi asioista opettaa?"
...
Kun vanhemmat sisäistävät sen, että usko on uskoa eikä tietoa, se vaikuttaa heti siihen millä tavalla he tutustuttavat lapsensa omaan uskoonsa.
Terve uskovainen sanoo lapselle "tämä on MINUN henkilökohtainen uskoni, tähän MINÄ uskon. Mutta sinä saat etsiä oman tiesi."
Sairas uskovainen sanoo lapselleen: "Tämä on totuus ja pelastuaksesi sinun tulee uskoa samaan ja samoin kuin minä".
Terve ihminen ottaa elämänkatsomuksellisissa asioissa (siis asioissa joista ei kenelläkään ole faktatietoa) huomioon sen seikan että voi olla myös väärässä. Hän asennoituu elämään, ja myös omaan elämänkatsomukseensa sen verran nöyrästi, että pystyy hyväksymään sen tosiasian, että mitään ei voi TIETÄÄ, kun puhutaan uskosta.
Ja näin hän pystyy antamaan myös lapsilleen todellisen mahdollisuuden löytää omat elämänkatsomuksensa, koska hän pystyy kunnioittamaan lastensa elämää ja oikeutta tehdä omat johtopäätöksensä, virheensä ja löytönsä.
---
Mielestäni tässäkin asiassa kristityt uskovaiset toimivat ristiriitaisesti omaa uskoaan vastaan.
Eikö se ole suuren epäuskon, heikon uskon merkki, että vanhempien täytyy rypeä hirveissä huolissa sen vuoksi, että lapset eivät ole uskossa?
Eikö raamatussa luvata että sen mitä uskova uskossa Jumalalta anoo, sen hän myös saa? Joten eihän uskovaisen vanhemman tarvitsisi kuin pyytää Jumalalta että lapsi tulisi uskoon, niin avot? Eihän uskovaisen vanhemman tarvitsisi kuin LUOTTAA lujasti siihen mitä TOIVOO.
Ja olla rauhassa. Koska Jumala kyllä pitää huolen lopusta, eikö?
Mistä siis ne kauheat pinnistelyt ja huolet lasten uskoon tulemiseksi? Eikö se ole Jumalan kykyjen aliarvioimista? Eikö se kieli hirveästä epäuskosta Jumalan huolenpitoon?
Eikö sellainen epäusko ole itseasiassa aika loukkaavaa Jumalaa kohtaan, että vanhempien täytyy itse pinnistellä ja rypeä huolissaan lapsensa vuoksi, joka on alkanut etsiä omaa tietään?
Monet uskovaiset vanhemmat ajavat itse lapsensa esim. saatananpalvontaan ja muihin äärimmäisyyksiin, kun lapset joutuvat sillä tavoin ottamaan TILAA itselleen ja elämänkatsomuksellisille oikeuksilleen kapinomalla tiettyä uskontoa vastaan sen omilla keinoilla ja elementeillä (esim. saatanalla, joka on nimenomaan kritinuskon toinen puoli). Tällaisista tapauksista on monia esimerkkejä, yksi esim. Aki Jääskeläinen.
Mun mielipiteeni on siis kysymykseen:
"Eli, voisitko hiukan selittää tarkemmin miten nuo asiat sitten pitäisi lapsille kertoa?"
on se, että ne pitäisi kertoa vain omina näkemyksinä pelkkänä uskona, eikä tietona. Lisäksi minun ehdotukseni uskovaisille vanhemmille on, että miten olisi jos vain lopettaisitte sen huolehtimisen lapsistanne elämänkatsomusasioissa, ja luottaisitte siihen, että mikäli lapsen on tarkoitus alkaa uskomaan siihen mihin itse uskotte, hän tulee joskus vielä uskomaan siihen.
JA tajuaisitte ettei lapsenne voi koskaan löytää oikeasti mitään aitoa, jos te ette anna heille siihen todellista mahdollisuutta, ja KUNNIOITA heidän oikeuttaan päättää omasta elämästään ilman manipulaatiota.
Sulla PakanaF on täysin lapselliset ajatukset
ja olet katkera omille vanhemmillesi vieläkin.
Ihminen joka luulee olevansa "vapaa" kun saa
itse vapaasti päättää, elääkö synnissä vai ei
niin on kuitenkin sen vanki, mitä palvelee
jokaisella ihmisellä oli se uskovan perheen lapsi
tai ei, on vapaa valinta haluaako valita
ikuisen kadotuksen vai iankaikkisen elämän
ja tämänhän sinä tiedät
mutta leikit tosi vakavalla asialla
Ei ketään voi psyykata uskoon
ja varmasti myös helluntalaisvanhemmat
haluavat vain lastensa parasta.
Tämä pieni PakanaF on vieläkin katkera omille vanhemmilleen ja kirjoittaa omien haavojensa läpi
ja useimmiten pilkkaa teksteissään helluntalaisia.
Katkeruus myrkyttää ilmapiiriä
ja syö ihmistä itseään.
myös hänen kirjoitusvirheet kertovat
epävarmuudesta.
"myös hänen kirjoitusvirheet kertovat epävarmuudesta."
millaisesta epävarmuudesta tuo sinun virke-lauseesi kertoo? vai onko kyse vain oikeinkirjoituksesta suhteessa esiintymisvarmuuteemme?
Melko tyypillistä muka-tietämistä toisen tilanteesta. Itse koen tilanteeni melko lailla samankaltaiseksi kuin PakanaF:llä enkä koe olevani mitenkään katkera. Alkuvaiheessa ehkä olinkin, kun tajusin, missä perityissä harhakuvitelmissa olin elänyt. Nyt voi todeta, että se mikä ei tapa vahvistaa:)
Kirjoitusvirheet kertovat epävarmuudesta? Lueppas tämän viestiketjun alkupäässä oleva RitariOlevan kirjoitus. Eiköhän kyseessä ole seikka, jota ei kannattaisi kuitenkaan tuonkaltaisten päätelmien tekoon käyttää? :)
Kirjoitusvirheet eivät olleet asian olennaisin
asia, te takerruitte siihen
ja tyypillistä tietenkin.
Totuutta on vaikeaa lukea, kun omat tunteet
sanelevat kirjoituksen ja myöskin
omasta mielestään kokemat vääryydet
pönkittävät oikeassa olemisen oikeutta.
Se, että kirjoittelee täällä helluntalais puolella
katkeruus, jos ei sydämessä, niin pikkuisen
hampaankolossa kuitenkin, voi ehkä auttaa
jos saa samanhenkisiä puolelleen
ja toisia vastaan
Rakentavaako?
no, epäilenpä
En väitä syytöksiäsi kirjoitusvirheistä tekstisi olennaisimmaksi osaksi, mutta kysynpä samaten sinultakin: tuollainenko rakentavaa? Epäilen. Tiedät sen itsekin.
"Totuutta on vaikeaa lukea, kun omat tunteet
sanelevat kirjoituksen.." Jännää, miten samalla tavalla näen useimpien uskovaistenkin tilanteen. Luulenpa, että sillä puolella tunneasioilla on enemmän painoarvoa ihmisen ajattelussa.
Sinä koet sen tietenkin piikittelynä, jos joku kerto kokemuksistaan (mahdollisesti jopa niistä kokemistaan vääryyksistä) tällä palstalla. Toivottavasti olet samaa mieltä ainakin siinä, että esimerkiksi rikoksen uhrin on hyvä puhua kokemuksistaan. Uskon, että ihmiselle yleisestikin on pelkästään hyväksi kertoa kokemuksistaan, etenkin katalista sellaisista. Väännät kokemuksistaan puhumisen sitten pönkittelyksi omalle oikeassa olemiselle. Muka-tietämistä toisen motiiveista?
"Itse koen tilanteeni melko lailla samankaltaiseksi kuin PakanaF:llä enkä koe olevani mitenkään katkera."
Kyl mä ainakin oon katkera! Hellvetin katkera! Muuta teekään ku kiristelen hampaitani päivät, illat ja yöt läpeensä kun mietin mihin mut manipuloitiin alkuelämäni tuhlaamaan! Johan sne näkee kirjoitusvirheistänikin!
*Nirsk nirsk*
;-)
Tämän vuoden sisällä kolme uskovaa on kuollut
koska luopuivat Jeesuksesta ja käänsivät Hänelle
selän, menivät maailmaan ja sieltä ei paluuta enää ollut.
Joten leikit tosi vakavalla asialla
ja vedät myös toisia eksymään.
Oletko katunut tai antanut anteeksi kokemaasi vääryyttä ihmisten taholta?
vai valitsitko oman tiesi ilman Jumalaa
ja ylpeys nostaa käärmeen pöydälle
Jotain sinulla kuitenkin on, kun kirjoittelet täällä ja haet tukea.
Pahinta tietysti on, jos mollaat toisia uskovia
missä liikutkin
sillä Jumala ei salli itseään pilkattavan.
Mieti, kannattaako lähteä mukaan mollaamaan
Jeesusta, sillä ihminen ei toista voi koskaan pelastaa.
rakentava keskustelu uskovien kesken on mielestäni sitä, että meillä on sama Herra.
siitä on hyvä alkaa...
..aina päällä. En oikein ymmärtänyt tuota ensimmäistä lausettasi. Miten sait nämä kirjoitukseni väännettyä Jeesuksen mollaamiseksi?
Okei, rakentavan keskustelun uskovien kesken määrittelet siis noin. Miten määrittelet rakentavan keskustelun niin kutsuttujen uskovien ja ei-uskovien kesken?
Rakkaus rakentaa, mutta riidat hajoittaa.
Uskovina me voimme pyytää Pyhältä Hengeltä ohjausta
ei uskovien kanssa keskustelemiseen.
Silloin käännämme ensisijaisesti katseemme
Jumalaan ja pois itsestämme
tätä kautta on rakentavampaa keskustella.
Ja emmekö silloin mollaa myös Jeesusta
jos puhumme pahaa siskoista ja veljistämme?
>Rakkaus rakentaa, mutta riidat hajoittaa.>
Toisaalta riitely monesti myös puhdistaa ilmapiiriä. On hyvä saada selvitettyä asiat, ja monesti se vaatii riitelyäkin, olet sen varmaan huomannut itsekin elämäs aikana:)
Toisaalta on aika toiveajattelua kuvitelmat puhtaan rakkaudellisesta ilmapiiristä näin kun ihmisten ilmoilla ollaan. Tuskin se on täysin sitä tälläkään palstalla.
>Ja emmekö silloin mollaa myös Jeesusta
jos puhumme pahaa siskoista ja veljistämme?>
Voihan asian noinkin kokea. Aika ontuvaa mielestäni, kun sitten nk. ei-uskovia mollaillaan näilläkin palstoilla milloin mistäkin, katkeruudesta, kirjoitusvirheistä ym ja toisaalta Jeesus käsittääkseni opetti rakastamaan kaikkia lähimmäisiä, myös niitä vihollisen puolella olevia. Eikö näin?
Ymmärrän kyllä näkemyksesi siitä näkökannasta josta käsin kirjoitat ja koen jonkinlaista sympatiaa kirjoituksesi johdosta.
Inhimilliseen elämään kuitenkin kuuluu vaikuttamista.
Esimerkiksi täysin neutraalia keskustelua ei ole olemassa koska keskustelemme ihmisinä joilla on käsityksiä oikeasta ja väärästä ja näihin käsityksiin liittyy aina myös tunnesisältöä. Sekin että luettelet millainen usko on tervettä ja millainen epätervettä on paitsi oman mielipiteesi ilmaisemista samalla vaikuttamista, eikö niin?
Muutenhan emme keskustelisi.
Yhtä hyvin voisimme istua äänieristetyssä huoneessa ja puhua asiamme monologina tyhjille seinille, mutta käymme keskustelua eli dialogia, johon kuuluu vuorovaikutus. Jos tämä on jossain määrin totta kaikessa inhimillisessä kanssakäymisessä kuinka paljon enemmän se onkaan totta vanhempien ja lasten suhteessa. Täysin neutraali ja arvovapaa kasvattaminen on mahdottomuus. Sellainen olisi sitä paitsi epäinhimillistä ja sellaisessa ilmapiirissä ei varmasti kasvaisi terve ihminen.
Lapsi kaipaa arvoja, moraalisia määritelmiä, näkemyksiä oikeasta ja väärästä. Kasvaessaan hän alkaa näitä saamiaan arvoja sitten kyseenalaistaa ja uudelleenarvioida.
Yhtä luonnotonta kuin vaatimus että vanhemmat ei saa siirtää omaa arvomaailmaansa lapsilleen on sitoa lapsi tuohon arvomaailmaan niin että dialogi ympäröivän maailman kanssa estyy.
Jos kristittynä ajattelen että on olemassa taivas ja helvetti ja että vain Jeesus on tie pelastukseen, totta kai toivon lapseni löytävän pelastuksen Jeesuksessa, ja aivan varmasti tämä näkyy ja vaikuttaa suhteessani lapsiini. En voi leikata uskoa ja sen vaikutuksia itsestäni irralleen. En voi ajatella että "ok, tämä on vain minun uskoani, en siirrä tätä millään tavalla lapsiini" ja sitten opettaa heille joitain yleispäteviä moraalisia opetuksia, joissa ei millään tavalla tule näkyviin oma uskoni.
Ajatellaan näin. Jos taivas ja kadotus on oikeasti olemassa. Jos on olemassa Jumala ja olen kokenut Hänen rakkautensa löytymisen Jeesuksen kautta. Jos olen tullut vakuuttuneeksi että raamatulliset arvot ovat oikeasti rakentavia ja hyviä. Eikö velvollisuuteni ole puhua lapselleni näistä? Eikö olisi julmuutta ja mielettömyyttä olla kertomatta lapsilleen pelastuksen tiestä?
Samalla tavallaan voidaan tietysti ajatella että muslimin velvollisuus on siirtää omaa arvomaailmaansa lapsilleen ja arabiterroristin velvollisuus on opettaa lapsilleen että Amerikka on suuri saatana jota tulee vastustaa ja pyrkiä tuhoamaan kaikin mahdollisin tavoin. Se että on aivan varmasti väärää moraaliopetusta ja vääriä totuuskäsityksiä ei kuitenkaan tee tyhjäksi että on myös oikeita. Muslimin mielestä minun opetukseni on väärää ja minun mielestäni hänen opetuksensa on väärää. Kumpikin toimimme ilmeisesti omantuntomme mukaan.
Olen valmis dialogiin eri tavalla ajattelevien ihmisten kanssa, myös arabiterroristien - eri asia on olisivatko he valmiit dialogiin minun kanssani?
* *
On monenlaisia tapoja sitten siinä millä tavalla arvomaailmaamme ja käsityksiämme lapsillemme siirrämme.
> Se, että lapsi tietää että mamma ja pappa epätoivoisesti koko ajan sydän syrjällään rukoilevat sitä että lapsi tulisi uskoon, tai pysyisi uskossa, vaikuttaa väistämättä siihen mitä valintoja lapsi menee elämässään tekemään. SE on painostusta, ja pahimmanlaatuista manipulointia. <
Jos olen huolissani lapseni pelastuksesta ja rukoilen hänen puolestaan tietysti se näkyy minusta. Tämä on normaalia elämää. Epäterveen manipuloinnin puolelle mennään jos käyttäytymiseni on ylikorostettua esimerkiksi niin että tekeydyn mahdollisimman surkeaksi tai yritän muulla tavoin sitoa aikuistuvan lapseni omiin tunteisiini että hän tekisi minun tunteideni mukaiset ratkaisut, piittaamatta hänen tunteistaan. Kun tällaista manipulointia käytetään esimerkiksi parisuhteissa se on osoitus oman persoonan rajojen ja oikeuksien hämärtymisestä. Kukaan ei omista toista ihmistä ja hänen valinnanvapauttaan.
Sielullisen sitomisen mekanismeja käytetään mm. noituudessa. Ihan vaan ääriesimerkkinä.
Kyse on toisen tahdon alueelle menemisestä niin että ratkaisut jotka hänen tahdossaan syntyvät ovat minun tahtoni ratkaisuja eli minun sieluni hallitsee hänen valintojaan.
Normaalia käyttäytymistä ihmissuhteissa on puhutella toisen tahtoa, antaa vaikutteita, ehkä jopa vedota tunteisiin. Kaikkea tuollaista vaikuttamista ei voida sanoa manipuloimiseksi, noituudesta puhumattakaan. Väärälle puolelle aletaan mennä vasta silloin kun toisen valinnanvapaus ja yksilöllisyys riistetään jolloin hän ja hänen ratkaisunsa saavat arvonsa vain minusta käsin. Silloin en anna ihmiselle oikeutta vääriin ratkaisuihin - siis niihin ratkaisuihin jotka MINUN MIELESTÄNI ovat vääriä. Ihminen ei enää ole minusta erillinen, oma yksilönsä, vaan on minun minäni jatke, jota yritän hallita kuin jotakin oman ruumiini osaa. Persoonien rajat hämärtyvät.
Käsitän siis manipuloinniksi sellaisen käyttäytymisen jossa tavallaan mennään toisen ihmisen tahdon alueelle ja yritetään hänen puolesta tehdä ratkaisut jotka hänen kuuluu tehdä.
Vanhempina kerromme oman näkemyksemme asioista ja sen mitä pidämme totuutena ja tietysti tämä on vaikuttamista, mutta sitten asiat on jätettävä lapsen harkintaan ja annettava hänen tehdä omat johtopäätökset. Entä jos lapsi tekee mielestäni väärän ratkaisun ja lähtee maailmaan ja synnin teille? On oikein rukoilla hänen puolestaan ja on oikein keskustella, mutta yksilön valinnanvapautta on kunnioitettava, jopa vanhempina.
Mielestäni on parempi rukoilla salassa kun lapsi ei rukouksiani näe eikä kuule, ja osoittaa hänelle avoimesti rakkautta ja hyväksyntää, ei tekeytyä surkeaksi ja pidellä sydänalastaan kiinni huokaillen ja valittaen, se olisi emotionaalista painostusta.
* *
> Uskovaisten painostus on siis useimmiten hyvin pirullista ja emotionaalisella tasolla tapahtuvaa. <
Viittaan siihen mitä edellä kirjoitin.
Varmasti on olemassa painostusta joka voidaan luokitella pirulliseksi. Silloin on uskovien vanhempien joko Jumalasuhteessa ja/tai tunne-elämässä vakavaa rikkinäisyyttä, epävarmuutta ja tasapainottomuutta.
Itselleni usko Jumalaan merkitsee ennen kaikkea lepoa armossa. Mielestäni tässä on se pointti jonka tulisi näkyä perheen keskellä. Jumala ei ole jokin paketti jonka yritämme siirtää lapsille. Hän on elävä ja toimiva ja hyvää tekevä Jumala. Tällaisen kuvan monet uskovien perheiden lapset ovat Jumalasta kotonaan saaneetkin. Se on antanut heille hyvät eväät elämään ja terveen kasvupohjan.
Jos uskovan kodin lapsi kasvaa uskovaiseksi onko hänen uskossaan silloin kyse jostakin jonka vanhemmat ovat häneen siirtäneet ja vaikuttaneet, ei omasta uskosta?
Jos puhutaan todellisesta Jumalasuhteesta, uudestisyntymisen kokemuksesta ja sisällisestä Kristuksen tuntemisesta, niin kyllä se on aina henkilökohtaista. Sellaista ei voi toiseen siirtää. Jos olemme vanhempina onnistuneet osaltamme vaikuttamaan siihen että lapsi löytää Jumalan ja kokee henkilökohtaisen uskoon tulemisen, sehän on vain hyvä asia.
* *
Olen siis sitä mieltä että meidän tulee uskovina Raamatun asioista puhua ja kertoa. Se ei kuitenkaan ole ydin. Merkittävämpää kuin se mitä ulkonaisesti opetamme on se kuinka elämme.
Uskovan elämässä ydin on aina oman Jumalasuhteen vaaliminen ja suostuminen näkemään omat rikkinäisyydet myös. On annettava Jumalan riisua väärästä manipuloinnista ja painostamisesta ja uskallettava luottaa Häneen. Jos tällainen asenne puuttuu seurauksena on pingoittunutta uskonelämää ja ulkokohtaisten käsitysten iskostamista, jopa henkistä väkivaltaa.
Se on uskonnollisuutta, ei tervettä hengellisyyttä.
On tapauksia joissa uskontoa tai uskonnollisia käsityksiä on käytetty kasvatusvälineinä ihan pelkästään sen tähden kun vanhemmat omassa tunne-elämän rikkinäisyydessään ei ole kyenneet kohtaamaan esimerkiksi pikkulapsen normaalia kiukuttelua ja uhmaa. On saatettu antaa piiskaa ja huudettu että Jumala käskee kunnioittamaan vanhempia. Olen kuullut tapauksesta jossa isä ei kyennyt käsittelemään lapsen tottelemattomuuden herättämiä reaktioitaan ja purki omaa turhautumistaan, hämmennystään ja raivoaan erittäin sairaalla tavalla. Hän käski lapsen pyytää Jumalalta anteeksi että on ollut tottelematon isälleen ja väänsi samanaikaisesti tämän kättä selän takana, vääntäminen jatkui siihen asti kunnes lapsen anteeksipyytäminen oli isän mielestä kyllin tuskaisaa niin että hän saattoi sen hyväksyä.
Kun tämä lapsi sitten monien vaiheiden kautta aikuisena tuli uskoon ja kohtasi armollisen Jumalan, ei ollut mikään easy cake turvallisen ja läheisen Jumalasuhteen syntyminen.
Ymmärrettävistä syistä hänen oli hyvin vaikeaa tunnustaa syntisyyttään Jumalalle ja pyytää anteeksi asioita joissa hän koki tehneensä väärin. Anteeksipyyntö assosioitui hänen kokemusmaailmassa nöyryytykseen ja kipuun. On todellinen ihme kun tällaisessa ihmisessä syntyy oma usko ja Jumalakuva alkaa eheytyä ja tervehtyä.
On siis ihan eri asia välittää lapselle arvoja ja totuuskäsityksiä normaalilla tavalla tai käyttää uskonnollista ja sairaalloista painostamista. Uskonnollisessa väkivallassa kuten tuo kuvaamani ääriesimerkki osoittaa ei ole kyse Jumalasuhteesta vaan pikemminkin sen täydellisestä puuttumisesta.
Vanhemmilla jotka käyttää uskontoa kasvatusmallina koska heiltä puuttuu kosketus omaan sisimpäänsä ja tarpeisiinsa, ja sen myötä kosketus lapseen ja hänen tarpeisiinsa, joko ei ollenkaan ole henkilökohtaista suhdetta Jumalaan ja pelastuskokemusta Jeesuksessa, tai sitten he syystä tai toisesta eivät ole uskovina uskaltautuneet kohtaamaan oman sisimpänsä rikkinäisyyttä Jumalan edessä ja suostuneet Hänen armonsa hoitoon.
Tämä vanhempi on saatettu omassa lapsuudessaan ja/tai muissa ihmissuhteissa niin rampauttaa ja nitistää että hän - vaikka olisi uskoon tullutkin - tarvitsee Jumalan lisäksi ymmärtävää sielunhoitoa, ehkä myös maallisen psykologian apua, jonkinlaisia terapeuttisia ja perheneuvolan palveluita kyetäkseen kasvamaan terveeseen vanhemmuuteen.
Useassa tapauksessa juuri uskoontulo on avannut ihmisen silmät näkemään oman rikkinäisyyden niin että on huomannut kasvamattomuuttaan ja vääriä toimintamallejaan, tullut tietoiseksi rikkinäisyydestään ja lähtenyt hakemaan apua.
Jos luettelemme lapselle hirvittävän litanian synnillisiä asioita ja kiellämme häneltä lähes kaiken mitä naapurin lapset saa tehdä, teemme karhunpalveluksen.
Tietysti on vedettävä rajoja johonkin kohtaan. Uskovana näkemykseni on että elämme synnin turmelemassa maailmassa ja siksi en tahdo sallia lapselleni kaikkea mitä maailmassa sallitaan, mutta armo vapauttaa pingottamisesta ja voin sallia hänelle useita sellaisiakin asioita jotka mielestäni ei ole täysin terveitä ja hyviä. Tärkeintä on rakastaa.
Vaikka luettelisimme lapselle kaikki mahdolliset synnit ja kieltäisimme tekemästä sitä ja tätä, siitä ei olisi mitään hyötyä jos rakkaus ja armollisuus ja hyväksyntä puuttuu.
* *
Jos ihmisen usko ei ole hänen omaansa sen tähden koska se on kotona saadun kasvatuksen vaikuttamaa, niin mikä sitten on omaa? Mitä on oma usko?
Me synnymme maailmaan vaikutteiden keskelle. Tämä maailma on synnissä ja jumalattomuudessa rypevä maailma ja sen vaikutteet ovat sen mukaisia.
Jos en vanhempana opeta lapselleni kristillisiä arvoja, käsitystä oikeasta ja väärästä, niin joku häntä kuitenkin opettaa.
Se mihin ihminen uskoo, millä tavalla hän ajattelee ja asioihin suhtautuu, ei koskaan ole syntynyt ilman vaikutteita. Joku voi sanoa että on oman ajattelunsa tuloksena päätynyt näkemykseen ettei Jumalaa ole. Onko se totaalisesti hänen omaa uskoaan? Onko se jotakin missä ei yhtään ole muiden vaikutusta? Kulttuurin? Ympäristön? Omien kokemusten ja kokemusten tulkinnan?
Kun minä joka kokemuksiani tulkitsen olen muovautunut tällaiseksi tiettyjen vaikutteiden kautta, eikö kaikki kokemiseni - ainakin siinä vaiheessa kun annan kokemuksilleni merkityksiä - ole toisten aikaansaamaa?
Millä perusteella siis voidaan väittää että uskovassa kodissa syntyneen ja kasvaneen usko on vähemmän hänen omaa uskoaan kuin että jos hän esimerkiksi kieltäisi Jumalan? Varsinkin kun monet ovat ajautuneet kieltämään Jumalan JUURI SEN ARMOTTOMAN USKONNOLLISEN KASVATUKSEN TÄHDEN jota ovat saaneet. Eikö tällöin ateistinen asennoituminen yksilön elämässä ole uskovien vanhempien ja heidän manipulointiyritystensä tulos? Kuinka siinä tapauksessa voidaan ajatella että hänen ateisminsa on omaa - sehän on vanhempien uskonnollisuuden vaikuttamaa!
* *
Summa summarum.
On uskoa joka ei ole omaa. Se on vääränlaisen vaikuttamisen, manipuloimisen, painostuksen ja vallankäytön seurausta. Tuo usko voi olla uskoa Jumalaan, uskoa siihen että Jumalaa ei ole, uskoa sosialismiin, uskoa humanismiin. Se ei ole omaa koska ihmiseltä on kadoksissa terve kosketus omaan itseensä. Arvomaailma joka yksilöllä on ei ole muovautunut hänessä henkilökohtaisen pohdinnan, uudelleenarvioinnin ja asioiden sisäistämisen kautta vaan kyse on ulkoapäin annetuista rakenteista.
Mutta on myös uskoa joka on omaa. Uskoa Jumalaan, uskoa siihen että Jumalaa ei ole, uskoa sosialismiin, uskoa humanismiin. Tämä usko ei ole syntynyt ilman vaikutteita ja toisten ihmisten antamia herätteitä, mutta se on kuitenkin omaa koska ihminen on päätynyt siihen henkilökohtaisen pohdinnan, uudelleenarvioinnin ja asioiden sisäistämisen kautta, jolloin ei ole kyse pelkästään ulkoapäin annetuista rakenteista.
Uskovina vanhempina kerromme Jumalasta, myös taivaasta ja helvetistä. Kyllä. Kasvaessaan lapsi sitten arvioi saamansa opetuksen ja minkä hän siitä hyväksyy. Tämä ei ole painostusta vaan normaalia elämää. Jos kasvatus ei ole ollut traumatisoivaa ja uskonnolliseen väkivaltaan perustuvaa, ihminen kykenee vanhemmista irtautuessaan tekemään näiden uskon vastaisia ratkaisuja myös jos kokee sen oikeaksi, koska tietää yksilönä omaavansa ihmisarvon ja että hänellä on oikeus ihan omiin ratkaisuihin - vanhemmista ja heidän ratkaisuista riippumatta.
Vaikutteita on, mutta ne eivät tee tyhjäksi valinnanvapautta.
Kristillinen usko on aina omaa.
Uskonnollista väkivaltaa kokeneelle oman, terveen henkilökohtaisen Jumalasuhteen löytyminen voi olla vaikeaa, mutta se ei ole mahdotonta.
Oikeastaan uskoontulo on aina "mahdoton" asia.
Raamatun mukaan se on Jumalan teko, astumista ulos ihmisen rajallisista mahdollisuuksista niihin Jumalan mahdollisuuksiin jotka Hän on tuonut ja tuo ulottuvillemme Kristuksessa, rakastaessaan ihmistä.
Hänessä on anteeksiantamus ja parantava armo myös vanhemmille jotka ymmärtämättömyydessään ovat toimineet väärin. Ei ainoastaan uskonnollista väkivaltaa lapsuudessaan kokeneet ja sitä traumana itsessään kantavat tarvitse Jumalaa ja Hänen armonsa hoitoa, samaa tarvitsevat vanhemmat jotka ovat tuollaiseen syystä tai toisesta syyllistyneet.
Anteeksiantamus on tie parantumiseen. Armossa.
Puhut asiaa ja terveellä tavalla.
Kiitos sinulle.
Jos ihminen on lukossa
ja pelkää toisen ihmisen läheisyyttä
onko silloin parempi ettei tämä toinen
lähesty häntä millään lailla?
ja se toinen ei voi olla lähestymättä
koska kokee että on aiheuttanut tämän
lukkotilanteen ja tuntee pahaa oloa
ja syrjintää aina kun toinen haluaa
olla rauhassa.
kamala tilanne!
Kirjoituksesi oli pitkä ja varmasti hyvin pureskeltu. Mutta keskustelu on aina vaikeaa silloin kun toinen perustaa koko vastauksensa siihen, että Jumalan olemassaolo on tosiasia, ja toisen lähtökohta on, että se onko Jumalaa olemassa vai ei, on täysin toisarvoista.
---
Teet sen klassisen virheen että samaistat uskon/-non ja arvot toisiinsa.
Mistä onkaan tullut käsitys, että arvot/moraali tulee aina uskonnosta?
Myös uskonnottomilla on arvot ja käsitys oikeasta ja väärästä. Uskonnottoman ja uskovaisen arvojen ero vain on siinä, että uskovaisen arvot tulevat ulkopuolisesta säännöstöstä, kun uskonnottoman arvot ovat (niin pitkälle kuin se on mahdollista, koska tiedetään että ihmisen ajattelu saa aina vaikutteita ympäristöstä, eikä ole näin ollen koskaan neutraalia) lähtökohtaisesti oman ajattelun tulosta.
"Täysin neutraali ja arvovapaa kasvattaminen on mahdottomuus."
Mutta tietyn uskonnollisen/uskovaisen elämänkatomuksen opettamatta jättäminen totuutena, ON mahdollista.
...
"Ajatellaan näin. Jos taivas ja kadotus on oikeasti olemassa. Jos on olemassa Jumala ja olen kokenut Hänen rakkautensa löytymisen Jeesuksen kautta. Jos olen tullut vakuuttuneeksi että raamatulliset arvot ovat oikeasti rakentavia ja hyviä. Eikö velvollisuuteni ole puhua lapselleni näistä? Eikö olisi julmuutta ja mielettömyyttä olla kertomatta lapsilleen pelastuksen tiestä?"
...
Enhän minä ole sanonut että vanhempien pitäisi "jättää kokonaan kertomatta" omasta uskostaan ja sen käsityksistä. Minun pointtinihan on koko ajan ollut se, MITEN se kerroaan. Ihan samalla tavalla kuin voit viedä lapsesi moskeijaan ja kertoa hänelle miten muslimit ajattelevat, voit kertoa ja tutustuttaa hänet omaan uskoosi. Mutta VAIN omana henkilökohtaisena uskonasi, eikä totuutena.
...
"Normaalia käyttäytymistä ihmissuhteissa on puhutella toisen tahtoa, antaa vaikutteita, ehkä jopa vedota tunteisiin. Kaikkea tuollaista vaikuttamista ei voida sanoa manipuloimiseksi, noituudesta puhumattakaan. Väärälle puolelle aletaan mennä vasta silloin kun toisen valinnanvapaus ja yksilöllisyys riistetään jolloin hän ja hänen ratkaisunsa saavat arvonsa vain minusta käsin."
...
Jätät tässä kohtia kokonaan huomiotta sen tosiasian, että lapsen ja vanhemman (aikuisen) suhde ei ole sama kuin mikä tahansa "ihmissuhde". Aikuisella on jo lähtökohtaisesti huomattavasti suurempi vaikutusvalta lapsen mieleen ja ajatuksiin kuin esim. kahdella aikuisella toistensa mieliin ja ajatuksiin.
Jos aikuinen sanoo että joulupukki on olemassa, lapsi uskoo sen, koska aikuisen sanat OVAT lapselle totuus. Lapsi näkee vanhempansa erehtymättöminä, jumalan tasoisina olentoina jotka tietävät kaikesta kaiken.
Siksi on hyvin tärkeää että aikuiset tajuaisivat olla käyttämättä tätä valtaa väärin, ja ymmärtäisivät sen mikä painoarvo vanhempien sanoilla on lapselle joka ei vielä kykene olemaan kriittinen.
Tämä tarkoittaa sitä että se mikä aikuiselle on "totuus" on lapselle totuus potenssiin sata.
Se, minkä lapsi on jo varhain sisäistänyt TOTUUDEKSI, sinä kehitysvaiheen aikana jolloin vanhempien sana oli jumalan sanaa, pysyy usein lapsen elämän taustalla "totuutena" myöhemminkin. Ja se on manipulointia joka vie kokonaan tai ainakin hekentää huomattavasti lapsen todellista valinnanvapautta elämänkatsomuksellisissa asioissa.
"Käsitän siis manipuloinniksi sellaisen käyttäytymisen jossa tavallaan mennään toisen ihmisen tahdon alueelle ja yritetään hänen puolesta tehdä ratkaisut jotka hänen kuuluu tehdä."
Aikuinen (vanhempi) on aina lapsen tahdon alueella, ja tekee lapsen puolesta ratkaisuja. Näin ollen manipuloinnilta on mahdoton välttyä lapsen kasvatuksessa kokonaan. Siksi on tärkeää että elämänkatsomuksellisissa asioissa, joissa liikutaan uskon eikä tiedon alueella, ollaan niin neutraaleja kuin mahdollista, jotta lapsella olisi mahdollisimman hyvät mahdollisuudet myöhemmin itse päättää siitä mihin uskoo tai olla uskomatta. Vanhempien näkemykset ovat lapselle yleensä myös lapsuuden ajan totuus, vaikka sitä ei totuutena opetettaisikaan. Mutta jos usko on alusta asti esitetty lapselle vanhemman/-mpien HENKILÖKOHTAISENA näkemyksenä, eikä totuutena, lapsella on myöhemmin paljon paremmat mahdollisuudet etsiä omat tiensä.
Jos katsot tätä maailmaa, niin huomannet kuinka suuri vaikutus nimenomaan uskon asioilla, uskonnolla ja elämänkatsomuksella on siihen millaisia ratkaisuja aikuisiksi kasvaneet lapset myöhemmin tekevät.
Lapsena totuuksiksi sisäistetyt uskon asiat, (juuri siksi koska niitä ei voida sen enempää todistaa oikeiksi tai vääriksi), hallitsevat pahimmillaan täysin ihmisten valintoja ja elämää. Pahimmillaan ne vievät ihmiseltä täysin kyvyn käyttää omaa arviointikykyään, varsinkin silloin kun niihin liittyy sellaisia elementtejä kuin mahdollisuus joutua "helvettiin" "kadotukseen".
Siis pelko.
Siitä on esimerkkinä vaikkapa ne muslimifanaatikkoitsemurhakandidaatit.
Ihan samalla tavalla kristityissä on paljon niitä jotka ovat menettäneet ITSENSÄ, oman persoonansa tai eivät ole koskaan edes voineet tutustua itseensä ja löytää itseään, koska "pelastuakseen" heidän tulee vain jatkaa sen totuuden palvelemista jonka he ovat jo lapsena sisäistäneet.
..
"Jos uskovan kodin lapsi kasvaa uskovaiseksi onko hänen uskossaan silloin kyse jostakin jonka vanhemmat ovat häneen siirtäneet ja vaikuttaneet, ei omasta uskosta?"
...
Minun mielipiteeni on, että usko, johon on "kasvettu" ei ole koskaan omaa uskoa.
...
"Jos ihmisen usko ei ole hänen omaansa sen tähden koska se on kotona saadun kasvatuksen vaikuttamaa, niin mikä sitten on omaa? Mitä on oma usko?"
...
Ihan täysin oma usko on tietysti melkeinpä mahdottomuus jo sinänsä, varsinkin kun puhutaan ihmisistä jotka uskovat johonkin tiettyyn uskontoon johon liittyy ulkopuolinen säännöstö ja ideologia. Omasta uskosta voisi ehkä puhua vasta silloin jos ihminen perustaa ihan alusta asti omat näkemyksensä ilman ulkopuolelta tulleita ideologioita. Ja silloinkaan se ei ole täysin omaa, koska ihmisen on mahdotonta olla täysin neutraali. Ihmisen ajattelu muokkautuu aina jollakin tasolla ympäristön vaikutuksesta.
Mut se mitä minä tarkoitan omalla uskolla on sitä, että ihminen saa löytää jotakin itse, oman todellisen etsimisensä kautta. Sen edellytyksenä on se, että ihmisellä on mahdollisuus laittaa kaikki opitut näkemykset ja "totuudet" kyseenalaisksi oikeasti. Että ihminen voi mahdollisimman rajattomasti käyttää omaa ajattelukykyään. Usein kuitenkin pelko joka uskoon liittyy (mm. helvetin, maailmanlopun yms.) rajoittaa huomattavasti tätä ajattelukykyä ja uskallusta todella kyseenalaistaa asioita.
Todellisen etsimisen edellytys on se, ettei ole mitään asiaa, uskoa, jumaluutta tms. joka etsimisen seurauksena tulee löytää. Ettei ole mitään tiettyä, jota etsitään. Monille uskovaisten kotien lapsille on kyllä "annettu mahdollisuus etsiä" -> kunhan he lopulta "löytävät" se Jeesuksen. =) Heille on sanottu, mitä heidän tulee etsiä.
Oikeastaan koko "etsiminen" sanana on väärä sille mitä minä tarkoitan. Parempi ilmaisu olisi ehkä vaikkapa liikkeelle lähteminen, ja sitä kautta erilaisten asioiden löytäminen. Ikäänkuin löytäminen ilman etsimistä. Vaeltaminen vähän kuin liisa ihmemaassa. Elämän ihmetteleminen ilman että on tavoitteenakaan löytää mitään tiettyjä suuria totuuksia. Jos joku tällä tavoin löytää vaikkapa sitten kristinuskon, voisin sitä pitää omana uskona.
Näin ohimennen tuli mieleen ranskalaisen filosofin/kirjailijan Andre Giden toteamus, joka liittyy PakanaF:n vastaukseen kirjoitukseesi. Kiteyttää osaltaan mun ajattelun.
""Usko niitä jotka etsivät totuutta;
epäile niitä jotka ovat löytäneet sen."
Hyvvee päivänjatkoa:)
Eikös sulla pitäs olla jotai muuta tekemistä?????? Lukemista esim... mur..
Lukemista mur?
No MUN NIMEÄ..
No mikä sun nimi on?
No minäpä tietysti!!!
..katsettas) Joojoo, mää vain kävin
mun nimeä. Vastaahan sie puheluun niin seli seli plää plää..
..vois tehä jotain muutaki ku vain hillua tämmösillä hihhulisivuilla..
niin.. vain kävit..
..piti jäädä ootteleen tuleeko tänne käymään joitaki muitaki että tietää sisse. Itekki sitäpaissi oot tiälä. Niin!
En osaa sinulle antaa vastausta kysymykseesi, jos tuo nyt mikään kysymys oli, ehkä toteamus.
Yksi neuvo minulla kuitenkin tilanteeseen on kummankin henkilön osalle.
Sekä sen joka on lukossa että sen joka kokee syrjintää tulee käydä asiansa kanssa Herran eteen.
Olisiko niin että lukko ei ole ainoastaan ihmisten välillä vaan lukko on ihmisen ja Jumalan välillä?
Se lukko ei voi aueta niin kauan kuin katse Jumalan sijasta pysyy ihmisessä.
* *
On suostuttava olemaan minä yksin.
Vain silloin Jumala voi puhua minulle ja antaa minulle vastauksia ja neuvoja, joiden noudattamisesta sitten olen yksin ja toiseen katsomatta vastuussa Jumalani edessä.
Ehkä tämän myötä löytyy terve yhteys?
Oikealta perustalta. Kristuksen varassa. Uskossa.
Käytännöllinen uskovan elämä on aina uskon toteuttamista.
Kun uskova etsii paikkaansa toisen uskovan elämässä, se paikka ei voi löytyä ennenkuin on luovuttanut itsensä ja sen toisen Kristukselle, koska se paikka voi löytyä vain Kristuksessa. Jumala ei sitä paikkaa voi antaa ennen kuin henkilö on luovuttanut nämä asiat Hänelle.
Niin kauan kuin pidämme asioita omissa käsissä ja pyydämme että Herra johtaisi elämään oikein, asiat ovat lukossa. Emme voi elää kristillisesti oikein asioissa joissa emme anna Herran hallita sydämiämme. Näkemykseni on että rakkauden ja yhteyden Jumala voi johtaa ihmisiä elämään siunatulla tavalla yhteydessä vain silloin kun nämä ihmiset haluaa olla ehdottoman kuuliaisia Hänelle. Lukon auetessa ihmisen ja Jumalan välillä alkavat lukot aueta myös ihmisen ja ihmisen välillä.
Itse ainakaan en uskaltaisi lähteä parisuhteeseen henkilön kanssa jolle Jumala ei ole ykkönen. Mielestäni ei ole kovin vaarallista jos uskovalla avioliitossa tulee kaikenlaisia mustasukkaisuuspuuskia ja ehkä jopa houkutus aviorikokseen tai jotain vastaavaa. Ihmiset on ihmisiä ja kaikenlaista voi sattua. Mutta jos Jumala on tuolle ihmiselle ykkönen niin hän ei suurimmankaan kiusauksen hetkellä lähde syntiin koska hän tahtoo pitää katseensa Kristuksessa.
Vakavempaa on jos olen tullut hänelle epäjumalaksi ja Jumala ei enää ole ykkönen, silloin hän voi mustasukkaisuutensa vallassa toimia miten vain ja vedota tunteisiinsa että ei hänen tarvitse Jumalaa totella ja kyllä Jumalakin ymmärtää miksi en voi Häntä totella, kaikenlaisia tekosyitä ja puolusteluita voi silloin keksiä väärälle käyttäytymiselle ja lankeemuksilleen.
Minua ei siis tippaakaan houkuttele ajatus että olisin jollekin niin arvokas että jopa Jumala jää toiselle sijalle, koska jos Jumala jää toiselle sijalle todennäköistä on että itse jossain vaiheessa tulen jäämään toiselle sijalle. Ensimmäisellä sijalla sen ihmisen elämässä on aina ne asiat jotka kulloinkin on syystä tai toisesta pinnalla?
Seitsemäntoista vuotta uskossa oltuani minulle on muodostunut sellainen käsitys kristillisestä elämästä, jos ajatellaan ihmisten välisiä suhteita ja yksilökristityn suhdetta Herraan ja tätä että mikä sitten on ihmisen paikka jos Jumala on ykkönen, että kun Jumala on ensimmäisellä sijalla silloin myös ihminen on terveellä tavalla ensimmäisellä sijalla ja hänen tarpeet, sisältäen sen että hän on persoonallisesti arvokas omana itsenään ja on olemassa yksilöllisyyden rajoja joita en saa polkea jalkoihini, tämä kaikki liittyy Kristukseen. En osaa sitä tarkalleen määritellä ja näennäisesti kyse on paradoksista mutta niin se vain menee. Jos ihminen on minulle ensimmäisellä sijalla ohi Jumalan silloin se mikä ensimmäisellä sijalla on ei itse asiassa ole tuo ihminen, ensimmäisellä sijalla on omat ailahtelevat tunteet - esimerkiksi parisuhteessa ensimmäisellä sijalla ei ole sitoutuva, toista omana itsenään kunnioittava rakastaminen, vaan intohimoinen, mutta totuuden valoa väistävä rakastuminen, jolloin ihminen käyttäytymisellään saattaa tuhota juuri sen mitä hän kiihkeimmin tavoittelee?
En väitä että tuossa olisi koko ongelma ja vastaus problematiikkaan, joka varmaan on laajempi ja monisyisempi, kun tunne-elämän rikkinäisyyksistä on kyse. Ehkä vastaukseni kuitenkin on osa totuutta?
* *
Siis hän, joka pelkää läheisyyttä eikä kykene kohtaamaan toista, on Herran edessä ja etsii oikeaa suhtautumistapaa. Sitten jos Jumala jonkinlaista viisautta antaa tai johonkin kehoittaa, siitä on pidettävä kiinni ja sitä toteutettava tunteisiin katsomatta. Esimerkiksi jos Jumala puhuu että nyt lähdet sen toisen luo ja alat hänen kanssa rohkeasti näistä asioista keskustella - on sitten vain rukoiltava Jumalan armoa ja apua ja lähdettävä selvittämään asioita puhumalla vaikka kuinka pelottaisi.
Samoin hän, joka kokee syrjintää, etsii omakohtaisesti viisautta ja neuvoja Herran edessä. Kumpikin siis tekee tämän toiseen katsomatta ja omakohtaisesti. Ja kun Jumala jotakin tuntuu neuvovan siitä on pidettävä kiinni vaikka verille asti. Ei auta katsoa toiseen ja siihen mitä hän tekee - minun vastuulla on tehdä juuri niinkuin Jumala minulle puhuu. Jos näissä lähtee tekemään syntiä eli ei kunnioita sitä Jumalan puhetta jossa Hän on jotakin ilmaissut, seurauksena voi olla pitkiä kiertopolkuja.
Äärimmillään voi käydä niin että asiat, joissa Jumala olisi tahtonut auttaa avautumiseen, ei enää koskaan avaudu - ei ainakaan sillä tavalla kuin olisi ollut mahdollista jos Häntä olisi kunnioitettu puhuvana Jumalana.
* *
Eräs kohta kirjoituksessasi kiinnitti huomioni:
> ja se toinen ei voi olla lähestymättä. <
Kiitos Jumalalle!
Silloin kun emme voi tehdä jotakin mihin Jumala kehottaa joudumme jättäytymään kokonaan Hänen varaansa. Olemme Hänen varassaan. Emme voi yrittää itse vaan on antauduttava ristille. Se on erittäin kipeä kynnys omavoimaiselle ihmiselle joka on tottunut aina katsomaan toisiin eikä ole uskaltautunut siihen Jumalasuhteeseen jossa olen vain minä ja Herra ja jossa juuri minä olen vastuussa ratkaisuistani eikä kukaan muu. Uskon että jokaisen uskovan kohdalla tulee tällainen kynnys jossain vaiheessa kun Jumala lähtee syventämään hengellistä elämää ja irrottamaan ihmisriippuvaisuuksien kahleista. Jos sen kynnyksen yli ei mene - ja luulen että on useita uskovia jotka ei ole siihen koskaan suostuneet - seurauksena on ettei milloinkaan kasva hengelliseen aikuisuuteen, ylösnousemuselämän tuntemiseen, kokemukseen Jumalan luotettavuudesta ja täydellisestä huolenpidosta.
En tiedä onko Jumala puhunut sinulle että olet lähestymättä. Se on sinun ja Herran välinen asia. Jos Hän sinulle sillä tavalla puhuu - joko itsesi tähden tai sen toisen tähden tai teidän kummankin tähden, että se asia jossa Herra tahtoo tehdä työtä menisi eteenpäin - niin pidä siitä kiinni. Suostu kynnyksen yli vaikka se tuntuisi pohjattomalta kuilulta kun joudut irrottamaan otteesi ihmisriippuvaisuuksista. Älä tee sitä ensisijassa itsesi tähden tai sen toisen tähden tai teidän kummankin tähden, sillä jos niin teet et ole vielä suostunut heittäytymään pohjattomaan kuiluusi vaan pidät yhä kiinni, eikä päätöksesi totella Jumalaa tule kestämään.
Ajattele juutalaisia erämaavaelluksella. Heillä oli Jumalan ihmeelliset lupaukset luvattuun maahan pääsemisestä, mutta koska he piti kiinni ainoastaan lupauksista ja siitä mitä kaikkea hyvää kuuliaisuudesta seuraisi, eikä keskipiste ollut Jumala itse ja elämän luovuttaminen Hänelle, niin eivät he sitten lopulta kiusauksen käydessä ylivoimaiseksi kyenneet pitämään kiinni lupauksistakaan eikä kuuliaisuudesta.
Sentähden, niinkuin Pyhä Henki sanoo: "Tänä päivänä, jos te kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydämiänne, niinkuin teitte katkeroituksessa, kiusauksen päivänä erämaassa..."
Kun sanotaan: "Tänä päivänä, jos te kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydämiänne, niinkuin teitte katkeroituksessa", ketkä sitten, vaikka kuulivat, katkeroittivat hänet? Eivätkö kaikki, jotka olivat Mooseksen johdolla lähteneet Egyptistä? Mutta keihin hän oli vihastunut neljäkymmentä vuotta? Eikö niihin, jotka olivat syntiä tehneet, joiden ruumiit kaatuivat erämaahan?
Ja keille hän vannoi, etteivät he pääse hänen lepoonsa? Eikö tottelemattomille?
Ja niin me näemme, että he epäuskon tähden eivät voineet siihen päästä.
Varokaamme siis, koska lupaus päästä hänen lepoonsa vielä pysyy varmana, ettei vain havaittaisi kenenkään jääneen taipaleelle. Sillä hyvä sanoma on julistettu meille niinkuin heillekin; mutta heidän kuulemansa sana ei heitä hyödyttänyt, koska se ei uskossa sulautunut niihin, jotka sen kuulivat.
Hebr.3:7,8,15-19 ja 4:1,2.
* *
Hebr.12:16 varoittaa olemasta haureellinen ja epäpyhä kuten Eesau. Seuraava jae toteaa että hänet myöhemminkin, kun hän tahtoi päästä siunausta perimään, hylättiin, sillä hän ei enää löytänyt tilaa peruutukselle, vaikka sitä kyynelin pyysi.
Kyse ei ole haureellisuudesta ainoastaan seksuaalisessa mielessä vaikka UT monessa kohdin varoittaakin aivan erityisesti tästä synnistä, mm. 1.Kor.6:18-20. Ennen kaikkea on kyse hengellisestä haureudesta, tämä käy selväksi kun tutustumme Eesaun tarinaan.
Missä tahansa asiassa nälkämme saada oma toiveemme toteutumaan on niin suuri että se laittaa meidät sulkemaan silmämme Jumalan pyhyydeltä ja tekemään omia sovellutuksia, siellä olemme langenneet hengelliseen haureuteen.
Raamattu käyttää monessa kohdin maallista avioliittoa ja aviorikosta vertauskuvana uskovan ja Jumalan suhteesta ja siitä mitä hengellisessä maailmassa tapahtuu kun ihminen lähtee seuraamaan jotakin muuta Herran ja Hänen tahtonsa ohi. Hoosean kirjan toinen luku puhuu tästä.
Lisäksi on olemassa aivan erityinen henkivalta joka pyrkii viettelemään uskovia pois ehdottomasta kuuliaisuudesta, pois siitä elämänasenteesta jossa Kristus oikeasti on yli kaiken ja kaikki muu roskaa Hänen tuntemisensa rinnalla. Tuo henkivalta sallii uskoon tulemisen ja uskossa olemisen mutta se vihaa auktoriteetteja, kaikenlaisia hengellisiä auktoriteetteja mutta erityisesti sitä hengellistä tilaa ja asemaa, jossa Kristus on saanut tulla uskovan sydämen valtaistuimelle ainoaksi Kuninkaaksi.
Ilmestyskirjassa tätä kieroa, aistillisuutta korostavaa henkeä, joka mielellään ottaa uskonnollisen muodon ja toimii usein uskonnollisen henkivallan kanssa yhdessä manipuloiden ihmisen sielua ja synnyttäen keinotekoisia kokemuksia kauneudesta ja hyvyydestä, nimitetään Iisebelin hengeksi.
Eräs tuon hengen parhaita iskulauseita on:
"Kuuntele oman sydämesi ääntä."
Suomeksi: kaikki mikä tuntuu oikealta ja hyvältä, on oikeaa ja hyvää.
Iisebelin henki pyrkii erityisesti langettamaan uskovat seksuaaliseen haureuteen ja näin tuhoamaan Kristuksen heissä rakentaman puhtauden ja auktoriteetin, mutta myös niillä, jotka eivät lankea seksuaaliseen tottelemattomuuteen, esiaviolliseen seksiin ja aviorikoksiin sinänsä, on vaarana joutua Iisebelin talutusnuoraan hengellisen haureuden kautta jos antavat itsessään sijaa mustasukkaisuudelle kun Kristus jonkun elämässä näyttää olevan hänelle heitä tärkeämpi.
Iisebelin hengen sidonnaisuuteen voi siis joutua myös uskova ihminen, jos hän tunteellisuudessaan lähtee toiselta uskovalta vaatimaan sitä ensisijaista asemaa, joka tämän sydämessä kuuluu vain Herralle.
Ilm.2:20-23.
* *
Pidä siis kiinni siitä mitä Jumala puhuu kun vietät näiden asioiden kanssa yksin aikaa Hänen edessä ja etsit Jumalan viisautta ja neuvoja avonaisella sydämellä Hänen edessä. Pidä siitä kiinni ei sen tähden että pääsisit luvattuun maahan ja saisit jotain hyvää, vaan yksinkertaisesti kuuliaisuuden itsensä ja Kristuksen tähden. Silloin huomaat olevasi riippuvainen Hänestä. Ei riitä että olet vähän aikaa ollut Herran edessä ja löytänyt oikeita toimintamalleja, jos tahdot niitä asioita toteuttaa se edellyttää että vietät edelleen aikaa Hänen edessään, koska itse ja omassa voimassasi et voi niitä toteuttaa. Tämän kautta alat huomata ettei kyse olekaan asioiden toteuttamisesta sinänsä. Kyse on jostakin paljon arvokkaammasta ja tärkeämmästä, henkilökohtaisesta suhteesta Kristukseen. Mitä syvemmäksi riippuvaisuutesi Hänestä kasvaa sen vapaammaksi tulet. Vapaaseen sydämeen ei mahdu minkäänlaisia manipuloivia toimintamalleja eikä iisebeliläisiä vaikutteita.
* *
No niin...
Eihän minun pitänyt tähän mitään vastata. Voi voi. No, ehkä tämä kuitenkin valaisee yhtä osa-aluetta tuossa problematiikassa. Kyse siis on teidän ja Hänen välisistä suhteista jossa kumpikin on yksilökohtaisesti ja ensisijaisesti vastuussa tekemisistään ja tekemättä jättämisistään Herralle.
Ne joilla on enemmän viisautta ja kokemusta psykologiasta, ihmissuhteista ja ihmissuhdetaidoista vastatkoon ja antakoon sinulle ja hänelle neuvoja omasta näkökulmastaan, vaikka lyhyen kirjoituksesi perusteella on tilanteestanne vaikea selvää kuvaa muodostaa. Ehkä se on vaikeaa teille itsellennekin.
niiiiiiii...mutta kenelläpä on (tai pitäs olla) muuta tekemistä..
1.
En samaista uskoa/uskontoa ja arvoja toisiinsa niin että ei-uskovalla ei olisi arvoja. Tiedän että ei-uskovalla voi olla arvoja. En tiedä saako kirjoituksestani helpostikin sen käsityksen että olisin tuollaisen klassisen virheen tehnyt mutta niin en todellakaan ajattele.
2.
> Uskonnottoman ja uskovaisen arvojen ero vain on siinä, että uskovaisen arvot tulevat ulkopuolisesta säännöstöstä, etc. <
Sinun näkökulmastasi. Jos näkökulma nimittäin on se että elävää, vaikuttavaa Jumalaa, jonka kanssa voi olla dialogissa, ei ole olemassa?
Olen kritisoinut sellaista uskovaisuutta jossa arvot ovat ulkoaopittua tapakulttuuria.
Nimenomaan uskovan ihmisen arvot ovat sisäsyntyisiä jos on olemassa Jumala ja jos tämä Jumala, joka on, on yhteydessä Häneen ja vaikuttaa Hänen arvomaailman muotoutumiseen sisältä käsin.
Juuri tämä on minun kokemukseni Jumalasta.
Tästä näkökulmasta kaikki muu oppiminen on enemmän tai vähemmän ulkokohtaista koska ihminen joka oppii on itselleen vieras. Vain Jumalan yhteydessä Hän löytää itsensä ja syvimmät tarpeensa ja hänen identiteettinsä alkaa muotoutua sisältä käsin.
3.
> Mutta tietyn uskonnollisen/uskovaisen elämänkatsomuksen opettamatta jättäminen totuutena, ON mahdollista. <
Riippuu siitä kuinka syvästi uskova on uskonsa sisäistänyt ja millaisia merkityksiä uskolla hänelle on.
Jos usko on vain yksi asia monien joukossa silloin voi hyvinkin olla mahdollista että ei opeta sitä totuutena. Minulle usko on kokonaisvaltaista ja sillä on vaikutuksensa kaikkeen elämiseeni - kaikkiin niihin muihinkin elämän osa-alueisiin ja asioihin.
Yhteys Jumalaan ei ole jokin erillinen saareke asioiden joukossa vaan se on elämän perusta jonka varassa kaikki asiat liittyvät toisiinsa.
Kyse ei ole ainoastaan jostakin jota persoonana harrastan, kyse on minusta itsestäni, persoonasta syvimmässä mielessä. Minä olen se joka lastani opetan - jos olen kristitty ja rakastan Herraa ja näen Hänet ainoana todellisena elämän perustana, kuinka tämä voisi olla vaikuttamatta kasvatuksessa?
4.
> Minun pointtinihan on koko ajan ollut se, MITEN se kerrotaan. <
En tiedä onko tuo koko ajan ollut pointtisi vai onko ollut muitakin pointteja, mutta olen samaa mieltä. On suurta eroa siinä MITEN se kerrotaan.
5.
> Ihan samalla tavalla kuin voit viedä lapsesi moskeijaan ja kertoa hänelle miten muslimit ajattelevat, voit kertoa ja tutustuttaa hänet omaan uskoosi. Mutta VAIN omana henkilökohtaisena uskonasi, eikä totuutena. <
Viittaan kohtaan kolme.
Ja vielä lisäyksenä, mikä siinä on niin pahaa jos opettaa totuudeksi kokemaansa asiaa totuutena?
Se nyt yksinkertaisesti on tosiasia että Jeesus on elävä Vapahtaja jonka kautta saadaan synnit anteeksi ja Hän vaikuttaa. :-)
Ei sinun sitä tarvitse uskoa.
Ja kuten sanoin, on tietysti paljon merkitystä millä tavalla tuollaista totuutena pitämäänsä asiaa opettaa. Vaikka sitä opettaisi totuutena silti on olemassa erilaisia tapoja, myös sellaisia tapoja ja asennoitumista jota en hyväksy.
6.
> Jätät tässä kohtia kokonaan huomiotta sen tosiasian, että lapsen ja vanhemman (aikuisen) suhde ei ole sama kuin mikä tahansa "ihmissuhde". <
En jätä asiaa huomiotta. En ehkä ole sitä kaikissa kohdissa erikseen korostanut, mutta on minulle toki päivänselvää että on kyse aivan erikoislaatuisesta suhteesta, ei mistä tahansa ihmissuhteesta.
7.
> Siksi on hyvin tärkeää että aikuiset tajuaisivat olla käyttämättä tätä valtaa väärin, ja ymmärtäisivät sen mikä painoarvo vanhempien sanoilla on lapselle joka ei kykene vielä olemaan kriittinen. <
Olen samaa mieltä. On hyvin tärkeää olla käyttämättä aikuisen valtaa väärin. Mutta näkemyksemme siitä mikä on väärää vallan käyttöä poikkeavat toisistaan.
Miltä kuuloistaisi jos sanon:
Uskon ehdottomaksi totuudeksi että Jeesus Kristus on kuollut syntiemme tähden ja on ainoa tie Jumalan yhteyteen, mutta ei tämä minun uskoni silti ole yhtään parempi eikä sen sisältö yhtään enempää totta kuin kenenkään muunkaan usko, maailma nyt vaan on täynnä kaikenlaisia asioita joita ihmiset sattuvat pitämään totuuksina ja uskoni on yksi sellainen?
Jossain mielessä kyllä on näin. Kun lapseni on minulta näitä asioita kysellyt olen monessa kohdin vastannut että MINÄ AJATTELEN tämän asian olevan näin ja MINÄ USKON että on näin, en ole ylhäältäpäin jyrähtänyt että TOTUUS NYT ON juuri tällä tavalla.
Kuitenkin uskon että on olemassa Jumala ja että on asioita jotka eivät ole riippuvaisia meidän uskostamme tai epäuskostamme, eli että on olemassa totuus kaikkien vaihtelevien totuuskäsitysten yläpuolella ja että Jumala on tehnyt totuuden löytämisen mahdolliseksi. Tietysti käsitykseni heijastuu kasvatuksessa ja puheissani lapselle ja tahdonkin sen heijastuvan koska pidän uskomaani asiaa totena - silti on olemassa useita vaihtoehtoja kuinka totuudeksi uskomaani asiaa puheillani ja käyttäytymiselläni välitän ja annanko lapselle tilaa ajatella asioita itse vai pyrinkö nitistämään hänen oman ajattelunsa ja luovuutensa.
Jaa. Nyt kello on sen verran että lähden kauppaan ja keskityn sitten muihin asioihin. Olisi ollut pari kohtaa vielä. No, hyvää illan jatkoa ja kiitos antoisasta keskustelusta. Palaillaan jos ehditään.
kiitoksia sinulle paljon mamabeard.
täytyypi vielä lukea joskus ajatuksella - oli aika paljon sulattelemista ja painavaa asiaa.
KIITOS!!! :)
Tuulen viskomat polkupyörät talojen seinustoilla
kitisevät omalaatuista farssiaan
Epäluuloisten unelmien
helähtäessä pirstaleiksi kuin katolta putoava vaasi
Unohtavat hetkeksi herkät renkaansa ja
ovat miltei suhteellisuudentajuisia
Kunnes taas
Kirjoitat kuin ulkopuolisen katsonnasta
vaikka itse olet tässä sisällä
Tämä sattuu! ja jokin pitää kiinni
ihmisyyden riipuvaisuus ihmisestä
ja synti joka niin helposti kietoo
entä näiden kahden välinen rakkaus
tai onko sitä ollutkaan
vai onko sille joskus "oma aikansa" ?
kattoni räjähtää
kun tuuli puskee peltisiä repiviä reunojaan
korvaan sattuu, tuo syyttävä ääni
kun luuri isketään päin naamaa
aivan kuin olisin pissaava kissa
hiekalla istuvassa asennossa
niin tärkeä ilme naamallaan
tärkeää tehtävää suorittaessaan
kattoni räjähtää
kun tuhannet tassut koskettavat
sen rosoista pintaa
ja minä, vain minä
menen käppyrään
otan sydämestäni kiinni
ja yritän irroittaa
" No, hyvää illan jatkoa ja kiitos antoisasta keskustelusta..."
Mitä antoisaa tämän pakanaF
kirjoituksessa on
joka saa pääsi pyörälle?
pöh
on taas pyörällä, kun sinun mielestä
kukaan ei voi kokea antoisaksi keskusteluksi
sellaista mikä itseäsi ärsyttää,
antoisaksi keskusteluksi on oikeus kokea ainoastaan
sellainen keskustelu minkä kykenet
hyväksymään?
Eli jälleen on kyse siitä että sinun pitäisi
saada hallita toiset ihmiset, heidän mieltymyksensä
ja tunteensa, ja kun niin ei tapahdukaan, koet sen loukkauksena
itseäsi ja minuuttasi kohtaan?
Olisiko todella niin
että persoonien rajat sinussa
ovat hämärtyneet?
Pääsi menee pyörälle joka kerta kun ihmiset eivät suostu olemaan
sinun minäsi jatkeita
ja luomasi kuva rikkoutuu
paljastaen sisimpäsi sekasortoisen tilan
jota et halua
kohdata?
" Itse ainakaan en uskaltaisi lähteä parisuhteeseen
henkilön kanssa jolle Jumala ei ole ykkönen..."
Niinpä Murtsi, mutta lähdit kuitenkin
ja oliko itsellesi Jumala ykkönen?
Itse luulin niin, mutta annoin
pettävän ihmisrakkauden tulla väliin.
Ja nyt kun kaikki on ohi -
kaksi ihmistä rikki, toisiaan kohtaamatta enää
liian paljon satutettu, sanoin ja teoin
kaiken tämän jälkeen
toivon ja rukoilen
että Jeesus armahtaisi
ja vihdoin oppisin elämässäni
ei koskaan enää ihmisen kautta
vaan suloisen Jeesukseni
sillä VAIN HÄN on luotettava
eikä koskaan hylkää!
jää hyvästi
ja siunausta!
"En samaista uskoa/uskontoa ja arvoja toisiinsa niin että ei-uskovalla ei olisi arvoja... En tiedä saako kirjoituksestani helpostikin sen käsityksen että olisin tuollaisen klassisen virheen tehnyt mutta niin en todellakaan ajattele."
...
Kun minä sanoin että lapsille ei pitäisi elämänkatsomusasioissa opettaa mitään katsomusta totuutena, vastaat siihen että:
"Täysin neutraali ja _arvovapaa_ kasvattaminen on mahdottomuus."
"Lapsi kaipaa _arvoja_, _moraalisia_ määritelmiä, näkemyksiä oikeasta ja väärästä. Sellainen olisi sitä paitsi epäinhimillistä ja sellaisessa ilmapiirissä ei varmasti kasvaisi terve ihminen."
"Yhtä luonnotonta kuin vaatimus että vanhemmat ei saa siirtää omaa _arvomaailmaansa_ lapsilleen on sitoa lapsi tuohon arvomaailmaan niin että dialogi ympäröivän maailman kanssa estyy."
Samaistit siis hyvin yksiselitteisesti uskon ja arvot/moraalin toisiinsa. Ja selkeästi tuossa vittaat siihen, että jos et saa opettaa omaa uskontoasi lapsillesi TOTUUTENA, toinen vaihtoehto olisi jonkinlainen arvotyhjiö.
...
Vaikka usko on sinulle itsellesi kokonaisvaltainen, elämän joka nurkkaan vaikuttava totuus, kuten se monille vakaumuksellisille uskovaisille on, se ei tarkoita sitä ettetkö sinä voisi tutustuttaa lapsiasi siihen vain omana elämänkatsomuksenasi.
Kysymys ei ole siitä onko se mahdollista.
Kysymys on halusta. Ja epäilen ettei sinulla sitä halua taida olla. ;-)
...
"Ja vielä lisäyksenä, mikä siinä on niin pahaa jos opettaa totuudeksi kokemaansa asiaa totuutena?"
...
Tuohon olen jo hyvin yksityiskohtaisesti vastannut. Joku on tainnut mennä sult vähän ohi..?
...
"Se nyt yksinkertaisesti on tosiasia että Jeesus on elävä Vapahtaja jonka kautta saadaan synnit anteeksi ja Hän vaikuttaa. :-)"
...
Ei taida olla järkevää jatkaa keskustelua. =)
"Ei sinun sitä tarvitse uskoa."
Mutta kun LAPSILLESI asian esität noin, sillä on ihan toinen vaikutus heihin, kuin minuun.
"ei taida olla järkevää jatkaa keskustelua."
keskustelu on järkevää vain silloin, kun vastapuolta voi näkertää, kuinka tahtoo?
...todella ymmärtänyt?
Vai ymmärsit tahallisesti väärin? ;-)
Kuten aikaisemminkin sanoin:
"Mutta keskustelu on aina vaikeaa silloin kun toinen perustaa koko vastauksensa siihen, että Jumalan olemassaolo on tosiasia, ja toisen lähtökohta on, että se onko Jumalaa olemassa vai ei, on täysin toisarvoista."
Kas, kun toisen osapuolen lähtökohta on että "se nyt vain on tosiasia että Jumala sitä ja tätä..."
keskustelulla ei ole toivoa kehittyä muuksi kuin juupas- eipäs- väittelyksi.
Jännä juttu on myös se, että minun kirjoitukseni koetaan toisen osapuolen näkertämiseksi, jotenkin siis vihamielisiksi, vaikka tarkoitukseni on vain vilpittömästi tehdä oma asiani ymmärretyksi. Tässä tapauksessa siis se yksi ja ainoa asia:
Miksi kasvattaa lapsi uskomaan että sinun totuutesi on ainoa oikea totuus, kun lapsen voi kasvattaa alusta asti ymmärtämään että se on sinun oma totuutesi?
MIKÄ tässä näkökulmassa ärsyttää?
> Miksi kasvattaa lapsi uskomaan että sinun totuutesi on ainoa oikea totuus, kun lapsen voi kasvattaa alusta asti ymmärtämään että se on sinun oma totuutesi? <
Voi kasvattaa sekä että.
Eli voin kasvattaa uskomaan että Raamatun totuus Jumalasta ja Jeesuksesta on ehdoton totuus mutta että samalla se on minun mielipiteeni eli ehdoton totuus minun mielestäni ja että muunkinlaisia käsityksiä on.
Kerrotko sinä lapsillesi että vaikka sinun mielestä ei olekaan mitään ehdottomia totuuksia vaan on ainoastaan ihmisten mielipiteitä joiden yläpuolella ei ole mitään Jumalaa, niin se kuitenkin on vaan sinun uskomuksesi ja siitä riippumatta saattaa hyvinkin olla Jumala kaikkien mielipiteiden yläpuolella, jotakin ihmisestä ja ihmisten uskomuksista riippumatonta? Ja vaikka mielipiteesi on ettei ole mitään taivasta ja helvettiä niin se on vaan sinun mielipiteesi ja yhtä hyvin voi olla että on taivas ja helvetti? Siis: vaikka uskot että on vain asioita koskevia mielipiteitä ja "minun totuuksia" niin tämäkin on vain oma mielipide ja "minun totuuteni" - saattaa siis olla että olen väärässä?
Toisinkysyen:
Oletko itse looginen loppuun asti.
Jos ajattelee että on vaan minun totuuksia on oltava valmis myöntämään että tämä näkemyskin on vaan minun ajatus, se on minun henkilökohtainen uskomukseni eikä sellaisena yhtään parempi kuin sen näkemys joka ajattelee että on olemassa yksi ehdoton ja kaikille oleva?
Yöllä kun hiljaisuus on laskeutunut
ja maailma kääntää tiimalasiaan
silloin hiekka valuu jalkojani pitkin
ja silmät näkevät jopa pimeässä
käänsin kylkeäni voihkaisten
joko taas! samaa tuut tuut pompotusta
rikottujen ja irtirevittyjen sydänten retoriikkaa
Silmät sikkurassa aamulla
rakennustyömaan kilinät ja kolinat
eri ilmansuunnasta tuo tulevaa
asumista ja elämistä ihmisille
jotka laittavat kauniit kotinsa
upouuteen pienen pieneen ympyrään
Maailmassa missä ihmiset huutaa ja juoksevat
toistensa perässä ilman omien jalkojensa
tuntemista sillä vain vieraat kadut
kuljettavat ammottavana olevaa tyhjyyttään
Ja talojen seinustoilla
hiipii äänetön ihminen
kuin mykkä tai ei niinkään
vaan puhetta liikaakin
silloin kun pitäisi
olla hiljaa -
sydämessä mykkyys
ja etsiä
vastausta - ei maha pömpällään
ei omaa lihaa palvellen
ei toista syytellen
ei katkeruutta kylväen
ei vaatien -
jos ei osaa
väittäen ettei halua
mistä sen tietää ?
hän joka seinänvierustalla
asettelee pyöränsä pystyyn
ja ajattelee:
Minäkin nousen!
tottakai mutta en omin voimin
- vaan Jumalan
ja
"Kerrotko sinä lapsillesi että vaikka sinun mielestä ei olekaan mitään ehdottomia totuuksia vaan on ainoastaan ihmisten mielipiteitä joiden yläpuolella ei ole mitään Jumalaa, niin se kuitenkin on vaan sinun uskomuksesi ja siitä riippumatta saattaa hyvinkin olla Jumala kaikkien mielipiteiden yläpuolella, jotakin ihmisestä ja ihmisten uskomuksista riippumatonta?"
Kyllä, ehdottomasti juuri noin. Kertoessa omista elämänkatsomuksellisista asioista lapselle, pitäisi aina pitää huoli siitä, että korostaa sen olevan VAIN minun mielipiteeni asiasta, ja myös kertoa että lapsella on itsellään oikeus päättää siitä mihin itse uskoo ja mihin ei.
"Ja vaikka mielipiteesi on ettei ole mitään taivasta ja helvettiä niin se on vaan sinun mielipiteesi ja yhtä hyvin voi olla että on taivas ja helvetti?"
Väärin. Minun mielipiteeni ei ole että taivasta ja helvettiä ei ole. Minun mielipiteeni on, että kukaan ei tiedä onko taivasta ja helvettiä.
Ja kun kerron tämänkin lapselle, kerron sen nimenomaan juuri niin;
"MINÄ en tiedä onko taivasta ja helvettiä olemassa. JOTKUT uskovat että on, ja jotkut uskovat että ei ole. Saat itse päättää mihin uskot. Aivan samalla tavalla kuin jotkut uskovat että Allah on Jumala ja Muhammed hänen lähttiläänsä, niin minä en tiedä onko se totta vai ei. Saat itse päättää mihin uskot ja mihin et. Saat itse muodostaa omat johtopäätöksesi."
Miksi ihmeessä odottaisin uskovaisilta, että teidän pitäisi kertoa omat elämänkatsomuksenne lapsillenne vain omina totuuksinanne, jos en itse ole valmis tekemään samoin?
* * *
TÄYSIN NEUTRAALISTA JA ARVOVAPAASTA KASVATUKSESTA. Viittasin vaikuttamiseen tuossa kappaleessa josta kyseiset lauseet on otettu. Kirjoitin siinä:
"Inhimilliseen elämään kuitenkin kuuluu vaikuttamista... Esimerkiksi täysin neutraalia keskustelua ei ole olemassa koska keskustelemme ihmisinä joilla on käsityksiä oikeasta ja väärästä ja näihin käsityksiin liittyy aina myös tunnesisältöä."
Tietyiltä osin kyseinen kommenttini koski nimenomaan aikuisten välistä keskustelua ja erityisesti meidän keskusteluamme tässä, ei niinkään vanhemman ja lapsen suhdetta.
Totesin että oman mielipiteensä ilmaiseminen on sekin vaikuttumista ja jatkoin:
"Muutenhan emme keskustelisi. Yhtä hyvin voisimme istua äänieristetyssä huoneessa ja puhua asiamme monologina tyhjille seinille, mutta käymme keskustelua, johon kuuluu vuorovaikutus."
Jatkoin:
"Jos tämä on totta kaikessa inhimillisessä kanssakäymisessä kuinka paljon enemmän se onkaan totta vanhempien ja lasten suhteessa. Täysin neutraali ja arvovapaa kasvattaminen on mahdottomuus."
Siis, jos luulemme ainoastaan keskustelevamme mielipiteistä ilman minkäänlaista halua vaikuttaa toiseen ja hänen näkemyksiin, se ei pidä paikkaansa, kaikkeen keskustelemiseen kuuluu vaikuttamista, ja jos tämä on totta inhimillisessä kanssakäymisessä yleensä KUINKA PALJON ENEMMÄN se onkaan totta vanhemman ja lapsen suhteessa. Olkoon kyseessä teisti, panteisti, ateisti tai agnostikko. Jokaisella on tietynlainen maailmankuva ja ihmiskäsitys, joko rationaalisesti muotoiltu tai tunteenomainen sekä henkilökohtainen arvomaailmansa. Joka tapauksessa hän toimii omana itsenään ja itsestään käsin myös vanhempana, jolloin hän oman maailmankuvansa ja arvomaailmansa kautta väistämättä vaikuttaa lapseensa välittäen samalla tietynlaista mielikuvaa totuudesta.
Arvomaailmaan liittyy totuuskäsityksiä.
Jos agnostisesti asioihin suhtautuva opettaa lapselle esimerkiksi että varastaminen on väärin tai muulla tavalla vetää hyvän ja pahan rajoja siinä on aina totuussisältöä: on totta että varastaminen on väärin.
Olisi täysin skitsofreenista ruveta selittämään että kuulehan nyt lapseni, varastaminen ja tappaminen on väärin ainoastaan minun mielestä ja tämä on vain minun mielipide eikä sillä ole mitään tekemistä totuuden kanssa, se perustuu vain minun uskomukseeni, jonkun toisen mielestä varastaminen ja tappaminen voi olla oikein ja hän on yhtä oikeassa kuin minä.
Myös meidän uskomuksemme Jumalasta ja uskonnosta ja hengellisistä asioista välittyy opetuksissamme lapsille, jos ei aina sanallisella tasolla ainakin sanattomasti, koska uskomuksemme ovat läsnä käyttäytymisessämme.
Esimerkiksi sinä et voi leikata käyttäytymisestäsi irralleen niitä lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia jotka sinulla helluntaipiireistä on ja kuinka kokemuksiasi tänään tulkitset. Vääjäämättä näkemyksesi ja se mitä hellareista ja heidän Jumalastaan ajattelet vaikuttaa (myös) kasvattaessasi lasta.
Vaikka kuinka yrittäisit opettaa lapselle uskontoneutraalia arvomaailmaa se ei onnistu, koska sinun on mahdotonta olla uskontoon nähden täysin neutraali.
Esimerkiksi jos lapsesi koulukaverin vanhemmat ovat helluntailaisia ja hän alkaa kyläillä heillä, sitten yhtenä päivänä hän pyytää päästä kaverinsa mukana helluntaikirkon pyhäkouluun. Kuinka suhtaudut?
Tietysti voit argumentoida minulle näin:
En päästäisi lastani helluntaikirkon pyhäkouluun koska niissä piireissä opetetaan yhtä ainoaa totuutta ja se on mielestäni vahingollista, jos siellä korostettaisiin että heidän näkemys on vain yksi uskomus Jumalasta eikä sitä opetettaisi totuutena, sitten ehkä voisin päästääkin.
Olenko suurinpiirtein oikeassa?
Oma käsityksesi sekä Jumalasta yleensä että helluntailaisista ja heidän jumalakäsityksistään erityisesti, vaikuttaa siis kasvatussuhteessasi lapseesi. Todennäköisesti tahdot, olkoon se tietoisesta tai itsetiedotonta, vaikuttaa lapseesi negatiivista asennoitumista helluntailiikettä ja tiettyjä jumalakäsityksiä kohtaan?
Jos näin on, tällainen vaikuttaminen on normaalia.
Jos vaaditaan että lapseen ei saa vaikuttaa ja että hänen täytyy antaa muodostaa käsityksensä totuudesta ihan itse, silloin täytyy kasvatuksessa olla täysin neutraali ja arvovapaa, koska arvoihin aina liittyy totuussisältöä, mutta tuollainen neutraalius ja totaalinen arvovapaus on epätervettä ja sitä paitsi mahdotonta. Ihminen joka sellaiseen pyrkii on jollain tavalla tasapainoton ja sairas.
Kukaan ei voi elää henkisessä tyhjiössä jossa mihinkään uskomuksiin ei saa suhtautua totena.
Kirjoitin että vaatimus ettei vanhemmat saa siirtää omaa arvomaailmaansa lapsilleen on luonnotonta, mutta yhtä luonnotonta on sitoa lapsi tuohon arvomaailmaan niin että dialogi ympäröivän maailman kanssa estyy.
PakanaF:
> Samaistit siis hyvin yksiselitteisesti uskon ja arvot/moraalin toisiinsa. Ja selkeästi tuossa viittaat siihen, että jos et saa opettaa omaa uskontoasi lapsillesi TOTUUTENA, toinen vaihtoehto olisi arvotyhjiö. <
Riippuu siitä mitä uskolla tarkoitamme?
En ole samaistanut kristillistä uskoani arvoihin ja moraaliin sillä tavalla että vain siellä missä on kristillistä uskoa voidaan opettaa arvoa ja moraalia. Tällaista samaistusta en todellakaan ole tehnyt - mutta sinun mielestäsi olen, vieläpä hyvin yksiselitteisesti?
Huomaa mitä kirjoitin:
"En voi ajatella että 'ok, tämä on vain minun uskoani, en siirrä tätä millään tavalla lapsiini' ja sitten opettaa heille joitain yleispäteviä moraalisia opetuksia, joissa ei millään tavalla tule näkyviin oma uskoni."
Tunnustin siis että yleispäteviä moraalisia opetuksia on olemassa. Mutta minä joka olen kristitty en kykene - enkä tahdokaan kyetä - opettamaan arvoja ja moraalia täysin irrallaan kristillisestä uskostani.
Et sinäkään voi opettaa arvoja ja moraalia täysin irrallaan omista uskomuksistasi joista osa koskee jumalaa/jumalia/jumaluutta, nämä uskomukset on läsnä sinussa ja ne on läsnä sinussa silloinkin kun olet suhteessa lapseesi, et voi leikata niitä itsestäsi irti ja neutralisoida niiden vaikutusta persoonallisessa olemisessasi.
* * *
Kristillisen uskon luonteeseen kuuluu että on asioita joita pidetään totena. Jumalaan ei voi suhtautua vain jonakin uskomuksena ja käsiterakennelma, johon minä nyt satun uskomaan niinkuin joku uskoo joulupukkiin.
Kun keskustelemme meidän tulee ymmärtää jotakin toistemme lähtökohdista ja hyväksyä että niin on.
Olemme eri mieltä useista asioista ja esitämme toisillemme kritiikkiä. Hedelmällinen dialogi ja rehellinen keskustelu on mahdollista, mutta käy mahdottomaksi jos emme huomioi toisen lähtökohtiin liittyviä totuuskäsityksiä joista hän ei voi luopua. Et voi vaatia minua olemaan epärehellinen omaa uskoani kohtaan. Kun kristilliseen uskoon sisältyy näkemys että Jumala oikeasti ja todellisesti on ja että Häntä pidetään totena eikä ainoastaan jonakin uskomuksena, voit kyllä esittää asiaa kohtaan kritiikkiä mutta jossain mielessä sinun täytyy kyetä kunnioittamaan minun lähtökohtiani kuten minunkin tulee kyetä kunnioittamaan sinun lähtökohtiasi, muuten keskustelu juuttuu juupas-eipäs-linjalle.
Kunnioittamisella en tarkoita että meidän tulisi olla asiasta samaa mieltä tai hyväksyä jokin toisen edustama asia tai käyttäytymistapa. Minun on vähän vaikea nyt löytää sanoja tässä mitä kunnioittamisella tarkoitan. Hmm. Emme voi olettaa että toinen suhtautuisi uskomuksiinsa (olkoon ne teistisiä, ateistisia, agnostisia tai mitä tahansa) sillä tavalla kuin siihen pitäisi meidän mielestä suhtautua. Emmekä saa lähteä tarkoitushakuisesti vääristelemään toisen sanomisia tarkastellen niitä omista lähtökohdista.
Toisen sanomiset on nähtävä niiden lähtökohtien yhteydessä jotka hänellä on.
Rakentavaa kritiikkiä ei voi olla ilman itsekritiikkiä.
Tarvitaan toisen persoonan kunnioittamista ja vilpitöntä halua ymmärtää häntä silloinkin kun ollaan eri mieltä. Muuten toinen ihminen nähdään vain tappelupukarina ja keskusteluun suhtaudutaan kuin kädenvääntökisaan, paitsi että kädenvääntökisassakin on yleensä rehelliset pelisäännöt...
* * *
Vähän itsestäni.
Taustani ei ole millään tavalla uskonnollinen. Kotona kunnioitettiin joitain kristillisiä perinteitä mutta tuo kunnioitus oli täysin ulkokohtaista. Lähinnä se rajoittui iltarukouksen lukemiseen jota pidin vastenmielisenä ja pelottavana. Minulla ei ollut Jumalaan minkäänlaista kosketuskohtaa eikä Hän vaikuttanut perheemme elämässä millään tavalla.
Pohdiskeleva ja kriittinen ajattelu alkoi minussa varhain ja rippikouluiässä kieltäydyin vakaumuksellisesti rippikoulusta koska olin sitä mieltä ettei ollut mitään Jumalaa missään. Jos minun olisi pitänyt uskonnollista kantaani jollain tavalla määritellä olisi varmaan määritellyt itseni ateistiksi. Se ei kuitenkaan ollut ainoa syy kieltäytymiseeni rippikoulusta.
Näkökulmani oli joidenkin mielestä outo. Vaikka suhtauduin toisten uskoon hieman ivallisesti kuitenkin ajattelin että heillä on oikeus omaan uskoonsa ja tahdoin kunnioittaa sitä, kieltäydyin siis rippikoulusta koska minusta olisi ollut uskovien pilkkaamista ja väheksymistä jos minä, joka en usko, olisin mennyt rippikouluun pelkästään luvattujen rippilahjojen tähden.
Äitini kyllä pelotteli minua että perinteitä arvostava mummuni voi saada sydänkohtauksen mielipahasta jos en mene ripille, mutta pidin päätöksestäni kiinni koska vakaumukseni oli minulle tärkeämpi. Rakastin kyllä mummuani.
Pitkään suhtautumiseni hengellisiin asioihin ja totuuksiin yleensä oli senkaltainen että minut olisi varmaan määritelty agnostikoksi. Vähitellen ajauduin panteismin puolelle. Kuten ennen olin ajatellut ettei ole mitään Jumalaa missään olin nyt taipuvainen ajattelemaan että ehkä kaikki onkin Jumalaa kaikkialla: ihmiset, puut, kivet, ruoho. En tosin yleensä käyttänyt sanaa "jumala" tai "jumaluus" koska pidin niitä uskontoihin liittyvinä termeinä ja uskonnot edustivat minulle petosta ja ihmisten manipuloimista.
Kirjoitat:
> Vaikka usko on sinulle itsellesi kokonaisvaltainen, elämän joka nurkkaan vaikuttava totuus... <
Näin on.
Kyse ei kuitenkaan ole jostakin "sääntökokoelmasta" jonka ulottaisin elämäni joka nurkkaan.
Minulle kyse on ennenkaikkea elävästä suhteesta elävään persoonaan. Tahdon elää Hänen valkeudessaan ja antaa sen vaikuttaa elämäni jokaiseen komeroon ja nurkkaankin.
Kun sanon että tahdon antaa Hänen valkeutensa vaikuttaa elämäni jokaiseen nurkkaan sinussa ehkä herää välittömästi sellainen ajatus, että kun manipuloidussa tunne-elämässäni koen asiat tietyllä tavalla ja sen myötä käyttäydyn tietyllä tavalla niin "Hänen valkeutensa vaikuttaminen elämäni jokaiseen nurkkaan" on sitten sitä?
Tietysti ajattelet näin omasta taustastasi käsin. Varsinkin jos näkemyksesi on ettei ole Jumalaa, on ainoastaan ihmisten uskonnollisia kokemuksia joita he sanovat Jumalaksi.
Olet useissa kohdin maininnut ettet ota kantaa Jumalan olemassaoloon sinänsä etkä väitä ettei Jumalaa ole, sinulla ei ole varsinaisesti näkemystä siihen asiaan eli et ole teisti etkä ateisti - ja kuitenkin asennoidut asioihin tavalla että usko Jumalaan on vain yksi uskomus monien joukossa ja että Jumala ei ole (eikä voi olla?) enempää kuin pelkkä uskomus, josta seuraa:
Jumala = ei todellinen, ihmisestä riippuva Persoona, vaan inhimillinen uskomus, rakentuneen (usein toisten ulkoapäin vaikuttaman) uskon kohde.
Eikö niin?
Se että olet kokenut lapsuutesi ja nuoruutesi hellariyhteisössä ahdistavana ei kuitenkaan tarkoita etteikö sitä Jumalaa johon helluntailaiset uskovat olisi olemassa. Ja etteikö Hän voisi olla juuri sellainen johon he uskovat. Vaikkakin tuon uskon toteutus ja siihen liittyvä tapakulttuuri syystä tai toisesta joskus on vinksahtanut jopa niin, että Jumalalla olisi siihen paljonkin sanottavaa.
Tiedän kyllä helluntailaisia ja muistakin uskonyhteisöistä olevia jotka kokevat että Jumala itse on pysäyttänyt heitä arvioimaan uskonsa toteutusta ja tekemään käyttäytymisessään parannusta monella tapaa.
Minulle usko on ennen kaikkea henkilökohtainen suhde. Yhteys Jumalaan on se asia joka vaikuttaa kaikkeen elämiseeni. Pyrin viemään omia käsityksiäni ja käyttäytymistapojani "ristin juurelle" etten jäisi kiinni sellaiseen mikä uskossani on epäolennaista ja nousee omista inhimillisistä mieltymyksistä. Varsinkin pyrin varomaan omien mieltymysten pitämistä jumalallisina tosiasioina. Käsitykseni on että seurakunnissa joskus tehdään henkilökohtaisista, inhimillisistä näkemyksistä hengellisiä tosiasioita ja toisaalta oikeasti hengellisiin tosiasioihin suhtaudutaan toisinaan kuin ne olisivat vain henkilökohtaisia, inhimillisiä näkemyksiä. Kaiken tämän keskellä kristitty on kutsuttu etsimään oikeita ja rakentavia toimintamalleja ja että se olisi mahdollista hänen on tiedostettava oma rajallisuutensa ja sen mukanaan tuoma erehtymisen mahdollisuus. Tämä kuuluu mielestäni terveeseen uskoon.
Olemme puhuneet "omasta uskosta".
Ajatukseni oli tämä: on uskoa joka ei ole omaa, koska se on toisten ulkoapäin sanelemaa, mutta on myöskin uskoa joka on omaa, koska se on henkilökohtaisesti sisäistettyä, itse löydettyä.
Kuitenkin kristillisessä uskossa on myös tämä puoli:
Kukaan ei tule autuaaksi "omalla uskollaan". Lasken myös uskoni ristin juurelle että Herra Jeesus puhdistaisi ja vapauttaisi minua siitä mikä uskossani on "omaa" ja että syvemmin löytäisin kaikkea sitä mikä uskossani on syntyisin Hänestä.
Se edellyttää todellista rukousyhteyttä. Olisi ehkä helpompi heittäytyä tiettyyn tapakulttuuriin ja ryhtyä elämään ulkokohtaisen säännöstön ja normien mukaan - mutta se ei ole sitä hengellistä elämää jonka itse ymmärrän Jumalan tahdoksi ja tarkoitukseksi kristitylle.
* * *
Tultuani uskoon syksyllä 1989 vietin aikaa kaupungilla "todistaen" uskostani ihmisille. Hakeuduin nimenomaan sellaisten ihmisten yhteyteen joille minun olisi mahdollisimman vaikea todistaa ja joiden vastaväitteet ja hyökkäykset olisi mahdollisimman perusteellisia, koska tällöin en voisi olla omien näkemysteni varassa vaan minun olisi pakko rukoilla viisautta Jumalalta ja luottaa Häneen. Olin ja yhä edelleen olen sitä mieltä että kun oma uskoni murskautuu minulle jää Jeesus ja vain siitä lähtökohdasta voi syntyä sellaista omaa uskoa joka kiinnittyy Persoonaan. Uskoni keskipiste ei ole "minä, minun" vaan Kristus.
Uskon siis ehdottomaan totuuteen. Totuus ei pohjimmiltaan merkitse minulle jotakin ajatusrakennelmaa vaan persoonaa. Hän on totuus. Kuitenkin uskon että Hän on antanut Raamatun ihmisille ilmoitukseksi ja puhuu sanansa kautta, eli Raamatulla on tietty auktoriteettiarvo. Raamatun tarkoitus ei kuitenkaan ole kiinnittää ihmisiä Raamattuun sinänsä vaan johtaa yhä syvempään ja nöyrempään riippuvaisuuteen ilmoituksen sisällöstä eli Jumalasta ja tämän riippuvaisuuden sitten pitäisi tulla näkyviin myös armollisena käyttäytymisenä. Koko ajan korostan suhdetta.
Jos meillä on vain Raamattu ilman henkilökohtaista suhdetta Kristukseen, jonka varassa olemme, silloin lähdemme toteuttamaan ja julistamaan Raamattua uskonnollisessa itsevarmuudessa, päämäärämme ei ole rakentaa Jumalan valtakuntaa vaan saada itsellemme kannattajia, mutta Jumalan valtakunta ja minun oppinäkemysteni seuraajat samaistuvat ajattelussani: se joka ajattelee juuri kuten minä ja omaksuu juuri minun saarnaamani näkemykset kuuluu Jumalan valtakuntaan ja rakentaa sitä, muut ovat ulkopuolella.
Tuollaista ajattelua olen kritisoinut ja edelleen näen seurakunnissa epäkohtia joita en katsele sormien läpi. Tästä huolimatta minut on valittu vanhemmistoon jo useita vuosia sitten, melko nuorena uskovana. En itse sinne koskaan lähtenyt pyrkimään, aloite tuli seurakuntalaisten taholta. Rukoilin asian kohdalla pitkään ja koin että se saattaa olla minun paikkani, asetuin ehdolle ja seurakunta valitsi siihen tehtävään.
Vapaaseurakunnassa johon kuulun vanhemmistojäseniä ei valitse vanhemmisto vaan seurakunta itse suljetulla lippuäänestyksellä.
Vuosien aikana olen kokenut valtavan paljon Jumalan huolenpitoa ja hoitoa. Olen nähnyt Hänen johdatustaan ja ihmeellisiä tekojaan. Mitkään ihmeet tai rukousvastaukset ei kuitenkaan mene sen edelle mitä on yksinkertainen usko ja Kristus itsessään. Kaikki siunauskokemukset - vaikka ovatkin ihania - kalpenevat sen ihanuuden rinnalla mitä on siunausten Antaja eli Kristus itsessään.
Kun lapseni kaksivuotiaana alkoi ilman pakottamista ja vanhempien esimerkkiä seuraten rukoilla, ja kun hän sitten myöhemmin sai rukouksiinsa vastauksia, olisiko minun pitänyt sanoa hänelle:
Älä ota tätä liian vakavasti, muista että Jumala on vain yksi uskomus uskomuksien joukossa?
* * *
Ajattelen että Jeesus on todellinen Vapahtaja ja että ainoastaan Hänessä on, ihmisen syntisyydestä ja raadollisuudesta johtuen, sovitus ja sen myötä konkreettinen yhteys. En suhtaudu tähän ainoastaan uskomuksena vaan totuutena.
Siitä huolimatta uskoni on MYÖS mielipide. Kun puhun Jeesuksesta ihmisten edessä eivät he välttämättä kuule Jumalan ääntä millään tavalla vaan pelkkiä ihmisen sanoja.
Minun on kannettava vastuu uskostani myös inhimillisellä tasolla eli uskomuksena uskomusten joukossa. En voi paeta siihen että nää sanat nyt on Jumalan sanoja. Minulla on ihmisenä vastuu jota en voi sysätä Jumalan harteille.
Kantaako Jumala joissain tilanteissa vastuun siitä ja sen seurauksista mitä olen Hänen tahtonsa mukaan puhunut niin kuin olen oikeaksi kokenut, se on sitten minun ja Jumalan välinen asia ja kuuluu sydänten salaisuuksiin.
Ihmisenä minun on ihmisten edessä kannettava ihmisen vastuu. Tällä tavalla olen pyrkinyt elämään.
Arvottomuutta on vähätellä toista
ja olla niinkuin toista ei olisikaan
sitäkö odotat, että ajan sinne
vai mitä?
Ja etkö joutaisi poikien kanssa
pelaamaan?
laittaisi veren kiertämään
ja pää saisi levätä
no, etpä tietenkään
jouda
Siis samaan aikaan kun puhut "täysin neutraalista ja arvovapaasta KASVATUKSESTA" sanot kuitenkin viitanneesi kahden AIKUISEN väliseen keskusteluun, eikä "niinkään vanhemman ja lapsen suhteeseen"? Sorry mut nyt menee yli ymmärrykseni. Kun puhutaan kasvatuksesta, puhutaan nimenomaan lapsen ja aikuisen välisestä suhteesta.
Me puhumme nyt siitä miten oma lapsi pitäisi tutustuttaa vanhemman omaan elämänkatsomukseen. Miksi siis alat yhtäkkiä puhua kahden aikuisen välisestä keskustelusta?
"Siis, jos luulemme ainoastaan keskustelevamme mielipiteistä ilman minkäänlaista halua vaikuttaa toiseen ja hänen näkemyksiin..."
Miten niin? Kuka ei halua vaikuttaa toisen mielipiteisiin? Puhutko nyt tässä kohtia lapsen ja vanhemman välisestä suhteesta vai kahden aikuisen välisestä keskustelusta?
Minä en ole missään vaiheessa väittänyt että täysin neutraali kasvatus on mahdollista, kuten esim. täällä...
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=4500000000000217&posting=22000000011888631
... tuon vastauksen keskivaiheella, kohdassa joka alkaa "Aikuinen (vanhempi) on aina lapsen tahdon alueella..", jo vastasin.
Lisäksi tuon vastauksen lopussa oleva kohta joka alkaa "Ihan täysin oma usko on tietysti melkeinpä mahdottomuus..." sivuaa samaa aihetta.
Lukaiseppas uudelleen.
Minä olen koko ajan puhunut MAHDOLLISIMMAN neutraalista kasvatuksesta elämänkatomuksellisissa asioissa. Tässä kohtia uskovaisilla on paljon parantamisen varaa.
...
"Jos agnostisesti asioihin suhtautuva opettaa lapselle esimerkiksi että varastaminen on väärin tai muulla tavalla vetää hyvän ja pahan rajoja siinä on aina totuussisältöä: on totta että varastaminen on väärin.
Olisi täysin skitsofreenista ruveta selittämään että kuulehan nyt lapseni, varastaminen ja tappaminen on väärin ainoastaan minun mielestä ja tämä on vain minun mielipide eikä sillä ole mitään tekemistä totuuden kanssa"
...
Me puhumme nyt ELÄMÄNKATSOMUKSELLISISTA ASIOISTA. Me puhuymme siis paljon laajemmasta ja kokonaisvaltaisemmasta asiasta, eikä mistään yksittäisistä teoista ja siitä ovatko ne väärin vai oikein.
Elämänkatsomukselliset asiat, joihin liittyy olennaisesti esim. käsitys Jumalan olemassaolosta ovat eri asia kuin sellaiset käytännön asiat että onko varastaminen väärin vai oikein.
Mitä tekemistä agnostisismilla (siis sillä että ihminen ei sen enempää kiellä tai myönnä Jumalan olemassaoloa) on sen kanssa mitä mieltä hän on varastamisesta?
Miksi IHMEESSÄ toi jumala- asia pitäisi sekoittaa joka asiaan?
Ihmisen perusolemukseen liittyy kyky empatiaan, toisen asemaan eläytymiseen, ja sitä kautta sen miettimiseen mikä on oikein ja mikä väärin. Ihmisen perusrakenteeseen kuuluu kyky tuntea esim. myötätuntoa toista elävää olentoa kohtaan, mikä vaikuttaa siihen mitä valintoja ihminen menee tekemään. Kokeeko hän esim. varastamisen oikeana tai vääränä tekona, tai esim. vaikuttaako siihen, onko varastaminen oikein vai väärin, ihmisen elämäntilanne (esim. onko väärin varastaaa ruokaa nälkäänsä vai ei yms.). Tai onko tappaminen väärin jos vaikkapa kyseessä on tilanne jossa on kyseessä joko oman lapsen henki tai lapsen henkeä uhkaavan murhaajan henki. Ei asiat ole niin mustavakoisia, että niihin voisi uskonnon tai ideologian avulla löytää patenttiratkaisut jotka pätisivät joka tilanteessa.
Siksi myös näissä asioissa olisi hyvä jos lapsi aluata asti opetettaisiin käyttämään omaa päätään ja harkintakykyään sen sijaan että hänelle paukutetaan ehdottomia sääntöjä oikeasta ja väärästä, Jumalan nimeen.
...
"Esimerkiksi jos lapsesi koulukaverin vanhemmat ovat helluntailaisia ja hän alkaa kyläillä heillä, sitten yhtenä päivänä hän pyytää päästä kaverinsa mukana helluntaikirkon pyhäkouluun. Kuinka suhtaudut?"
"Tietysti voit argumentoida minulle näin:
En päästäisi lastani helluntaikirkon pyhäkouluun koska niissä piireissä opetetaan yhtä ainoaa totuutta ja se on mielestäni vahingollista, jos siellä korostettaisiin että heidän näkemys on vain yksi uskomus Jumalasta eikä sitä opetettaisi totuutena, sitten ehkä voisin päästääkin.
Olenko suurinpiirtein oikeassa?"
...
Jos kuvittelet että tuo olisi minun vastaukseni, olet lukenut hyvin asenteellisesti kirjoitukseni.
Jos lapseni helluntailainen kaveri pyytäisi lastani pyhäkouluun, päästäisin toki hänet, jos hän itse sinne haluaisi mennä. Siihen mihin muihin hellareiden juttuihin lapseni päästäisin, vaikuttaisi lapseni ikä, sekä se tilaisuus johon hän olisi menossa.
Esim. jos lapseni olisi vaikkapa 8-v. ja kaveri pyytäisi häntä johonkin herätyskokoukseen, todennäkäöisesti menisin myös itse, ja käyttäisin omaa arviointikykyäni siinä, veisinkö lapseni pois, vai antaisinko olla loppuun asti. Paljon riippuisi myös siitä miten näkisin tilaisuuden vaikuttavan lapseeni.
Samalla tavalla toimisin, jos joku jehovantodistajakaveri tai vaikkapa mormonikaveri pyytäisi lastani johonkin todistajien rientoihin. Käyttäisin omaa arviontikykyäni. Siihen, päätyisinkö päästämään lapseni tutustumaan johonkin uskonnolliseen tms. liikkeeseen, vaikuttaisi monet asiat kuten lapsen ikä, lapsen luonne (Kuinka johdateltavissa oleva hän on) yms. yms. yms.
Eri tilanne tietysti olisi, jos kyseessä olisi vaikkapa joku Daavidin oksalahko, jossa olisi vaara vaikkapa joukkoitsemurhaan.
Kuitenkin minun omilla mielipiteilläni äitinä olisi jokatapauksessa lapselle suurempi painoarvo kuin jonkun vieraan aikuisen. Se, mihin lapsi ensisijaisesti uskoo, on omat vanhemmat. (riippuen tietysti lapsen iästä ja siitä, ovatko vanhemmat olleet lapsen elämässä luottamuksen arvoisia vai eivät. Jos eivät ole, tilanne on taas toinen). Näin ollen jollakin herätyskokouksessa pää punaisena maailmanloppua paasaavalla saarnamiehellä ei olisi lapseni ajatuksiin yhtä suurta vaikutusta kuin minulla.
Minun vastuullani olisi muistuttaa lasta siitä, että se mitä hän uskonnollisissa yhteisöissä kuulee, on vain niiden ihmisten omia totuuksia, ei suinkaan mitään ehdottomia totuuksia. Korostaisin sitä, että lapsella on itsellään oikeus päättää mihin uskoo.
Lasta ei jokatapauksessa pysty suojelemaan kaikelta. Jos minä odotan muilta, että lapsen täytyy saada itse päättää näistä asioista, etsiä, löytää, ja tehdä myös omat virheensä, myös minun täytyisi se hyväksyä, ja näin kunnioittaa lapseni päätösvaltaa elämässään.
Mutta kuten sanoin, siihen millä tavalla tämän toteuttaisin, vaikuttaa monet asiat. Erityisesti se minkä ikäisestä lapsesta puhutaan yms. yms. yms.
Mut nyt täytyy taas lähteä.
Lukaisin uudelleen tämän meidän välisen keskustelun koska koit että olen jotakin vääntänyt tahallisesti kieroon, mitä en ole tehnyt. Joten ajattelin että olen mahdollisesti ymmärtänyt jotakin väärin. Niin voi käydä varsinkin kun lukee pitkiä kirjoituksia, joita sinun tekstisi ovat olleet.
Mutta en löytänyt mitään kohtaa jonka olisin mielestäni ymmärtänyt väärin. Sen sijaan minusta tuntuu, että jotenkin teet yksinkertaisesta asiasta paljon monimutkaisemman kuin mikä se onkaan.
Monessa kohtaa en näe mitään eroavaisuuksia meidän ajattelutavoissamme. Monessa kohtaa kirjoitat asioita jotka voin allekirjoittaa. Monesta kohtia teksteistäsi voisi melkein saada käsityksen että ajattelemme hyvin pitkälle samoin siitä, miten oma lapsi pitäisi tutustuttaa omaan elämänkatsomukseen.
Mutta sit yhtäkkiä taas puhut ristiin: Kyselet mikä siinä niin pahaa on jos lapselle opetetaan vanhemman totuus ehdottomana totuutena. Selität juurta jaksain miten usko on niin kokonaisvaltainen asia sinulle ettei sitä voi mitenkään opettaa lapselle vain sinun elämänkatsomuksenasi, ja että siksi se on pakko opettaa lapselle ehdottomana totuutena.
Lisäksi minusta on omituista, että alat lopulta keskustelun edetessä tekemään minusta henkilönä, ja minun motiiveistani pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Alat jopa tekemään minulle kysymyksiä, joihin itse vastaat minun puolestani. =) Oletat että tuohon kysymykseen minä "todennäköisesti" vastaan noin, ja siihen kysymykseen näin, sen sijaan että antaisit minun itseni vastata niihin.
Sinulla on hyvin voimakkaista ennakkokäsityksiä minun motiiveistani ja siitä miten minä haluaisin vaikuttaa lapsiini:
"Todennäköisesti tahdot, olkoon se tietoisesta tai itsetiedotonta, vaikuttaa lapseesi negatiivista asennoitumista helluntailiikettä ja tiettyjä jumalakäsityksiä kohtaan?"
Tuollaisesta olettamuksesta voisi melkein loukkaantua. Kertoo paljon omista ennakkoluuloistasi minun motiivejani kohtaan.
"Todennäköisesti tahdot, olkoon se tietoisesta tai itsetiedotonta, vaikuttaa lapseesi negatiivista asennoitumista helluntailiikettä ja tiettyjä jumalakäsityksiä kohtaan?
Jos näin on, tällainen vaikuttaminen on normaalia."
Jos noin olisi, sellainen vaikuttaminen olisi epäoikeudenmukaista lasta itseään kohtaan. Myös tässä asiassa lapsella itsellään on oikeus päättää mitä mieltä hän on helluntialaisuudesta. Minä en omien kokemusteni vuoksi menisi lastani aivopesemään hellareita vastaan.
---
Vaikka jokainen tietysti puhuu asioista omista lähtökohdistaan, siinä on eroa miten paljon esim. oman menneisyytensä pystyy irroittamaan itse keskustelusta, ja ymmärtää ettei jokaisessa keskustelussa jossa puhutaan itselle tutuista asioista, puhuta JUURI MINUSTA, vaan asiasta yleisellä tasolla.
Tässä keskustelussa en puhunut vain minusta ja sinusta, vaan asiasta yleisesti. Tässä ei ole kysymys siis siitä että tarkoitukseni on valittaa ja vaikeroida OMAA lapsuuttani ja menneisyyttäni sen enempää kuin puhua juuri SINUN tavastasi olla vanhempi. En minä ole niin itseeni käpertynyt henkilö, etten osaa nähdä muuta kuin itseni ja oman taustani. Kun puhun uskovaisesta vanhemmasta en puhu juuri sinusta. Enhän minä tiedä miten juuri sinä henkilönä käytännössä lapsesi kasvatat.
Ihminen joka on täysin menneisyytensä vanki, keskustelee asioista vain omista lähtökohdistaan siten, ikäänkuin aina olisi kysymys "juuri minusta".
Jokaisen näkökulmiin luonnollisesti vaikuttaa omat kokemukset, mutta terve ihminen kykenee näkemään missä kohtia ne omat kokemukset loppuu ja missä kohtia asioista keskustellaan yleisellä tasolla. Samalla tavalla terve ihminen pystyy irrottautumaan omista totuuksistaan kun hän puhuu jonkun toista "totuutta" edustavan kanssa. Kummankin täytyisi tulla toista vastaan jotta keskustelu ylipäänsä olisi mahdollista.
---
Lopussa kerrot hyvin perusteellisesti omasta uskostasi ja henkilökohtaisesta elävästä suhteestasi Jumalaan. Se on minulle hyvin tuttua kertomaa. Mutta miten se liittyi tähän asiaan?
...
"Et voi vaatia minua olemaan epärehellinen omaa uskoani kohtaan. Kun kristilliseen uskoon sisältyy näkemys että Jumala oikeasti ja todellisesti on ja että Häntä pidetään totena eikä ainoastaan jonakin uskomuksena"
"Kunnioittamisella en tarkoita että meidän tulisi olla asiasta samaa mieltä tai hyväksyä jokin toisen edustama asia tai käyttäytymistapa. Minun on vähän vaikea nyt löytää sanoja tässä mitä kunnioittamisella tarkoitan. Hmm. Emme voi olettaa että toinen suhtautuisi uskomuksiinsa (olkoon ne teistisiä, ateistisia, agnostisia tai mitä tahansa) sillä tavalla kuin siihen pitäisi meidän mielestä suhtautua."
...
Jotenkin tuosta paistaa, että sinä koit tämän keskustelun jonkinlaisena hyökkäyksenä sinun henkilökohtaista uskoasi vastaan. Enhän minä ole missään vaiheessa mennyt sörkkimään sinun ja sinun jumalasuhteesi väliin ja alkanut ladella sinulle miten sinun tulisi itse suhtautua OMAAN uskoosi.
Miksi ihmeessä minä niin tekisin kun olen koko ajan nimenomaan puhunut jokaisen oikeudesta omaan henkilökohtaiseen uskoon ja elämänkatsomukeen?
Se millä tavalla ihminen suhtautuu omiin uskomuksiinsa, on ihan eri asia miten hän suhtautuu lastensa oikeuteen muodostaa omat uskomuksensa. Juuri siitä minä tässä olen puhunut. En siitä miten sinun tulisi OMIIN uskomuksiisi suhtautua.
pari seikkaa kirjoitustasi lukiessa kertoo, ettet taida kuitenkaan tuntea tämän päivän helluntailiikettä.
viittauksesi kalliisiin ja halpoihin vaatteisiin on todella kaukaa haettua arvostelua. ihmisethän tulevat nykyään kirkkoon aivan arkitamineissa. farkuissa, napapaidoissa ja pierre cavadoissa, jotka ovat kaikilla täsämälleen samanlaiset, kuten nk. suomalaiseen pukeutumiskulttuuriin kuuluu.
vanhempi väki taitaa kaivella sunnuntai-aamuksi ne 80 -luvun pyhävetimet päälle. heitäkö katselet?
toinen juttu on tuo hinn & howard ja heidän menestysteologiansa.
sinä olet pyörinyt helluntaikuvioissa vuosia, vuosia sitten, mutta minä olen mukana edelleenkin ja tiedän, että menestysteologia ei ole saanut jalansijaa suomalaisessa helluntailiikkeessä. siinä olet tehnyt vääränlaisen, nettikeskusteluista peräisin olevan, arvion, kun yhdistät helluntaiherätyksen ja menestysteologian toisiinsa.
--------
olisi mielenkiintoista tietää, mitkä ovat nuo "pienet näkemyserot", joita itse tunnut pitävän tosiaan mitättöminä, mutta jotka ovat syynä siihen, että suksesi menivät seurakunnan hiihtoladulla ristiin.
otat näkemyseroista puhuttaessa esille homouden.
en tiedä, missä toisessa kirkkokunnassa olet kokenut hyväksyntää homouden harjoittamisessa? luulen, että missä vain toreilla ja tapahtuva turuilla ilmoitus homoudestasi herättää vielä tänäkin päivänä usein varsin ikävää vastakaikua. ei siinä helluntaikirkko muista piireistä erotu ollenkaan, vaikka asioiden käsittelyn toivoisi kristillisissä piireissä olevan hoitavampaa.
viittaat saarnaajan, jota muuten nykyään sanotaan pastoriksi, asemaan seurakunnassa.
hänellä tosiaan on paljon mahdollisuuksia vaikuttaa seurakunnassaan vaikuttavaan ilmapiiriin. lämpöinen ja rakastava on sen seurakunnan ilmapiiri, jolla on lämpöinen ja rakastava pastori ja johtoryhmä. olen sen itse kokenut hyvon voimakkaasti.
surullista on, että olet syntynyt kylmään ja rakkaudettomaan sukuun, jolta et ole saanut minkäänlaista tukea.
itse katson olevani onnekas, koska juuri vaikeina olen saanut tukea sekä lähipiiristäni, että myös seurakunnasta. voin hyvin suurella syyllä muuten sanoa, etten ole minäkään niitä myötävirtaan uijia.
Mielenkiintoinen kirjoitus. Mua kiinnostaa aina hellarikodissa kasvaneiden, ja myöhemmin luopuneiden näkemykset. Mun taustani on kokolailla samanlainen. Olen itse siis hellariperheessä kasvanut ja uskosta luopuminen (tai siis se pitkä luopumisprosessi) alkoi siinä teini- iässä.
Allekirjoitan monia juttujasi. Mutta mun mielestä on aina mielenkiintoista huomata kuinka eri asioihin eri ihmiset ovat kiinnittäneet huomiota. Mulle esim. se, että varakkuus sanelisi sen millainen painoarvo hellareissa annetaan kenenkin ajatuksille, on aika vieras. Oma kokemukseni on, että mitä rajumpi tausta, mitä rajumpi uskoontulon kokemus, sitä suurempi vaikutusvalta. Omassa kasvuympäristössäni nimenomaan entisiä laitapuolen kulkijoita, vankilakundeja, ex- narkkeja sun muita "ei-niin-taloudellisesti-menestyneitä-mutta-sitäkin-enemmän-kokeneita"
ihannoitiin. Kaikenlaisia Ritu Ylipahkaloita, Nicky Crizeja ravattiin kuuntelemassa silmät ympyriäisinä.
Vaikka seurakuntaan kuului taloudellisesti menestynetäkin ihmisiä, heidän varallisuutensa ei ollut mitenkään itsestäänselvästi hyväksyttyä, vaan se herätti aika monenlaisia mielipiteitä. Monet kyseenalaistivat sen, voiko uskovainen olla rikas ollenkaan:
"Totisesti: rikkaan on vaikea päästä taivasten valtakuntaan. Minä sanon teille: helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan."
...
"Näkemyserojen, joiden jokaisen ihmisen luulisi yleensäkin ymmärtävän olevan ihmislajin keskuudessa mitä luonnollisin asia ja tämän vuoksi suvaittavaa."
...
Mä oon miettinyt kans tota, että missä sitten mienee rajat siinä kuinka pitkälle näkemyseroja jossakin tiettyyn-ideologiaan-perustetussa ihmisyhteisössä on edes mahdollista suvaita. Loppujenlopuksihan tämä sama ongelma on tuttu kaikista ihmisyhteisöistä, ei vain uskonnollisista.
Toisaalta onhan ihan ymmärrettävää, että jos menet liittymää veneilykerhoon, onko se sitten suvaitsemattomuutta jos siellä ei harrasteta maastojuoksua...? Silloin kannattaisi ehkä mieluummin vain erota veneilykerhosta ja liittyä maastojuoksukerhoon. Mutta siitäkin voi olla varma, että sinne maastojuoksukerhoonkin on varmasti eksynyt ihmisiä jotka syyttävät maastojuoksukerhoa suvaitsemattomuudesta kun siellä ei harrasteta uimista. ;-)
En ole yhtään varma siitä olisiko se edes mahdollista että saman ihmisyhteisön sisälle mahtuisi kovin erilaisia näkemyksiä varsinkin kun puhutaan yhteisön perustavanlaatuisista kysymyksistä, niistä joiden varaan yhteisö on alunperin perustettu. On aika luonnollista loppujenlopuksi, että monista erilaisista ihmisistä koostuva yhteisö pyrkii muodostamaan mahdollisimman yhteneväiset näkökulmat asioihin, koska eihän sellainen yhteisö voi pysyä koossa, joka on liikaa itsensä kanssa ristiriidassa.
Mut uskovaisen perheen lapsen asema onkin sit ihan eri juttu. Uskovaisen perheen lapsen valinnanvapaus ei ole mikään itsestäänselvyys. Ja kuten itsekin sanoit, siitä yhteisöstä eroaminen johon on lapsesta asti kiinnittynyt on pelottavaa.
Yks juttu mitä et tuossa tekstissäsi käsitellyt yhtään, on Jumala ja usko itsessään. Puhuit vain helluntailaisista, mutta mua kiinnostais (jos saa ristikuulustella ;-P) sun ajatukset kristinuskon Jumalasta ja siitä miten se suhde on muuttunut seurakunnasta eroamisen myötä. Lisäksi kärsitkö helvetinpeloista sen jälkeen kun vapaaehtoisesti valitsit sen helvettiin johtavan polun?
Kirjoitukses oli sen verran mielenkiintoinen, että pakko vastata. Samaten, oon aina mielellään keskustellut ihmisten kanssa, joilla on takanaan uskonnollisesta yhteisöstä irtautuminen. Jokin varmaan yhdistää:) ja niistä yleensä muodostuu antoisat keskustelut.
Tosiaan, oon kyllä tietoinen tuosta seikasta, että jos henkilön menneisyys on vankilareissuineen ym. raju ja hän tulee sitten uskoon, niin kyseisen henkilön hyvä asema on ainakin alussa taattu. He ovat persoonina yleensä, rikos- ja laitapuolen taustasta huolimatta tai ehkäpä juuri osaltaan siitä johtuen:), aitoja ja hyvinkin valloittavia ja tällainen on tietenkin suosittua yleensäkin ihmisten keskuudessa.
Ehkäpä asiassa on hiukan alueellisia eroja. Itse olen kotoisin alueelta, jota oon kuullut rinnastettavan Suomen Bible Beltiksi. Siellä nämä tapaukset eivät ole niin yleisiä ja tuo ulkoisen vaurauden merkitys ja näkyminen on monien mielestä merkki Jumalan siunauksesta elämässä. Tiedän tapaukset Yli-Pahkala, Nicky Cruz (olen jopa ollut häntä kuuntelemassa 90-luvun alkupuolella). Tällaisia uskon olevan enemmän suurten kaupunkien kuten Helsingin seurakunnissa, ja ovat varmaankin hyvin suosittuja. Tokikaan eivät kaikki pane niin paljon painoarvoa varakkuudelle, hyvä niin, ja otinkin tuon esille vain eräänä piirteenä.
Olen kans miettinyt tuota samaa asiaa nimeltä ihmisen muodostamat yhteisöt ja nimenomaan ei pekästään uskonnolliset liikkeet, nehän ovat sikäli vain yksi "laji". Kun etäisyyden ottoni helluntaiyhteisöstä oli akuuteimmillaan, en voinut ajatuksenakaan oikein ymmärtää uskonnollisia yhteisöjä. Miksi asia, jonka väitetään olevan niin henkilökohtainen kuten usko pitää sitten kollektivisoida uskonnollisen yhteisön opiksi? Toki tiedän, että idea seurakunnasta perustuu Raamattuun ja yleisesti ottaen eihän ole tarkoituskaan estää ihmisiä muodostamasta yhteisöjä/seurakuntia, joiden sisällä he sopivat omat sääntönsä, kunhan nämä säännöt eivät ole ainakaan pahasti:) ristiriidassa yleisesti hyväksyttyjen periaatteiden kuten lain ja muiden perusihmisoikeuksien kanssa.
Tuosta viimeisesta kysymyksestäsi, mistä jo ketjun avauksessakin mainitsin eli omasta maailmankuvastani nykyään. Maailmankuvani muokkautui pikkuhiljaa pois siitä vanhempieni antamasta kristillisestä ajattelusta. Alusta alkaen ajatus jonkin ideologian valinnasta omakseni tuntui jotenkin vieraalta, koska silloinhan olisi huono sanoa sen olevan henkilökohtainen maailmankuvani, jos vaikka olisin päätynyt buddhalaisuuteen, skientologiaan tai johonkin muuhun toisen/toisten ihmisten muodostamaan oppiin. Perusajatukseni on, että mielestäni kukaan ei voi tietää totuutta. Mielestäni termien uskoa ja tietää merkitysero on hiukan hämärtynyt joidenkin uskovaisten osalta tai sitten olen käsittänyt väärin esimerkiksi Raamatun sanomaan uskomisen. Eniten minua nuorena häiritsi lyhyesti sanottuna se, miten jotkin perustelivat Raamatun opeilla eli uskollaan asiat, joihin sitä olisi voinut vähiten ajatella sovellettavan.
Ajatus johonkin uskomisesta on melko vieras mulle nykyään. En vain jotenkin koe tarvitsevani tehdä valintaa uskonko Jumalaan, Allahiin tai johonkin muuhun. Itselleni riittää se yksinkertainen ajatus, etten voi tietää. Oikeastaan ajattelen, että mielenkiintoista nähdä, mikä totuus on, jos se kuoleman jälkeen yleensäkään nähtävillä on. Mielestäni olen hyvinkin "hengellinen ihminen", miten sen nyt sitten kukin haluaakaan käsitää. En hengellinen siinä mielessä, että kulkisin minkään seurakunnan tilaisuuksissa laulamassa hengellsiä lauluja ja pitäisin hengellisiä tunnusmerkkejä kodissani. Pohdiskelen aika paljon syvällisiäkin kysymyksiä, oikeastaan se on sellainen jatkuva "taustavire" ajattelussani.
Edellisen perusteella joku voi minut luokitella agnostilaiseksi, ja ko. ajattelutavan voinkin sanoa olevan lähimpänä omaani, vaikka oikeastaan päädyin siihen jo ennen kuin tiesin koko agnostismista yhtään mitään. Enkä sitä olekaan muille toitottamassa, että olen agnostilainen, sen vain joku voi todeta olevan lähimpänä omaa ajatteluani. Ajatus siitä, että ihmisen pitäisi valita tai ihminen pitäisi sijoittaa johonkin -ismiin tai oppiin on minulle vieras. Me olemme kaikki saman ihmislajin yksilöitä, ja tuskin kenelläkään on sen perimmäisempää tietoa "universaalista totuudesta" ;).
Mutta mailailehan itsekin, miten itse koet asiat nykyään, ja voisit kertoa miten sinun prosessisi eteni..
Hauska huomata kuinka samoja ratoja kulkee ajatukset kun sattuu olemaan samankaltainen tausta. =) Suurinpiirtein noin olen itsekin ajatellut jo pidemmän aikaa. En mielelläni lokeroi itseäni mihinkään, mutta olen huomannut oman ajatteluni olevan aika pitkälle agnostisistista JOS joku lokero nyt täytyy löytää.
Mihinkään yhteisöön en kuulu, hyvä jos siviilirekisteriin. =)
Lähtökohtani on kuitenkin ajatella ilman mitään ulkopuolisia raameja joiden sisään yrittäisin ajateluni mahduttaa.
Eri asia on jos löydän jonkun -ismin tai muun lokeron joka sivuaa tarpeeksi paljon omaa ajatteluani. Silloin voin sanoa olevani "jotakin", kuten vaikkapa feministi tai agnostikko.
Jos kiinnostaa niin tuolla...
http://www.vapaa-ajattelijat.fi/keskustelu/read.php?3,7150,page=1
on mun pari vuotta sitten kirjoittamaani juttua tästä aiheesta, nimellä "Pakana". Aika pitkä viestiketju se siellä on mutta siel olen kuitenkin aika perusteellisesti fiiliksiäni asiasta kertonut.
Hellarithan on aika iso liike jonka sisään mahtuu monenlaisia seurakuntayhteisöjäkin, joten ei ole ihme että kokemuksetkin niistä vaihtelee.
Mun prosessi eteni lyhykäisesti sanoen siten että ensin "luovuin" uskostani kuten kuka tahansa muukin uskovaisen kodin lapsi, joka haluaa vain vähän kokeilla sitä toista puolta. Koko ajan taustalla ajatus siitä että joskus vielä kuitenkin "tulen (turvallsesti) uskoon" kunhan ensin vähän kokeilen millaista on elää "ei- uskovaisena".
Koska minut oli kasvatettu uskomaan että ihmisellä on vain tasan kaksi vaihtoehtoa, joko uskovainen puhtoinen elämä tai totaalinen rappio, elin sen käsityksen mukaan. Kuvittelin että koska "en ole uskovainen" minun tulee sit vain rällästää, dokata, hillua ja bailata. Olla itsetuhoinen ja elää "maailmallisesti". Voi LUOJA miten typerää! Se vaihe oli kuitenkin niin silmiä avaavaa etten voi sanoa katuvani yhtään mitään mitä olen tehnyt ja kokeillut. Sain sinä aikana paljon takaisin sitä mitä olin uskovaisena teininä menettänyt. Ja voin sanoa myöskin että vaikka kaikki uskovaiset sanovat että "tulet pettymään maailman rientoihin" se ei päde omalla kohdallani. Paljon ku riippuu siitä mitä siltä "maailmalta" odottaa.
Alkuaika uskosta luopumisen jälkeen oli uskaliasta, vähän kuin olisi ensimmäistä kertaa uskaltautunut hyppäämään alas laskuvarjolla ja pelkäsi tömähtävänsä maahan pää edellä. Pelotti aivan hirveästi, että armon aika loppuu, Jeesus saapuu pilvissä noutamaan omansa pasuunan soidessa, ja minä jään tuskaan ja vaivaan koska olin siellä "toisella puolella". Lapsuudesta asti mieleen iskostetut pelot jylläsivät ja paljon.
Kuitenkin sinä aikana näin ja koin enemmän kuin koskaan siihenastisen elämäni aikana.
Vähitellen, vuosien saatossa, aloin OIKEASTI kyseenalaistaa sitä uskoa, joka sisällä edelleen olin. Vaikka olinkin "luopunut uskostani" en ollut tajunnut, että itseasiassa olin edelleenkin ihan saman uskon vankina, saman elämänkatsomuksen sisällä kuin ennenkin. Olin vain valinnut sen saman uskon toisen puolen. (Ihan kuin veljesi varmaankin, jos en ihan vikaan mene arvaukseni ;-))
Nykyään olen edelleen "matkalla". En ole löytänyt mitään suuria totuuksia, mutta sitäkin enemmän pieniä paloja itsestäni. Nykyään minulle kysymykset Jumalan olemassaolosta, helvetstä tai taivaasta yms. ovat kummasti tulleet täysin toisarvoisiksi.
Vaikka käytännön elämäni onkin suurimmaksi osaksi pelkkä iso käryävä paskaläjä jonka pinnalla yritän räpiköidä etten hukkuisi kokonaan, olen elämänkatsomuksellisessa mielessä saanut rauhan.
En kärsi enää samoista epävarmuden tunteista kuin "uskossa" ollessani, vaan olen saanut omituisen luottamuksen siihen, että rehellisyys itselle RIITTÄÄ. Kaikkea ei tarvitse tietää.
Vaikka en pidäkään raamattua minään jumalansanana, sieltä löytyy toisinaan hienoja havaintoja elämästä, kuten tämä lause: "Joka menttää uskonsa, se löytää sen"
Minä en mitään uskoa, tai uskontoa ole löytänyt. Enkä oikeastaan mitään muuttumatonta elämänkatsomustakaan josta voisin sanoa että "tässä se on, tämän minä hyväksyn omaksi elämänkatsomuksekseni". Olen jatkuvassa muutostilassa, ja pidän sitä hyvänä asiana. Mutta tässä jumala/ikuisuuskysymykset- asiassa olen löytänyt rauhan ja luoittamuksen siihen että se että myönnän etten tiedä mitään, riittää.
Jos nyt sattuisi niin, että kristinusko sellaisena kuten sitä yleensä opetetaan, pitäisikin paikkaansa, niin sekään ei enää pelota minua. Jos Jumala tuomitsee minut helvettiin siksi, että olen ollut rehellinen itselleni, enkä ole suostunut uskomaan mihinkään sokeasti, niin sitten se tomitse minut helvettiin. Sitten minä vain kumarran paholaista ja pyllistän Jumalalle.
Mutta jostakin syystä en kuitenkaan USKO, että tuo pitää paikkaansa. ;-)
Mut kerrohan itsekin enemmän omasta prosessistasi! Luen mielenkiinnolla.
=)
En nyt rupea enää edellisten kaltaisia romaaneja kirjoittelemaan, mutta muutama lisäys edelliseen.
Ensinnäkin unohdin mainita tuosta helvetin pelosta. Kuvailit asian oikeastaan tavalla, miten sen itsekin olen kokenut. Pitkään mua pelotti ajatuksina Jeesuksen toiset tulemiset, jääminen maan kamaralle kun muut nousevat pilvissä, se etten voikaan nähdä esim. pappaa taivaassa, mitä olin aina toivonut näkeväni sen jälkeen kun hän kuoli. Pikkuhiljaa vain aloin pitämään sitä jotenkin mahdottomana ajatuksena, että taivaaseen pääsyssä, jos sellaista ylipäätänsä siis on olemassakaan olisi ratkaisevaa se, oletko tunnustanut uskosi tavalla, jota uskovat kuvailee, sanot olevasi uudestisyntynyt ym. Uskon, että mahdollisessa taivaanpääsyssä on kyse jostain muusta. Itse olen ajatellut samoin, että rehellisyys itseään ja sitä kautta muita ihmisiä kohtaan riittäisi.. Ja siten myös ihmisenä hieno pappanikin olisi siellä:)
Jos Jumala on olemassa, niin uskon hänen ominaisuuksiaan olevan myös sen oikeudenmukaisuuden, joka ihmiselläkin on ainakin jaloimmassa muodossaan. Kokisin sen kyllä huutavana vääryytenä, jos moni tuntemani edesmennyt, ihmisyyden hienot ominaisuudet omannut nk. ei-uskova sitten taivaaseen pääsisi.. No se taivasasiasta, joka siis on mulle luonteeltaan "mielenkiintoista nähdä" oleva juttu.
Nyt on pakko alkaa lopetteleen kun kauniimpi osapuoli pyytää niin tekemään:) Vapaa-ajattelijoiden toimintaan oon jossain määrin tutustunutkin.
Mutta varmaan törmäillään tällä palstalla. Kuulemisiin!
Merkitys meni täysin päälaelleen:
...
Kokisin sen kyllä huutavana vääryytenä, jos moni tuntemani edesmennyt, ihmisyyden hienot ominaisuudet omannut nk. ei-uskova EI sitten taivaaseen pääsisi..
...
olet oikeassa! helluntailaisuudessa on tabuja tabujen päälle.itse olen vapautumassa oleva helluntailuuden kahleista.koen että se lahko oli vankilani.en ole kuulunut sinne koskaan mutta äitini ja siskoni kuului-kuuluu- joten olen heidän vankinaan ollut------kiitos jumalalle että olen pääsemässä vapaaksi!!
yksi nimi uskonliikkeelle eihän se pelasta. Kaikesta näkee, että et ole ollut sisällä pelastuksessa siis uudestisyntynyt. Itse kuulun kyllä helluntaiseurakuntaan mutta voisin kuulua yhtä hyvin baptistiseurakuntaan tai vapaakirkkoonkin. Pääasia on, että olen Jumalan seurakunnassa. Jumalan seurakunta menee yli seurakuntarajojen. Toisekseen et voi yleistää koko helluntailaisuutta yhden tai muutamien paikallisseurakuntien takia. Paikallisseurakunnat ovat itsenäisiä seurakuntia.
Paljon on Suomessa pieniä paikallisseurakuntia, jotka ovat irtisanoutuneet näistä epäraitiista ääri-ilmiöistä, joita valitettavasti esiintyy Suomessakin, Hinnit sun muut...
Henki se on joka eläväksi tekee. Pyhä Henki yhdistää kaikki uudestisyntyneet maailmassa.
Siunausta sinulle ja rukoilen, että pääset kokemaan uudestisyntymisen Jumalan lapseksi.
tunne raamatun sanomaa vaikka olet omien sanojen mukaan kuulunut "helluntai piireihin"niinkuin itse asian ilmaiset.muistin virkistämiseksi kirjoitan sulle pätkän jumalan sanaa raamatusta.room.1:18-32 jumalan viha ilmestyy taivaasta kaikkea ihmisten jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan,niiden jotka pitävät totuutta vääryyden vallassa.se mitä jumalasta voidaan tietää on kuitenkin ilmeistä heidän keskuudessaan,onhan jumala ilmoittanut sen heille.
sillä hänen näkymättömät ominaisuutensa,hänen iankaikkinen voimansa ja jumaluutensa,ovat mailman luomisesta asti ymmärrettävissä ja havaittavissa hänen teoissaan.siksi he eivät voi mitenkään puolustautua.
vaikka he ovat tunteneet jumalan,he eivät ole häntä jumalana kunnioittaneet eivätkä kiittäneet,vaan heidän ajatuksensa ovat käyneet turhanpäiväisiksi,ja heidän ymmärtämätön sydämmensä on pimentynyt
he väittävät olevansa viisaita mutta ovat tyhmiksi tulleet.
he ovat muuttaneet katoamattoman jumalan kirkkauden katoavaisen ihmisen,lintujen,nelijalkaisten ja matelijoiden kuvan kaltaiseksi.
sen vuoksi jumala on jättänyt heidät, heidän
sydämmensä himoissa saastaisuuteen,häpäisemään keskenään oman ruumiinsa.
he ovat vaihtaneet jumalan totuuden valheeseen ja kunnioittaneet ja palvelleet luotua enemmän kuin luojaa, häntä, joka on iankaikkisesti ylistetty. aamen.
Sentähden jumala on jättänyt heidät häpeäälisten himojen valtaan. Naispuoliset heistä ovat vaihtaneet luonnollisen yhdeyden luonnovastaiseen, ja samoin miespuoliset ovat luopuneet luonnollisesta yhteydestä naiseen ja kiihkoissaan syttyneet toisiinsa. Miehet ovat harjoittaneet riettautta miesten kanssa ja ovat villiytymisestään saaneet itseensa sen palkan mikä pitikin saada.
koska heille ei kelvännut pitää kiinni Jumalan tuntemisesta, Jumala jätti heidät kelvottoman mielen valtaan tekemään sopimattomia.
He ovat täynnä kaikenlaista vääryyttä, pahuutta, ahneutta ja ilkeyttä, täynnä kateutta, murhanhimoa, riitaa, petosta ja pahanilkisyyttä. He ovat juorujen levittäjiä ja panettelijoita. He vihaavat Jumalaa, ovat väkivaltaisia ja ylimielisiä, kerskailioita ja pahankeksijöitä ja vanhemmilleen tottelemattomia, ymmärtämättömiä ja epäluotettavia, rakkaudettomia ja armottomia.
Vaikka he tuntevat Jumalan vanhurskaan säädöksen, että ne jotka sellaista tekevät ovat ansainneet kuoleman, he eivät ainoastaan itse tee niin vaan myös osoittavat hyväksymisensä niille jotka tekevät samoin.
Sait jo hyviä vastauksia, enkä viitsi alkaa toistamaan kaikkea. Esim. Mamabeardilla oli hyviä näkökohtia, joihin voin yhtyä.
Olen 3. polven helluntailainen, ja olin ajautumassa samaan tilanteeseen kuin sinä. Elin pitkälti vain niiden käyttäytymissääntöjen mukaan, vaikken sitä silloin tajunnutkaan. Tottakai oli mielikuva Jumalasta, ja jonkilainen usko pelastuksesta. Oli myös jonkilainen usko uudstisyntymisestä, vaikken sitä todellisuudessa ollut kokenutkaan. Vasta kun todella sain sen kokea, tajusin, kuinka ankeaa ja pimeää elämäni oli ollut. Ennen uudestisyntymistäni olin siis päässyt samaan tilanteeseen kuin sinä, kahden vaihtoehdon välille.
Sitten yllättäen sainkin kohdata Jeesuksen. Niin juuri, sen henkilön joka on koko helluntailaisuuden taustalla. En ollut tuntenut Häntä koko aikana, vaikka niin olin luullut. En ollut tajunnut, että Hän on juuri koko helluntailaisuuden tarkoitus ja perusta (niin kuin muidenkin kirkkokuntien). Sain kohdata Hänet hyvin voimallisella tavalla, kun täytyin Pyhällä Hengellä. Minulla ei ollut tietoa kyseisestä kokemuksesta paljoakaan, tai ainakaan en ollut niitä ymmärtänyt, kun niistä oli puhuttu. Mutta kun kaikkivaltias Jumala ilmestyi minulle ja täytti minut rakkaudellaan ja armollaan, tajusin, että Jeesus oli kuollut MINUN puolestani. Ei vain äitini, isäni, isovanhempieni jne. Enää ei tarvinnut olla kenenkään muun uskon varassa, vaan sain kohdata Jeesuksen, Vapahtajani.
Kun olin kohdannut Hänet, alkoi koko helluntailaisuus avautua aivan uudella tavalla. Se ei olekaan pelkkiä muodollisuuksia ja tapoja... tylsiä puheita ja lauluja, vaan elävää uskoa yliluonnolliseen Jumalaan, joka on lähettänyt poikansa kuolemaan juuri MINUN vuokseni. Silloin häipyi kaikki epäilykset ja kiistanalaisuudet, jotka olivat ajamassa minua kauemmas helluntailaisuudesta, ja Jumalasta. Jumala onneksi otti minusta kiinni ennen sitä, minun täytyi vain avautua vastaanottamaan sen, mitä Hänellä oli annettavanaan ja sanottavanaan.
Ymmärrän siis todella hyvin tilanteesi, ja toivon, että kohtaat joskus Vapahtajamme henkilökohtaisesti. Älä väitä, että olet jo Hänet kohdannut, niin minäkin olisin väittänyt, ennen kuin se todella tapahtui. En kehoita sinua palaamaan helluntaiseurakuntaan, en näe sitä hyvänä asiana sinun kohdallasi. Tärkeämpää on, että alat kyselemään, josko Jumalalla olisi jotain SINUA varten. Ilman mitään sitoumuksia toisiin ihmisiin ja sukulaisiin. Juttele Jumalalle, haasta Häntä, etsi Häntä. Hän on luvannut sanassaan vastata. Ole myös vilpittömin mielin, ja sydän avoinna. Voit vielä yllättyä kuinka suuri ja ihmeellinen Jumala onkaan. Helluntailaiset tavat ja tottumukset eivät ole mitään Hänen rinnallaan.
Toivon kaikkea hyvää sinulle, ja olen vilpittömästi pahoillani siitä, mitä olet joutunut kokemaan helluntailaisuuden tähden. Toivon, että pääset siitä joskus yli, ja alkaisit etsimään omakohtaista suhdetta Jumalaan. Hän todellakin tahtoo olla sinulle sekä ystävä, että Isä. Hän haluaa olla kanssasi vuorovakutuksessa, ei pelkkänä tuonpuoleisena sivustakatselijana.
Hyvää päivänjatkoa.
Kiitos asiallisesta vastauksestasi.
Jos haluat lukea, mihin itse olen päätynyt, siitä on jonkin verran sinun linkkisi yläpuolelta löytyvästä vastauksestani. Sinusta huomaa, että olet sisäistänyt uskosi henkilökohtaisuuden, ja fiksulla tavalla vain suosittelet sitä minulle, missä ei tietenkään ole mitään pahaa. Ja minä taas päädyn/olen päätynyt omaan henkilökohtaiseen ratkaisuuni.
Hyvää jatkoa:)
Asiat joita pohdit ovat valitettavan totta, ei vain helareissa, vaan myös muissa uskonnollisissa yhdyskunnissa. Anssi Kelaa haastateltiin viimeisessä Nyt liitteessa, jossa hän tilittää omia kokemuksiaan. Itse olen noita samoja asioita pohtinut ja saanut kokea. Itse olen jo pitkään ollut helareita pois ja uskossa olen edelleen. Ja mikä vapaus Kristuksessa onkaan!
Voisiko paremmin kuvailla tuntojaan ja kokemuksiaan ihminen, joka on helluntailaisuuden ongelmat huomannut ja ollut riittävän vahva pyristelläkseen lahkosta irti?
Kun me, jotka emme itse ole ko. lahkoon kuuluneet, koitamme esittää julkituomiasi epäkohtia, meidät tyrmätään toteamalla, ettei meillä ole todellista tietoa eikä kokemusta. Sinulla on. Kyllä hihhulisedät ja -tädit toki senkin pystyvät tyhjäksi selittämään, ovathan he pyhittäneet koko elämänsä valehtelulle ja teeskentelylle.
Viittasit helluntailaisten pahoinvointiin, jota he itse eivät pysty tunnistamaan. On mahdollista, todennäköistäkin, että nämä ihmiset alitajuisesti ymmärtävät tilanteensa kurjuuden mutta irtautuminen lahkosta pelottaa. Usein se merkitsee sosiaalisten suhteiden päättymistä, kaikesta erilleen joutumisen tunnetta. Käsittääkseni helluntailaisia kannustetaan katkaisemaan suhteitaan "vääräoppisiin". Tällöin ihminen ajautuu lahkon orjuuteen: yksinäisyys on pelottava asia. Pelon vallassa olevan ihminen pysyy sitten paremmin kuuliaisena.
Kokemuksesi ovat olleet rankkoja. Niiden myötä olet kuitenkin pystynyt säilyttämään itsenäisen ajattelukykysi, saanut varmaan myös paljon oppia oman maailmankuvasi rakentamiseksi. Olet vahva ihminen, säilyttänyt mielenterveytesi kohtaamastasi painostuksesta huolimatta.
Toivotan mukavaa loppusyksyä ja alkavaa talvea! Ehkäpä jatkamme vielä aiheesta keskustelua...
Olen pelastunut? Kiitti lohduttavasta tiedosta:)
Olin positiivisesti yllättynyt palautteen määrästä. Monenlaista on tullut, ja en ollut niin yllättynyt joistakin hiukan provosoivimmastakaan viesteistä.
Ehkäpä joskus rekisteröidyn tänne tai sitten löydän jostain jo aikaisemmin rekisteröimäni nimimerkin ja salasanan. Keskustelun jatkaminen aiheesta ei ole mitenkään mahdoton ajatus..
Hyvää syksynjatkoa:)
Se nyt on varmaa, että työmiehen kanssa alkaa heti synkkaamaan, kun on vain tarpeeksi kriittinen helluntaiseurakuntaa kohtaan. Työmies kyllä varmaan mielellään tulis kanssasi lähempäänkin kansakäymiseen, jos niin hyvin synkkaa! Olehan varovainen ja laita lujat housut jalkaan, munalukolla vyö kiinni...
Käyttäessäni sanaa "pelastunut", en tarkoittanut uskonnollista kontekstia, vaan ihan maallista. Jotenkin vaan tuntui, että sana sopii tänne hihhulipalstalle. Voisin oikeastaan sanoa, että olet nimen omaan pelastunut helluntailaisten pelastukselta. Tämä pienenä tarkennuksena.
Ymmärsin kyllä alusta alkaen mitä pelastuksella tarkoitat:) Ja tiedän myös sen mitä uskovat sillä tarkoittaa..
Henk.koht.usko ja uskonnot
ovat kaksi eri asiaa!
Jos et ole kokenut uudestisyntymistä
ihan SINÄ ITSE katsomatta ihmisiin,
niin katsot vain uskonnollisuuteen
etkä ollenkaan Jeesukseen.
Ja vain Vapahtajamme voi vapauttaa
ihmisten ikeistä.
Rukoile Jumalalta että tulisit tuntemaan
todellisen ja ihanan vapauttavan Rakkauden.
Oliskohan mahdollisuutta päästä keskustelemaan kanssasi vaikka sähköpostitse?
Eiköhän, mailaileppa aluks vaikka osoitteeseen [email protected]..
Rock´n roll is dead, kuin myös kristinusko. Jeesus ei ollut kristitty, Jeesus oli vapaa mies ja just siksi Hänet tapettiin. Raamatussa käytetty termi "Ihmisen poika", tarkoittaa suomennettuna vapaa mies.
Vapaus on kirosana uskonnoille, kukapa tarvis pappeja, lukkareita ja muita saarnasmiehiä jos vois ajatella itsenäisesti ja olla vapaa.
Ihminen voi olla vapaa vaikka vangittuna, jos mieli ja tahto on vapaat. Rakkaus on vapauden korkein muoto, koska aito rakkaus on aina vapaaehtoista. Uskonnot eivät perustu lähimmäisen rakkauteen koska niissä pyritään vapaa tahto kahlitsemaan.
Kriittinen ajattelu edustaa vapautta, se on keino jolla voi torjua vapaudenriistäjät. Kriitikon elämä on aina vaikeaa koska hän edustaa vapautta. Kriitikko on siis vapauden puolestapuhuja.
Jouluevankeliumin idea on tämä, kun maailma joutui verollepantavaksi eli orjuutettiin, syntyi vapahtaja, Jeesus.
Todellisuudessa kristinuskojärjestelmä irvaa Jeesusta, jos Jeesus olis nyt täällä, Hän sais paskaa käteen ja joutuis taas tapetuksi kristinuskon toimesta (ja muitten huuhaa uskontojen).
Maailmassa on aina tapettu vapauden puolestapuhujat mutta viis siitä, vapaus ennekaikkea.
Sinänsä hyviä ajatuksia sulla noin periaatteessa. Jeesuksen tarkoittama vapaus ei kuitenkaan ole vapautta tehdä syntiä ja puolustaa sitä. Sanoihan Hän itse eräälle miehelle jonka oli juuri parantanut sairaudesta, että älä enää syntiä tee, ettei sinulle jotakin pahempaa tapahtuisi.
Mutta juuri oikeaa ja rakentavaa kriittisyyttä tarvitaan niinkuin sanoit.
Valitettavasti kriittisyys vain kriittisyyden vuoksi ei ole kovin rakentavaa, mutta oikeassa asiassa ja oikeassa paikassa se on tarpeen.