Käytyäni ensimmäistä kertaa elämässäni vanhoillislestadiolaisten suviseuroissa ja pilattuani totaalisesti kaikki vaatteeni luulin, että en haluaisi enää olla missään tekemisissä kyseisen yhteisön tai sen edustajien kanssa. Kuitenkin syötyäni kesäisessä säässä mansikoita Kuopion rautatieasemalla mieleni leppyi ja aloin selata juuri ostamaani teosta: ”Siionin laulut ja virsikirja”.
Jo pelkästään suviseurat ovat jollakin tavalla eräänlainen salaisuus: ihmiset, seurat ja kaikki kätkevät sisälleen jonkun, joka erottaa ne ympäröivästä maailmasta. Yhteisöön kuulumattomana tunsin itseni täysin ulkopuoliseksi, vaikka puhummekin samaa äidinkieltä ja elämme samassa kulttuuripiirissä. Mitään läheistä kosketusta itse uskontoon tai sen edustajiin ei saanut. Kuitenkin ymmärsin sen, että oppihan heillä on lähes sama kuin omassa kirkkokunnassa.
Itse asiassa koko lestadiolaisuus ON melko inside-juttu. Ihmettelen suuresti sitä, miten se on organisoitu. Koko yhteisö on piiloutunut kolmen maagisen kirjaimen taakse: SRK. Kukaan ulkopuolinen ei voi arvata, että mistäköhän liikkeestä on kyse. Itselleni se avautui ”seurakunnan” lyhenteenä. Eikä myöskään lyhenteen kätkemä yhdistys: ”Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys” kerro myöskään sen enempää. Se voi olla vaikkapa joku henkeen ja vereen pasifisti-järjestö… Joka tapauksessa organisaatio toimii näin ulkopuolisena arvioiden hyvin. Tai sitten sokaistuin kirjaimellisesti suviseuroissa siihen, että ruokateltalla on mittaa lähes puoli kilometriä ja se on vasta ruoanjakoteltta.
Ihmisiä on vaan niin mielettömän paljon, että sitä ei voi sanoin kuvailla. Ja nuoria. Kuka ikäisistäni nuorista viettää kolme iltaa viikossa seuroissa? Sitä en oikein vieläkään voi ymmärtää, sillä itse käyn kirkkomme jumalanpalveluksissa melko harvoin. Ja ne nuoret näyttivät ihan tavallisilta nuorilta…
Laskin tässä päivänä muutamana, että keskimäärin joka viidessadas kadulla vastaan tuleva henkilö on vanhoillislestadiolainen. En oikein tiedä, miten siihen nyt pitäisi sitten suhtautua. Ehkä pitäisi hypätä kadun toiselle puolelle – tosin sieltä saattaisi tulla vastaan toinen sellainen. Lestadiolaisen kohtaaminen kasvotusten vaatii jonkinlaista varauksellisuutta. Vaikka olenkin tavannut sitten näin jälkeenpäin ihan oikean lestadiolaisen ja vakuuttunutkin jollakin asteella siitä, että he todella ovat tavallisia ihmisiä, en voi väittää käyttäytyväni silloin, niin kuin mielestäni oikeasti käyttäytyisin. Toisaalta ihmisillä on jokapäiväisessä elämässäänkin paljon erilaisia rooleja, ihan ei-lestadiolaistenkin kanssa.
Lestadiolaisseurat ovat muuten aivan kokemus itsessään. Ne ovat rakenteeltaan lähes aina samanlaisia, mutta niiden sisältö on huomattavasti rikkaampaa kuin ns. tavallisessa kirkossa. Ne eivät ole millään tavalla mitään sen kummempaa puhetaidetta tai yritystä rakentaa filosofista pohdintaa, mutta ehkäpä siinä piileekin sen rikkaus.
En oikein osaa eritellä, minkä takia haluan käydä lestadiolaisseuroissa. Eihän niiden pitäisi antaa mitään niille, jotka eivät kuulu liikkeeseen. Ensimmäisen kerran elämässäni sain kosketuksen lestadiolaisuuteen viime vuonna ja kävinkin sitten pari kertaa seuroissa. Seurapuhe on toisinaan melkoista tykitystä kuulijalle ja joskus tuntuukin siltä, että sillä haetaan sitä, että kuulija kokisi itsensä täysin tyhjäksi. Usein istuessani penkissä huomaan istuvani kuin jääpuikko uskaltamatta edes hengittää. Tunne on melkoinen. En tiedä, onko se jotain epätavallisuudesta poikkeavaa, että haluan kerta toisensa jälkeen mennä sinne. Mielenkiintoista on myöskin se, mitä välittömästi puheen loputtua tapahtuu: mieletön puheensorina alkaa ja nuoriso pölähtää tupakalle. Virret kajahtavat soimaan ja yksi asia, minkä huomaa on se, että lestadiolaiset laulavat ääneen. Siinä ON jotain käsittämätöntä…
Hyvä ystäväni TOUKKA on lukuisia kertoja toivottanut tervetulleeksi lestadiolaisseuroihin ja olenkin sitten muutaman kerran lähtenyt mukaan. Useat keskustelut jonkun ei-fiktiivisen lestadiolaisen (terveisiä vaan kaikille ”nettilestadiolaisille”) ovat tasoittaneet käsitystäni heidän uskonnostaan ja olen toisaalta oppinut ymmärtämään heitä enemmän.
Sanottava on, että suviseurat eivät olleet turha reissu, eivätkä myöskään kaikki lestadiolaisseuramatkat, vaikka tiedän miltä se kuulostaa…
Jo pelkästään suviseurat ovat jollakin tavalla eräänlainen salaisuus: ihmiset, seurat ja kaikki kätkevät sisälleen jonkun, joka erottaa ne ympäröivästä maailmasta. Yhteisöön kuulumattomana tunsin itseni täysin ulkopuoliseksi, vaikka puhummekin samaa äidinkieltä ja elämme samassa kulttuuripiirissä. Mitään läheistä kosketusta itse uskontoon tai sen edustajiin ei saanut. Kuitenkin ymmärsin sen, että oppihan heillä on lähes sama kuin omassa kirkkokunnassa.
Itse asiassa koko lestadiolaisuus ON melko inside-juttu. Ihmettelen suuresti sitä, miten se on organisoitu. Koko yhteisö on piiloutunut kolmen maagisen kirjaimen taakse: SRK. Kukaan ulkopuolinen ei voi arvata, että mistäköhän liikkeestä on kyse. Itselleni se avautui ”seurakunnan” lyhenteenä. Eikä myöskään lyhenteen kätkemä yhdistys: ”Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys” kerro myöskään sen enempää. Se voi olla vaikkapa joku henkeen ja vereen pasifisti-järjestö… Joka tapauksessa organisaatio toimii näin ulkopuolisena arvioiden hyvin. Tai sitten sokaistuin kirjaimellisesti suviseuroissa siihen, että ruokateltalla on mittaa lähes puoli kilometriä ja se on vasta ruoanjakoteltta.
Ihmisiä on vaan niin mielettömän paljon, että sitä ei voi sanoin kuvailla. Ja nuoria. Kuka ikäisistäni nuorista viettää kolme iltaa viikossa seuroissa? Sitä en oikein vieläkään voi ymmärtää, sillä itse käyn kirkkomme jumalanpalveluksissa melko harvoin. Ja ne nuoret näyttivät ihan tavallisilta nuorilta…
Laskin tässä päivänä muutamana, että keskimäärin joka viidessadas kadulla vastaan tuleva henkilö on vanhoillislestadiolainen. En oikein tiedä, miten siihen nyt pitäisi sitten suhtautua. Ehkä pitäisi hypätä kadun toiselle puolelle – tosin sieltä saattaisi tulla vastaan toinen sellainen. Lestadiolaisen kohtaaminen kasvotusten vaatii jonkinlaista varauksellisuutta. Vaikka olenkin tavannut sitten näin jälkeenpäin ihan oikean lestadiolaisen ja vakuuttunutkin jollakin asteella siitä, että he todella ovat tavallisia ihmisiä, en voi väittää käyttäytyväni silloin, niin kuin mielestäni oikeasti käyttäytyisin. Toisaalta ihmisillä on jokapäiväisessä elämässäänkin paljon erilaisia rooleja, ihan ei-lestadiolaistenkin kanssa.
Lestadiolaisseurat ovat muuten aivan kokemus itsessään. Ne ovat rakenteeltaan lähes aina samanlaisia, mutta niiden sisältö on huomattavasti rikkaampaa kuin ns. tavallisessa kirkossa. Ne eivät ole millään tavalla mitään sen kummempaa puhetaidetta tai yritystä rakentaa filosofista pohdintaa, mutta ehkäpä siinä piileekin sen rikkaus.
En oikein osaa eritellä, minkä takia haluan käydä lestadiolaisseuroissa. Eihän niiden pitäisi antaa mitään niille, jotka eivät kuulu liikkeeseen. Ensimmäisen kerran elämässäni sain kosketuksen lestadiolaisuuteen viime vuonna ja kävinkin sitten pari kertaa seuroissa. Seurapuhe on toisinaan melkoista tykitystä kuulijalle ja joskus tuntuukin siltä, että sillä haetaan sitä, että kuulija kokisi itsensä täysin tyhjäksi. Usein istuessani penkissä huomaan istuvani kuin jääpuikko uskaltamatta edes hengittää. Tunne on melkoinen. En tiedä, onko se jotain epätavallisuudesta poikkeavaa, että haluan kerta toisensa jälkeen mennä sinne. Mielenkiintoista on myöskin se, mitä välittömästi puheen loputtua tapahtuu: mieletön puheensorina alkaa ja nuoriso pölähtää tupakalle. Virret kajahtavat soimaan ja yksi asia, minkä huomaa on se, että lestadiolaiset laulavat ääneen. Siinä ON jotain käsittämätöntä…
Hyvä ystäväni TOUKKA on lukuisia kertoja toivottanut tervetulleeksi lestadiolaisseuroihin ja olenkin sitten muutaman kerran lähtenyt mukaan. Useat keskustelut jonkun ei-fiktiivisen lestadiolaisen (terveisiä vaan kaikille ”nettilestadiolaisille”) ovat tasoittaneet käsitystäni heidän uskonnostaan ja olen toisaalta oppinut ymmärtämään heitä enemmän.
Sanottava on, että suviseurat eivät olleet turha reissu, eivätkä myöskään kaikki lestadiolaisseuramatkat, vaikka tiedän miltä se kuulostaa…
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olipas taas vaihteeksi mukava lueskella tämmöistäkin tekstiä :) Hyvät jatkot sinulle ja käyhän vain seuroissa, ja niihin olet(kaikki muutkin ;) aina tervetullut!
Moimoi :)
Olen itse kasvanut baptistipiireissä. Huomaan nyt aikuisiässä kuinka vanhemmatkin (aikuisiksi luettavat) ihmiset ikävä kyllä kokevat näiden ei-valtionkirkkojen olevan jotenkin hämärämpiä seuroja kuin todellisuudessa ovatkaan. Toisaalta asia on huvittava, mutta toisaalta kyllä hiukan harmittaakin. Emmehän me mitään kummajaisia ole!
Siksi olikin hauska lukea tuo pitkä kuvaelma ihmisestä, joka kävi suviseuroissa ;)) HYVÄ JUTTU että "uskaltaa"!!
Minä ja ne sukulaiseni jotka kuuluvat protestanttisiin liikkeisiin, eivät (kaikki;)) ole sen kummallisempia ne sukulaisemme jotka kuuluvat luterilaiseen kirkkoon.
Itse nain luterilaiseen kirkkoon kuuluvan tapauskovaisen miehen, jolla huomasin olevan suuria vaikeuksia tulla mukaan esim. joulukirkkoomme. Silloin oikein havahduin, että näinkö erikoisena näitä pienempiä uskontokuntia todella pidetäänkin!
Ehkä yksi asia jota pelätään on, että heti joku alkaa rukoilemaan sinun puolestas tahi saarnaamaan päin naamaa jotain..;)? Vai mikä se juttu oikein on!???
Ja muuten, hienoa on että protestanttiset liikkeet tekevät todella myös yhdessä asioita, esim järjestetään nuorisopäiviä yms. Siellä tosiaan lauletaan ja pidetään hauskaa yhdessä hengellisissä merkeissä. Itse en ole monille osallistunut, mutta mieleenpainuvia tilaisuuksia ovat olleet.
Tsemppiä teille, ja aurinkoista loppukesää!
Olipas vaihteeksi mukava lukea tuollaistakin tekstiä! :) Itse olin myös ensimmäistä kertaa suviseuroissa ja vaikka vaatteet likaantuivatkin, aion silti mennä suviseuroihin seuraavinakin kesinä. Hyviä jatkoja sinulle ankka ja tervetuloa rauhanyhdistykselle seuroihin! :)
Kävin pari kertaa seuroissa, vaikka en kuulukkaan lestadiolaisiin. Tuntu melkein samalta kuin susta, itse tunsin itseni sen jälkeen rauhalliseksi, jotenkin rauhoittavia ne puheet siellä, ehkä se veti sinne uudelleen. Itse uskon kyllä vahvasti samallalailla kuin useimmat luterilaiset, ja tärkeintähän on uskoa, vai mitä?
oli kerrassaan mainiota luettavvaa :)
olen itse v-lestadiolainen ja todella kivasti kertoit tuon tarinan. Vielä kivempi oli sitten nähä sua tuola "meikäläisten" saitilla :)
Ite siis olin TIETENKIN myös tuolla suviseuroissa.
Ne on minulle se kesän kohokohta koska siellä näkee kauvempaa saapuvia kavereita. Kaiken lisäksi sielä on mainiot puhujat. Eikä sovi unohtaa sitä talkootöiden määrää, mitä on kans kiittäminen suviseurojen onnistumisesta.
Ensi kesänä suviseurat järkätään tuolla Oulun naapurikunnassa Muhoksella. Toivotan kaikki tervetulleiksi sinne.
Myös "tavallisiinkin" seuroihin on ihan vapaa pääsy :) että ei muutakuin ihimettelleen vaan seurojen menoa.
et silleen :)