Tällaista konnaa

Halonen vielä suojelee! kirjoitti:

Presidentti Mauno Koivisto,pankkijärjestelmän pelastaja, vai ansaan juoksutettu valtionpäämies; suhteessa perustuslailliseen vallan kolmijako-oppiin?

Miten on mahdollista, että Suomi -nimisessä oikeusvaltiossa jouduttiin 1990-luvun alkupuolelta lähtien sellaiseen laittomuuden tilaan, mistä liian monilla on omakohtaista kokemusta? On selvää, että massiivinen oikeudenloukkausten ketju ei ole ollut mahdollista ilman valtakunnan korkeimmalta mahdolliselta taholta tulevaa ohjausta ja suojelua?

Pääoman liikkeiden liberalisointi

Vanhoina hyvinä pankkitoiminnan säännöstelyn aikoina pankit möivät luottoasiakkailleen suomalaisilta tallettajilta saamaansa halpakorkoista rahaa, josta ns. korkokatteesta ne saivat muhevan tuoton itselleen.

Mauno Koiviston tultua presidentiksi 1980- luvun alkupuolella alkoi kasinotyyppisen pankkikapitalismin aika: Suomi otti horjahtelevat ensiaskeleensa ns. globaalissa taloudessa, kun Koiviston isännöimä Suomen pankki (Antti-Pekka Pietilä: Presidentin pankki) liberalisoi 1980-luvun puolivälissä pääoman liikkeet Suomeen ja Suomesta pois.

Valuuttaa oli maailmalla rajattomasti tarjolla. Oli vain kysymys rahan hinnasta eli korosta: rahaa sai maailmalta ostaa hieman alle 10% korolla, kun vastaavat talletuskorot kotimaassa olivat luokkaa 0-3%. Kotimaassa kysymys oli siitä, että näin hankittua rahaa onnistuttiin saamaan myydyksi maksaville asiakkaille. Pankit eivät voineet vastustaa kiusausta: ne eivät jarrutelleet markkinointitoimissaan - syntyi hulvaton luottokaruselli. Kun säännöstelystä oli vihdoin ”vapauduttu”, menivät luotot erinomaisesti kaupaksi.

Korkoloukku johti korkosotaan

Ongelma oli kuitenkin siinä, että suurin osa siihen mennessä myönnetyistä luotoista oli ns. peruskorkosidonnaisia luottoja, joissa korkotaso oli liian matala tuottaakseen pankeille riittävää korkokatetta. Pankit ajautuivat ns. korkoloukkuun, kun ne joutuivat ostamaan rahaa kalliilla, mutta myymään halvalla. Pankit saivat siten omalla toiminnallaan aikaan tilanteen, jossa niillä alkoi mennä huonosti.

· Esko Seppänen: Kuitenkin koko peruskorkosidonnaisten lainojen pankeille aiheuttama kannattavuusongelma on pankkien eikä lainanottajien syytä. Lainanottajille pitää säilyttää ne nykyoloissa hyvät kaupat, jotka he ovat tehneet markkinaolosuhteissa 1980-luvun puolivälissä ja sen jälkeenkin. Niitä kauppoja ei saa peruuttaa pankkien yksipuolisin tai Suomen Pankin toimin. Pankit syyttäkööt itseään siitä, että ne antoivat rahaa lainaksi pitkällä maksuajalla mutta ottivat itse rahaa lainaksi lyhyellä maksuajalla. (1990vp. PaVM n:o 6)


Seurauksena oli ns. korkosota, jossa pankit kannattavuutensa turvaamiseksi ryhtyivät nostamaan peruskorkosidonnaisten luottojen korkoja vastoin luottoasiakkaiden kanssa tehtyjä luottosopimuksia.

Suomen Pankki ja presidentti Koivisto korkosodan johdossa

Aivan uusi ja yllättävä tieto on, että Suomen Pankki oli tässä toiminnassa mukana. Pankkivaliokunnan mietinnössä n:o 6 eduskunnan pankkivaltuusmiesten kertomuksesta vuodelta 1989 (1990vp. PaVM n:o 6), Esko Seppäsen vastalauseessa todetaan mm. seuraavaa:

· ”Pankkivaliokunnan asiantuntijakuulemisessa kävi ilmi, että pankit toimivat Suomen Pankin antamien ohjeiden ja säädösten mukaan korottaessaan vanhojen lainojen korkoja yksipuolisin päätöksin.”

Antti-Pekka Pietilän kirjoittaman Presidentin pankki –kirjan mukaan Suomen Pankki toimi Mauno Koiviston presidenttikaudella hänen ohjauksessaan:

· ”Mauno Koiviston aikana Suomen Pankki oli tiukasti presidentin talutusnuorassa.”

Siten varsin luonnollinen johtopäätös on, että Mauno Koivisto oli presidenttinä toimiessaan mukana ohjeistamassa pankkeja yksipuolisiin koronnostoihin.


Korkein oikeus tuomitsi yksipuoliset koron nostot

Korkein oikeus antoi 3.4.1992 yksipuolisista koronnostoista oman tuomionsa (KKO 1992:50):

· ”Pankki oli korottanut A:n asuntolainan korkoa yksipuolisella päätöksellään. Pankki oli aikaisemmin antanut vastaavista lainoistaan kuvan, että niiden korko oli sidottu Suomen Pankin vahvistamaan peruskorkoon ja muuttui vain peruskoron muutosten johdosta. Tämä oli ollut yleinenkin käsitys näistä lainoista. Se oli vastannut myös A:n käsitystä, mikä pankin oli täytynyt ymmärtää. Lainaa koskevan velkakirjan korkoehto ei ollut ristiriidassa A:n käsityksen kanssa eikä siinä ollut sanottu, että pankilla olisi oman harkintansa mukaan oikeus muuttaa lainan korkoa.

· Kun pankki ei ollut näyttänyt, että pankin yksipuolisesta oikeudesta koron korottamiseen muulloin kuin peruskoron muuttuessa olisi selvästi ilmoitettu A:lle lainaneuvotteluissa tai velkakirjaa allekirjoitettaessa, ei pankilla ollut oikeutta lainan koron korottamiseen.”


Koiviston oikeuspoliittinen seminaari oikeuslaitoksen käskytystä?

Seurauksena oli Tasavallan presidentti Mauno Koiviston ja Korkeimman oikeuden välinen taistelu, jossa perustuslain asettamia rajoja ei kunnioitettu. Tasavallan presidentti järjesti 6.5.1992 Linnassa oikeuspoliittisen keskustelutilaisuuden, jonka teemoina Korkeimmasta oikeudesta 26.5.2002 saadun tiedotteen mukaan olivat:

1. Tuomioistuinten yhteiskunnallinen vallankäyttö ja riippumattomuus

2. Tuomioistuinten toiminnan arviointi ja arvostelu.

3.
Tilaisuuteen oli kutsuttu presidentin, presidentin rouvan ja kanslian johdon lisäksi tuomioistuinten, yliopistojen ja tutkimuslaitosten edustajia, kaikkiaan kolmisenkymmentä henkilöä.


Tilaisuuteen osallistuneille henkilöille tehtiin kysely keskustelutilaisuuden sisällöstä ja luonteesta. Vain 2 vastaajaa muisti, mistä oli kysymys: professorit Heikki Ylikangas ja Jukka Kekkonen.


Tasavallan presidentti Tarja Halonen julisti pöytäkirjat salaisiksi

Kun tilaisuuden luonnetta ja sisältöä koskevia pöytäkirjoja tiedusteltiin Tasavallan presidentin kansliasta, ilmoitettiin sieltä, että asiakirjoja ei luovuteta:

· ”TP-kansliaesittely no 3/30.07.2002

Presidentti Mauno Koiviston pyynnöstä päätän ja määrään, että presidentintoimen hoitamisen kannalta välttämättömän luottamuksellisuuden suojaamiseksi…pyyntöön saada jäljennökset presidentti Mauno Koiviston Linnassa 6.5.1992 järjestämään oikeuspoliittiseen keskustelutilaisuuteen liittyvistä asiakirjoista ei suostuta.

Tarja Halonen

Tasavallan Presidentti”

Koiviston oma lausuma tilaisuuden luonteesta

Pöytäkirjat eivät ole enää tarpeen, koska nyt on löytynyt presidentti Koiviston Helsingin yliopistolla syksyllä 1995 pitämä luento ”Taloudesta, pankeista, kriiseistä”.(Helsingin yliopisto, Studia Monetaria, Syksy 1995. Pankkikriisit, talous ja ihminen) Tämän omasanaisen lausuman löytymisen jälkeen ei ole epäilystäkään siitä, mikä oli 6.5.1992 järjestetyn oikeuspoliittisen keskustelutilaisuuden teema.
Koivisto on Studia Monetaria –luennossaan itse todennut seuraavaa:
· ”Pankkivaltuusmiesten olisi pitänyt nostaa peruskorkoa. Sitä ei kuitenkaan tehty eikä syytä kannata laskea pelkästään pankkivaltuusmiesten synniksi. Kyllä se oli koko pankkisektori Suomen Pankki mukaan lukien, joka peräti vähin äänin tyytyi vallinneeseen tilanteeseen. Kun ajattelen niitä aikaisempia mekkaloita, joita oli peruskoron noston yhteydessä käyty, niin täytyy sanoa, että kovin vähän meteliä näinä vuosina nostettiin.

· Tuomioistuinlaitos tuli tähän mukaan ja alkoi suorittaa lainsäädäntöä. Minäkin olin pankkien kannalla ja ihan vakuuttunut siitä, että se ratkaisee, mitä velkakirjassa lukee. Toisin kuitenkin oli, sillä tuomioistuimet Korkeinta oikeutta myöten päättivät, ettei se ratkaisekaan. Ratkaisevinta on se, mitä on puhuttu silloin, kun lainasuhde on syntynyt. Näin oikeuslaitos otti kantaa heikomman puolesta vahvempaa vastaan. Nyt tietysti kun niitä heikkoja on niin paljon, herää kysymys, kuka tässä nyt on ollut heikko ja kuka vahva. Ei laisinkaan kysytty sitä, mikä on koko lainsäädännön tarkoitus. Senhän tarkoitus on estää pankkeja joutumasta semmoiseen tilanteeseen, mihin pankit sitten joutuivat. Pankin antolainaussitoumukset eivät olla ristiriidassa ottolainaussitoumusten kanssa. Pankinjohtaja-aikoinani olin oppinut, että pankit saavat antaa vain kahdenlaisia lainoja; määräaikaisia lyhytaikaisia 6 kk lainoja ja sitten irtisanottavia lainoja. Lainoja ei myönnetä 10 vuodeksi, 8 vuodeksi, vaan ne ovat irtisanottavia. Sen ohelle on sitten lyhennyssuunnitelma, mutta se on vain suunnitelma. Nyt kuulemma näitten päätösten jälkeen, jos joku haluaa lainan saada, niin sen täytyy ääneen lukea se kaikki pikkuinen teksti, jotta voidaan todeta, että se on nyt irtisanottavissa oleva.”

Antti-Pekka Pietilä on kirjassaan Presidentin pankki (Art House, 1996) arvioinut presidentin luentoa seuraavasti, sivu 96:

· ”Presidenttinä Koivisto arvosteli mm. juristeja, jotka eivät hyväksyneet hänen kannattamaansa lievää rangaistuslinjaa talousrikollisia kohtaan. Hän teki selväksi myös, että Korkeimman oikeuden (KKO) tuomarit tekivät vääriä päätöksiä. KKO tulkitsi pankki- ja velkakirjalakeja heikommassa asemassa olevan velallisen eduksi pankkia vastaan. Koiviston mielestä tuomareiden olisi pitänyt nähdä, että tuomio tulee ajamaan pankit suuriin taloudellisiin vaikeuksiin. Koiviston mielestä lakia olisi pitänyt tulkita niin, että pankilla olisi pitänyt olla yksiselitteinen oikeus irtisanoa sellaiset lainat, joiden korkoja se ei voinut nostaa yksipuolisen ilmoitukseen perusteella. Korkojen nosto olisi Koiviston mielestä lieventänyt pankkikriisiä.”


Olisiko liikaa kuvata Koiviston kahta kautta seuraavin sanoin:

· Koivisto edeltäjiltään velattoman sai valtakunnan, vaan jätti seuraajilleen vain konkurssipesän.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä