Rakas päiväkirja. En ole kirjoittanut sinulle tänne pitkään aikaan. Olen yrittänyt kerätä itsetuntoni palasia, tosin siinä kovinkaan onnistumatta. "Kiroukseni" jatkuu yhä, en tiedä milloin se tulee päättymään. Sitä miettii miten pitkään jaksaa ylipäätään tätä elämää, elämätöntä, tuskassa elettyä, nauttimatonta, toisten potkittuna ja potkittavana.
En voi sanoa edes läheisistäni niitä asioita mitä haluaisin, en voi sanoa että välittäisin heistä paljonkaan tai että olisin edes samalla aaltopituudella heidän kanssaan. Ehkä joidenkin mutta.. en usko. Kaikkein rakkaimmat läheiseni ovat kuolleet, toiset vaikuttavat olevan vain kaikesta kateellisia (turhaan) tai kommunikointi ei vain suju. Miksei minua ole siunattu yhtä suuren sydämen omistavilla sukulaisilla kuin itse olen? Miksi siitä minä joudun kärsimään, jatkuvasti?
Yksinäisyydessäni painin vain, taistelen olemassaoloni puolesta. En ole saanut myöskään koskaan näyttää jollekin oikeasti ihanalle miehelle miten paljon voisin välittää. He tuntuvat olevan lähinnä itsekeskeisiä materialisteja ja narsisteja, ainakin ne joita olen tavannut. Se kun on vielä ajan tyylikin. Mutta minä en siitä saa mitään, päinvastoin. Siitä vain kärsii. Olen syvällinen ja rakkaus olisi mulle tärkeintä maailmassa mutta sitä on vain vähemmän ja vähemmän.
Jos et itse ole kiusaaja, olet sitten kiusattu. Niin se tuntuu menevän niin koulussa kuin työpaikoillakin. Eikö ole välimuotoa? Eikö jokaisella ihmisellä ole oikeus olla ja elää omana itsenään? En voi sitäkään ymmärtää ja se aiheuttaa minulle jatkuvaa pahaa oloa. Miksi sitä on pitänytkään syntyä tähän maailmaan? Kun osaisi nauttia edes niistä pienistä asioista joulun tullessa. Mutta olen liian nujerrettu jo, en osaa enää odottaa toisilta kuin pahaa itselleni. En osaa ottaa hyvää edes vastaan, alan kohta olla itse inhottava hyville ihmisille vaikkeivät he tietenkään ansaitse sitä. Sellaiseksi minut on tallottu. Ketään en silti halua loukata tahallani, en. Päinvastoin tahtoisin auttaa heitä, elämän hylkäämiä ja potkittuja, kuten myös itseänikin. Haluaisin myös lisää kovuutta itseeni, jotta pärjäisin. Mutta miten? En haluaisi silti menettää itsestäni kykyä tuntea, myötäelää ja herkkyyttäni. Ei ihminen ilman niitä ole ihminen, se on kuin kone, vajavainen sellainen.
Joulu tulee silti kuten joka vuosi tasaisen varmasti. Toivon oikein hyvää joulua ja uutta vuotta jokaiselle, mutta eritoten heille joilla on syystä tai toisesta vaikeaa; heille kuten myös itselleni soisin vieläkin parempaa joulua :).
"Tontut kurkistelevat ikkunan takaa"..
En voi sanoa edes läheisistäni niitä asioita mitä haluaisin, en voi sanoa että välittäisin heistä paljonkaan tai että olisin edes samalla aaltopituudella heidän kanssaan. Ehkä joidenkin mutta.. en usko. Kaikkein rakkaimmat läheiseni ovat kuolleet, toiset vaikuttavat olevan vain kaikesta kateellisia (turhaan) tai kommunikointi ei vain suju. Miksei minua ole siunattu yhtä suuren sydämen omistavilla sukulaisilla kuin itse olen? Miksi siitä minä joudun kärsimään, jatkuvasti?
Yksinäisyydessäni painin vain, taistelen olemassaoloni puolesta. En ole saanut myöskään koskaan näyttää jollekin oikeasti ihanalle miehelle miten paljon voisin välittää. He tuntuvat olevan lähinnä itsekeskeisiä materialisteja ja narsisteja, ainakin ne joita olen tavannut. Se kun on vielä ajan tyylikin. Mutta minä en siitä saa mitään, päinvastoin. Siitä vain kärsii. Olen syvällinen ja rakkaus olisi mulle tärkeintä maailmassa mutta sitä on vain vähemmän ja vähemmän.
Jos et itse ole kiusaaja, olet sitten kiusattu. Niin se tuntuu menevän niin koulussa kuin työpaikoillakin. Eikö ole välimuotoa? Eikö jokaisella ihmisellä ole oikeus olla ja elää omana itsenään? En voi sitäkään ymmärtää ja se aiheuttaa minulle jatkuvaa pahaa oloa. Miksi sitä on pitänytkään syntyä tähän maailmaan? Kun osaisi nauttia edes niistä pienistä asioista joulun tullessa. Mutta olen liian nujerrettu jo, en osaa enää odottaa toisilta kuin pahaa itselleni. En osaa ottaa hyvää edes vastaan, alan kohta olla itse inhottava hyville ihmisille vaikkeivät he tietenkään ansaitse sitä. Sellaiseksi minut on tallottu. Ketään en silti halua loukata tahallani, en. Päinvastoin tahtoisin auttaa heitä, elämän hylkäämiä ja potkittuja, kuten myös itseänikin. Haluaisin myös lisää kovuutta itseeni, jotta pärjäisin. Mutta miten? En haluaisi silti menettää itsestäni kykyä tuntea, myötäelää ja herkkyyttäni. Ei ihminen ilman niitä ole ihminen, se on kuin kone, vajavainen sellainen.
Joulu tulee silti kuten joka vuosi tasaisen varmasti. Toivon oikein hyvää joulua ja uutta vuotta jokaiselle, mutta eritoten heille joilla on syystä tai toisesta vaikeaa; heille kuten myös itselleni soisin vieläkin parempaa joulua :).
"Tontut kurkistelevat ikkunan takaa"..
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.