Tekee mieli kirjoittaa jotain itsekin, kun olen lukenut aikani näitä kaikenlaisia väittelyjä.
Minä en ole ateisti ja uskon Jumalaan, nimenomaan sellaiseen kristinuskon Jumalaan. Tämä on ehkä ainoa asia mitä voin varmuudella kertoa uskostani, kaikki muu on häilyvää.
Olin varmaan nuorempana paljon ehdottomampi kannanotoissani, uskoin, että ihmisen on "tultava uskoon", sillä muuten ei voi olla "kunnon uskovainen". Uskoontulemisen käsitin niin, että siinä tunnustaa nimenomaan muille ihmisille uskovansa Jumalaan. Olin aktiivinen seurakunnassa, lähes koko ystäväpiirini koostui samanlaisista uskovaisista nuorista. Olin kyllä mielestäni aika onnellinenkin silloin, en muistele seurakunta-aikoja pahalla. Jotain kuitenkin puuttui, kaikki ei ollut mielessäni ihan kohdallaan, mikä kieli siitä, että sellainen kuuliainen ja odotusten mukainen seurakuntauskovaisuus ei ehkä ollutkaan se ihan paras ratkaisu, ainakaan minulle.
Sitten sen tajusin: se mikä puuttui, oli oman itsensä hyväksyntä. Seurakunta oli kuitenkin aika sisäänpäin lämpiävä yhteisö, ja minä elin silloin sellaista elämää kuin minun odotettiin elävän, en sellaista elämää, kuin itse halusin elää. No, en väitä, etteikö yhteisön paine noin yleisestikin ottaen olisi sosiologispsykologisessa mielessä ihan terveellinenkin ilmiö estäen monien yleisesti moraalittomina pidettyjen asioiden toteutumisen, mutta liian tiukka yhteisön paine on joka tapauksessa aika lamaannuttavaa. Ainakin oli minun kohdallani.
Kyse oli seksuaalisuudesta, minut oli kasvatettu heteroyhteiskunnassa, ja heteroajattelu kai suorastaan kulminoitui tuohon seurakuntayhteisöön. Niinpä koin luonnollisesti olevani huono ihminen, epäonnistunut, kun en halunnutkaan itselleni vaimoa vaan haaveilin miehestä. En sitä itsekään ensin tajunnut, mutta jossain vaiheessa välähti, että siitä oli kyse. Aika pitkälle sitä pystyy itseäänkin huijaamaan, jos vain haluaa ja yrittää. Sen jälkeen kuin pystyin hyväksymään itseni homona, pystyin hyväksymään monia muitakin asioita. Tuntui, että uskonikin vahvistui, sillä en kokenut, että Jumala voisi olla vastaan sitä, minkä itse koen kauniiksi ja rakentavaksi asiaksi. No, ystävät ovat edelleen ystäviäni, mutta seurakunnan yleisen kannan hyvin tuntien en ole enää jäsen kyseisessä paikassa. Se on surullista, mutta minkäs teet. Tuulimyllyjä vastaan on vaikea taistella.
Minusta tuntuu, että samalla kun itsekunnioitukseni ja uskoni vahvistuivat, kannanottoni eri asioihin heikkenivät. Sekin kuulostaa aika loogiselta, nyt kun ajattelen. Kun ei tarvitse niin kovasti pönkittää omaa taustaansa, on helpompi kuunnella muita. Otetaan esimerkiksi vaikkapa Raamattu. En todellakaan usko, että se on sanasta sanaan kirjaimellisesti luettavaksi tarkoitettu. Mielestäni nimimerkki Jaska toi aika hyvin esille keskustelussa sen seikan, miten Raamatun sanoma unohdetaan helposti kun aletaan väitellä pilkunpaikoista. Ihmisethän sen ovat tosiaan kirjoittaneet eri aikoina, eri kulttuuriympäristöissä, he ovat kirjoittaneet mielipiteitään, ja oman aikansa lakeja ja ihanteita. Silti Raamatun sanoma pysyy tuoreena vuosisadasta toiseen, sanoma on aika pitkälle minun mielestäni kultaisen säännön mukainen, rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.
Ihmiset tuomitsevat toisaan kovin kärkkäästi nykyään. Tai ehkä ovat aina tuominneet, emmehän me voi oikeasti puhua muusta kuin omasta ajastamme. Joku ihmetteli, miten Jumala voisi olla niin julma, että heittäisi Afrikan ei-uskovaiset ja jo muutenkin kärsineet ihmiset helvettiin vain siksi, että nämä eivät ole saaneet edes tietää kristinuskosta. No, minun mielipiteeni on se, että kukaan ihminen ei voi tuomita ketään helvettiin tai taivaaseen. Se on minusta kertakaikkiaan käsittämätön ajatuskin, että sellaisia asioita voisi noin vain kertoa muille ikään kuin varmana totuutena. Minulle riittää se, että itse uskon joutuvani taivaaseen, tai minkä mukavan paikan Jumala nyt sitten onkaan minulle varannut. Taivaskin on varmasti sellainen asia, mitä on mahdoton käsittää, vähän kuin ikuisuuskin. Minulle riittää se tieto, että se ei varmaan ole epämiellyttävää.
Kuten alussa sanoin, en ole ateisti, vaan uskon Jumalaan. Tekeekö tämä sitten minusta "kunnon uskovaisen"? Enpä oikein usko. Olen mielestäni aika huono sellainen, loppujen lopuksi. Minusta on mukava pohtia erilaisia asioita, katsella niitä eri näkökulmista, pohtia syitä ja seurauksia, mutta pelkkä pohtiminen ei mielestäni riitä, kun on luonteeltaan itsekäs eikä pääse tekoihin asti. Mielestäni todellisia uskovaisia ovat ihmiset, jotka tekevät rakkauden tekoja toisille ihmisille, välittävät heistä oikeasti niin, että eivät vain sääli, vaan tekevät epäkohdille jotain ja pyrkivät muitten ihmisten auttamiseen ja oikeaan tasa-arvoon. Ja minusta ateistitkin voivat tehdä ihan huomaamattaan Jumalan tahdon mukaisia tekoja, vaikka eivät teekään niitä ehkä samoista lähtökohdista kuin kristityt. Jumalan tahdon mukaisia ne silti voivat olla, ja voiko silloin tuomita ihmistä kovin herkästi? On helppo kauhistella maailman kauheuksia olohuoneen nojatuolista, vaikeampi on nousta vastustamaan niitä avoimesti. Itse syyllistyn ensimmäiseen vaihtoehtoon. No, ehkä tiedostaminen on jo askel oikeaan suuntaan. Ja aina voi olla ainakin ystävällinen muille ihmisille, se ei paljon maksa.
Itse huomasin aikoinaan, että jos joku etsii Jumalaa, niin hän myös löytää. Toisaalta, jos joku ei halua löytää Jumalaa, niin häntä ei kukaan eikä mikään vakuuta. Ei, vaikka "satapäinen enkelikuoro laulaisi 'hyvää syntymäpäivää' kotiovella", niin kuin eräs ystäväni asian muotoili. Ymmärrän tämän niin, että kumpikin taho löytää tarvitsemansa argumentit omalle kannalleen, enkä niin ollen ole tuputtanut "tietoani" kenellekään ehdoin tahdoin. Mutta antoisaahan näistä asioista on silloin tällöin muuten keskustella.
Kommentoikaa, jos löydätte kommentoitavaa:)
Minä en ole ateisti ja uskon Jumalaan, nimenomaan sellaiseen kristinuskon Jumalaan. Tämä on ehkä ainoa asia mitä voin varmuudella kertoa uskostani, kaikki muu on häilyvää.
Olin varmaan nuorempana paljon ehdottomampi kannanotoissani, uskoin, että ihmisen on "tultava uskoon", sillä muuten ei voi olla "kunnon uskovainen". Uskoontulemisen käsitin niin, että siinä tunnustaa nimenomaan muille ihmisille uskovansa Jumalaan. Olin aktiivinen seurakunnassa, lähes koko ystäväpiirini koostui samanlaisista uskovaisista nuorista. Olin kyllä mielestäni aika onnellinenkin silloin, en muistele seurakunta-aikoja pahalla. Jotain kuitenkin puuttui, kaikki ei ollut mielessäni ihan kohdallaan, mikä kieli siitä, että sellainen kuuliainen ja odotusten mukainen seurakuntauskovaisuus ei ehkä ollutkaan se ihan paras ratkaisu, ainakaan minulle.
Sitten sen tajusin: se mikä puuttui, oli oman itsensä hyväksyntä. Seurakunta oli kuitenkin aika sisäänpäin lämpiävä yhteisö, ja minä elin silloin sellaista elämää kuin minun odotettiin elävän, en sellaista elämää, kuin itse halusin elää. No, en väitä, etteikö yhteisön paine noin yleisestikin ottaen olisi sosiologispsykologisessa mielessä ihan terveellinenkin ilmiö estäen monien yleisesti moraalittomina pidettyjen asioiden toteutumisen, mutta liian tiukka yhteisön paine on joka tapauksessa aika lamaannuttavaa. Ainakin oli minun kohdallani.
Kyse oli seksuaalisuudesta, minut oli kasvatettu heteroyhteiskunnassa, ja heteroajattelu kai suorastaan kulminoitui tuohon seurakuntayhteisöön. Niinpä koin luonnollisesti olevani huono ihminen, epäonnistunut, kun en halunnutkaan itselleni vaimoa vaan haaveilin miehestä. En sitä itsekään ensin tajunnut, mutta jossain vaiheessa välähti, että siitä oli kyse. Aika pitkälle sitä pystyy itseäänkin huijaamaan, jos vain haluaa ja yrittää. Sen jälkeen kuin pystyin hyväksymään itseni homona, pystyin hyväksymään monia muitakin asioita. Tuntui, että uskonikin vahvistui, sillä en kokenut, että Jumala voisi olla vastaan sitä, minkä itse koen kauniiksi ja rakentavaksi asiaksi. No, ystävät ovat edelleen ystäviäni, mutta seurakunnan yleisen kannan hyvin tuntien en ole enää jäsen kyseisessä paikassa. Se on surullista, mutta minkäs teet. Tuulimyllyjä vastaan on vaikea taistella.
Minusta tuntuu, että samalla kun itsekunnioitukseni ja uskoni vahvistuivat, kannanottoni eri asioihin heikkenivät. Sekin kuulostaa aika loogiselta, nyt kun ajattelen. Kun ei tarvitse niin kovasti pönkittää omaa taustaansa, on helpompi kuunnella muita. Otetaan esimerkiksi vaikkapa Raamattu. En todellakaan usko, että se on sanasta sanaan kirjaimellisesti luettavaksi tarkoitettu. Mielestäni nimimerkki Jaska toi aika hyvin esille keskustelussa sen seikan, miten Raamatun sanoma unohdetaan helposti kun aletaan väitellä pilkunpaikoista. Ihmisethän sen ovat tosiaan kirjoittaneet eri aikoina, eri kulttuuriympäristöissä, he ovat kirjoittaneet mielipiteitään, ja oman aikansa lakeja ja ihanteita. Silti Raamatun sanoma pysyy tuoreena vuosisadasta toiseen, sanoma on aika pitkälle minun mielestäni kultaisen säännön mukainen, rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.
Ihmiset tuomitsevat toisaan kovin kärkkäästi nykyään. Tai ehkä ovat aina tuominneet, emmehän me voi oikeasti puhua muusta kuin omasta ajastamme. Joku ihmetteli, miten Jumala voisi olla niin julma, että heittäisi Afrikan ei-uskovaiset ja jo muutenkin kärsineet ihmiset helvettiin vain siksi, että nämä eivät ole saaneet edes tietää kristinuskosta. No, minun mielipiteeni on se, että kukaan ihminen ei voi tuomita ketään helvettiin tai taivaaseen. Se on minusta kertakaikkiaan käsittämätön ajatuskin, että sellaisia asioita voisi noin vain kertoa muille ikään kuin varmana totuutena. Minulle riittää se, että itse uskon joutuvani taivaaseen, tai minkä mukavan paikan Jumala nyt sitten onkaan minulle varannut. Taivaskin on varmasti sellainen asia, mitä on mahdoton käsittää, vähän kuin ikuisuuskin. Minulle riittää se tieto, että se ei varmaan ole epämiellyttävää.
Kuten alussa sanoin, en ole ateisti, vaan uskon Jumalaan. Tekeekö tämä sitten minusta "kunnon uskovaisen"? Enpä oikein usko. Olen mielestäni aika huono sellainen, loppujen lopuksi. Minusta on mukava pohtia erilaisia asioita, katsella niitä eri näkökulmista, pohtia syitä ja seurauksia, mutta pelkkä pohtiminen ei mielestäni riitä, kun on luonteeltaan itsekäs eikä pääse tekoihin asti. Mielestäni todellisia uskovaisia ovat ihmiset, jotka tekevät rakkauden tekoja toisille ihmisille, välittävät heistä oikeasti niin, että eivät vain sääli, vaan tekevät epäkohdille jotain ja pyrkivät muitten ihmisten auttamiseen ja oikeaan tasa-arvoon. Ja minusta ateistitkin voivat tehdä ihan huomaamattaan Jumalan tahdon mukaisia tekoja, vaikka eivät teekään niitä ehkä samoista lähtökohdista kuin kristityt. Jumalan tahdon mukaisia ne silti voivat olla, ja voiko silloin tuomita ihmistä kovin herkästi? On helppo kauhistella maailman kauheuksia olohuoneen nojatuolista, vaikeampi on nousta vastustamaan niitä avoimesti. Itse syyllistyn ensimmäiseen vaihtoehtoon. No, ehkä tiedostaminen on jo askel oikeaan suuntaan. Ja aina voi olla ainakin ystävällinen muille ihmisille, se ei paljon maksa.
Itse huomasin aikoinaan, että jos joku etsii Jumalaa, niin hän myös löytää. Toisaalta, jos joku ei halua löytää Jumalaa, niin häntä ei kukaan eikä mikään vakuuta. Ei, vaikka "satapäinen enkelikuoro laulaisi 'hyvää syntymäpäivää' kotiovella", niin kuin eräs ystäväni asian muotoili. Ymmärrän tämän niin, että kumpikin taho löytää tarvitsemansa argumentit omalle kannalleen, enkä niin ollen ole tuputtanut "tietoani" kenellekään ehdoin tahdoin. Mutta antoisaahan näistä asioista on silloin tällöin muuten keskustella.
Kommentoikaa, jos löydätte kommentoitavaa:)
Vastaukset 16
Vanhimmat
Jos saa kysyä: oletko naimisissa(naisen kanssa), oletko sinkku vai oletko jossain muussa suhteessa miehen/naisen kanssa?
Eri asia on, tarvitseeko vastata:)
Mutta joo, tällä hetkellä olen sinkku. En ole ollut naimisissa, en rekisteröidyssä parisuhteessa. Pitkässä (no pituus on tietenkin suhteellista, mutta kuitenkin...) suhteessa ja kihloissa olen ollut miehen kanssa, mutta pilasin koko jutun itsekkyydelläni.
vähäsen.
"Ja minusta ateistitkin voivat tehdä ihan huomaamatta,Jumalan tahdon mukaisia tekoja,vaikka eivät teekkään niitä samoista lähtökohdista kuin kristityt".
Kun ateisti tekee humanitaarisia tekoja ja humanitaarista työtä,pyytteettömästi.
Niin mikä on se ero kristityn kanssa lähtökohdista?
Olisiko siinä,että ateisti ei odota palkkiota Jumalalta,eikä taivaspaikkaa?
"voiko ihmistä tuomita silloin kovin herkästi".
Niin miksi pitäisi tuomita?
"Toisaalta jos joku ei halua löytää Jumalaa,niin häntä ei kukaan tai mikään vakuuta".
Totta kait vakuuttaa,tuo ne sata enkeliä ja Jumala puhumaan senaatintorin rappusille,niin olen täysin vakuuttunut.
"Totta kait vakuuttaa,tuo ne sata enkeliä ja Jumala puhumaan senaatintorin rappusille,niin olen täysin vakuuttunut."
lauseesi todistaa sinut IDIOOTIKSI.
Valitettavasti.
sinut "uskovaiseksi".
Niin, ero ateistin ja kristityn tekemissä pyyteettömissä teoissa voi (ehkä) olla siinä, että kristitty tekee sen, koska kokee sen velvollisuudekseen Jumalan edessä, ja minun mielestäni (ei varmaan sinun mielestäsi) Jumala antaa siihen myös jonkinlaisen innostuksenkin. Kristitty ei ehkä ajattele niin usein tekemiään tekoja, vaan ne voivat tulla ehkä useammin luonnostaan, ikään kuin "uskon kautta". Ja usko voi ehkä muuttaa aiemmin hyvin itsekkään ihmisen vähemmän itsekkääksi. Ateisti taas ehkä pyrkii enemmän saamaan yleistä hyväksyntää pyyteettömillä teoillaan. No joo, tässä voin olla hakoteillä siinä mielessä, etten ole ollenkaan varma, voiko kukaan ihminen oikeasti tehdä mitään pyyteetöntä, vai tekevätkö kaikki ihmiset kaiken itsekkäistä motiiveista. Mutta ainakin kristittyjen välinen rakkaus on minullekin ollut todellista, se on sellaista välittämistä, mihin en pysty ateistin ja kristityn välisessä suhteessa. (Ja jos joku torvi ei nyt ymmärrä, niin en todellakaan puhu seksistä...)
Joo, ja tuo tuomita-verbi lipsahti minultakin ilmeisen varomattomasti. Ei tietenkään pidä tuomita ketään, joka tekee epäitsekkäitä tekoja.
Mutta tuosta viimeisestä kommentistasi olen suuresti eri mieltä kanssasi. Näetkös, usko ei synny siitä, että sinä näet jotain, se ei synny siitä, että joku kertoo sinulle jotain, se syntyy siitä, kun Jumala kutsuu sinua sydämessäsi. Niinpä satapäisen enkelikuoron nähdessäsi sitä et suinkaan alkaisi uskoa Jumalaan, jos et sitä koskaan ole pitänyt edes mahdollisena, vaan ehkä yrittäisit unohtaa koko asian, pitäisit ehkä stressin aikaansaannoksena koko juttua. Ainoastaan, jos jo valmiiksi uskoisit Jumalaan, voisit pitää kyseistä kuoroa vahvistuksena uskollesi. No, tuskin kumpikaan meistä koskaan näkee tuota kuoroa, mutta on hyvä olla silti rehellinen itselleen:)
...aina sitä, että miksi homot väkisin koittavat tunkea mukaan uskontoihin, kun kerran Raamattu kieltää homouden.
sitten olet täällä?
...homouskovaisten kiusaksi..ehkä.
mutta tuskin tulet ihmettelystäsi hullua hurskaammaksi. Omalla kohdallani nämä asiat eivät mielestäni liity toisiinsa millään lailla, siis ainakaan siinä mielessä, että toinen asia olisi seurausta toisesta. Yhtä hyvin kuin homo ja uskovainen voisin olla insinööri ja keskustalainen (huomatkaa, _voisin_ olla, luojan kiitos en ole...;) Ja harvemmin ihmetellään "miksi ne insinööritkin aina tunkee sinne Keskustapuolueen piireihin...". Eli ehkäpä mielipiteestäsi vain kuultaa juuri se omasta mielestäni aika kapea ja ennakkoluuloinen käsitys, että homot on tuomittu jo ennalta helvettiin, ja että kahden miehen välinen rakkaus on auttamatta out Jumalan silmissä. No, minun kohdallani näin ei ole, joten minä tungen itseni juuri niihin piireihin kuin haluan. Ja jos luit tarkkaan tuon ensimmäisen tekstini, sieltä on myöskin havaittavissa se seikka, että nimenomaan en enää käy aktiivisesti seurakunnassa sen yleisen mielipideilmaston vuoksi. Eli minä kerroin nimenomaan uskostani, en siitä, miten "yritän väkisin tunkea mukaan uskontoihin", niin kuin sinä asian ilmaisit.
... ei suinkaan kuulla se "kapea ja ennakkoluuloinen käsitys, että homot on tuomittu jo ennalta helvettiin,", kkoska theos ei usko a) tuomitsijaa olevan b) raamatun kertovan mitään todellista. Hän vain kulkee kirjaimellisten raamatunvääntäjien liekanarussa luuullen, että se on ainoa "oikea" tapa kristitylle lukea Raamattua. Voi voi. Kiitos muuten kirjoituksestasi - tunnethan Yhteys-liikkeen, darkfellow? www.yhteys.org, muistaakseni.
vielä tuota Yhteys-liikettä, mutta nettiosoite on oikea ja aion tutustua sivuihin lähiaikoina, ehkä ilmaisen tukenikin kyseiselle taholle. Katsotaan, katsotaan:)
Sää oot kuule uskovien mielestä tuomittu, koska Sää rakastat itseäsi, kuten Jumalakin on pelkkä itserakas tyyppi.
Uskovien mukaan kukaan ei saa rakastaa itseään, koska jos ihmiset rakastaisivat itseän, silloin He eivät tarvitse uskovien oppeja; uskovien oppi lepää siis sillä perustalla, että He opettavat oman itsensä (elämän) vihaamista, sillä ihminen lopettaa välittömästi uskonsa mihin tahansa uskontoon, kun Hän hyväksyy itsensä sellaisenaan!
Selvä. Uskovaiset saavat tuomita miten minut haluavat, hehän eivät kuitenkaan lopullista päätöstä tee:) Kuten jo aiemmin sanoin, ihmettelen ihmisten intoa tuomita toisia ihmisiä. Varmaan kuuluu ihmisen perusluonteeseen.
Ihmettelen vaan, ketkä (uskovaiset?) ovat sinulle tuollaista pajunköyttä syöttäneet, että itseään ei muka saisi rakastaa, eikä elämää. Siis nimenomaanhan se menee niin, että ensin täytyy pystyä rakastamaan itseään, ennen kuin pystyy rakastamaan muita ihmisiä. Jos halveksisin itseäni, tai vihaisin elämää, niin todennäköisesti vihaisin Jumalaakin, kun on minut syössyt sellaiseen kurjuuteen. Ehkä en edes uskoisi koko Jumalaan. Minä koen elämän minulle annettuna lahjana, ja jos vihaisin sitä, niin halveksisin myös lahjan antajaa.
En suinkaan koe olevani täydellinen, se on siis eri asia kuin itsensä rakastaminen, ja jos joskus hairahtuisin pitämään itseäni virheettömänä, niin ehkä silloin uskonikin laimenisi. No, en usko sellaisen päivän koittavan. Kuten aiemmin sanoin, olen itsekäs luonne, enkä varmaan siitä muuksi muutu vaikka kuinka toivoisin.
Ja vielä haluan huomauttaa, että muitten ihmisten suulla puhuminen, varsinkin jos on kyse isosta yleistävästä joukosta (esim."uskovaiset") on hyvin heikkoilla jäillä kävelemistä. Vielä huterammalla pohjalla se on, jos ei itse kuulu kyseiseen joukkoon. Eli kovin suuresti en pelkää ainakaan omien uskovaisten ystävieni tuomiota sinun mielipiteesi perusteella:D
ja pohdittu. Onpa virkistävää lukea joskus kirjoitus, jossa puhutaan vain omasta uskosta eikä tuomita tai syyllistetä muita. Huomasin kirjoituksessasi yhtäläisyyksiä oman ajatteluni kanssa, esim. "uskoontulemisen käsitin niin, että siinä tunnustaa nimenomaan muille ihmisille uskovansa Jumalaan" ja "...samalla, kun itsekunnioitukseni ja uskoni vahvistuivat, kannanottoni eri asioihin heikkenivät". Miksi tosiaan uskoontulemisesta täytyy tehdä niin näkyvä prosessi aivan kuin Jumala ei voisi hiljaa hiipiä sydämeen? Ja toisille täytyy todistaa olevansa uskova tai kristitty, pelkkä Jumalaan uskominen ei näytä riittävän vaan ns. todisteeksi on näytettä kuuluminen kirkkoon tai uskonlahkoon? Mitä suurempi on rauha ihmisen sisimmässä, sitä vähemmän hänen tarvitsee kiihkoilla ja puolustella. Esim. jos tietää olevansa älykäs, sitä ei tarvitse koko ajan todistella eikä loukkaannu, jos joku tokaisee, että jätitkö aivosi narikkaan. Sama juttu uskonnon/ateismin kanssa. Jos todella kokee sydämessään olevansa oikeilla jäljillä (mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että olisi sitä muiden mielestä), niin silloin toisen eriävät tai kärjistetyt kommentit eivät riko sisäistä rauhaa kuin korkeintaan typeryydellään.
Tahdoin vain sanoa, että jatka samaan malliin. Hyvää syksyn alkua sinulle.
Eli kiitos samoin, hyvää loppukesää ja syksyä sinullekin:)