Sian dialektinen logiikka

Pehr Evind Svinhufvud (1861 - 1944)
tasavallan presidentti, oikeusvaltion puolustaja, itsenäisyysmies



P. E. Svinhufvud oli Venäjästä irtautumiseen johtaneen oikeustaistelun näkyvin hahmo. Svinhufvud johti itsenäisyysjulistuksen antanutta ja vallankumouksen kukistanutta senaattia ja hankki Saksan tuen puolustuksen vahvistamiseksi. Pääministerinä ja presidenttinä hän johti 1930-luvulla kommunisminvastaisten lakien säätämistä ja taltutti Mäntsälän kapinaksi kärjistyneen oikeistoradikalismin sekä ohjasi Suomen ulkopolitiikan pohjoismaisen yhteistyön tielle. Vasemmiston vastaisen asenteensa vuoksi hänestä ei tullut koko kansan presidenttiä, vaikka hän leppoisana "Ukko-Pekkana" nauttikin laajaa suosiota.

Itsenäisen Suomen ensimmäinen valtionpäämies P. E. Svinhufvud vaikutti valtiollisen itsenäistymisen saavuttamiseen ja lujittamiseen kolmessa vaiheessa. Hän oli Venäjästä irtautumiseen johtaneen oikeustaistelun näkyvin hahmo. Hän johti itsenäisyysjulistuksen antanutta ja vallankumouksen kukistanutta senaattia ja hankki Saksan tuen puolustuksen vahvistamiseksi. 1930-luvun alussa hän ensin pääministerinä ja sitten presidenttinä johti ensin kommunisminvastaisten lakien säätämistä ja taltutti sitten Mäntsälän kapinaksi kärjistyneen oikeistoradikalismin sekä ohjasi Suomen ulkopolitiikan pohjoismaisen yhteistyön tielle. Jyrkän kommunismin ja vasemmiston vastaisen asenteensa johdosta hänestä ei tullut koko kansan presidenttiä, vaikka hän leppoisana "Ukko-Pekkana" nauttikin laajaa suosiota.


Ilman isää ja isoisää



Svinhufvudin lapsuutta leimasi isän ja isoisän menetys. Nuoruudessaan tai opiskeluaikaan hän ei poikennut ympäristöstään tavalla, joka olisi herättänyt huomiota tai ennakoinut hänen tulevia keskeisiä tehtäviään. Hänen isänsä, merikapteeni Pehr Gustaf Svinhufvud hukkui Kreikan saaristossa 27-vuotiaana, kun Pehr Evind oli vasta 2-vuotias. Svinhufvud vietti varhaislapsuutensa hämäläistä sukujuurta olevan isänsä isän, lääninkamreeri Pehr Gustaf Svinhufvudin kodissa Sääksmäen Rapolassa, jossa suku oli asunut viisi sukupolvea. Karoliiniluutnantti Pehr Gustaf Svinhufvud af Qvalstad oli muuttanut Ruotsista taloon kotivävyksi isonvihan jälkeen. Suku oli aateloitu 1574.



Rapola joutui pakkohuutokauppaan, kun isoisä ampui itsensä. Svinhufvud muutti alle kouluikäisenä äitinsä ja vuotta vanhemman sisarensa kanssa Helsinkiin. Kesät perhe vietti Kangasniemellä. Äiti palveli neljä vuosikymmentä Hypoteekkiyhdistyksen konttorissa eikä mennyt uusiin naimisiin.



Suomenkielinen Svinhufvud kävi ruotsinkielisen Helsingin normaalikoulun ja kirjoittautui 16-vuotiaana Keisarilliseen Aleksanterin Yliopistoon 1878. Siellä hän valmistui ensin filosofian maisteriksi pääaineenaan Suomen, Venäjän ja Skandinavian historia, jota G. Z. Yrjö-Koskinen opetti. Sen jälkeen hän suoritti molempien oikeuksien kandidaatin tutkinnon. Svinhufvudin asevelvollisuus rajoittui kolmena kesänä pidettyihin yhteensä 12 viikon reservinharjoituksiin.



Svinhufvudin lakimiehen ura eteni normaaleja latuja: hän yleni Turun hovioikeudessa porras portaalta, toimi asianajajana ja istui käräjät. Tavanomaisesta poikkeavana voidaan pitää sitä, että hänet kutsuttiin varsin nuorena, 31-vuotiaana, senaatin lainvalmistelukunnan jäseneksi. Svinhufvud oli kuusi vuotta mukana suunnittelemassa laajamittaista verouudistusta. Hän piti työtään puuduttavana ja siirtyi hovioikeuden asessoriksi 1902 asettaen vakaaksi tavoitteekseen maalaistuomarin rauhallisen elämän. Naimisiin Svinhufvud meni kolmannen serkkunsa Ellen Timgrenin kanssa, jonka suvussa oli useita lakimiehiä.



Svinhufvud osallistui valtiopäiville aatelissäädyssä sukunsa päämiehenä ensimmäisen kerran 1894, samana vuonna kun keisari Aleksanteri III kuoli ja Nikolai II:sta tuli hänen seuraajansa. Svinhufvud ei noussut näkyvään asemaan säätyvaltiopäivillä. Hän esiintyi valtiopäivillä lähinnä suomen kielen oikeuksien puolesta.



Laillisuuskonflikti tekee poliitikon



Svinhufvudin lahjakkaan, mutta kuitenkin melko tavanomaisen tuomarin virkauran rikkoi poliittinen konflikti, joka syntyi Venäjän pyrkimyksestä sulauttaa autonominen Suomi kiinteämmin itseensä venäläistämällä Suomen lainsäädäntöä ja yhteiskuntaa. Helmikuun manifestista 1899 käynnistynyt kehitys pakotti Svinhufvudin vaikeiden valtiollisten valintojen eteen. Hovioikeuden jäsenten tuli hänen mielestään noudattaa perustuslakia eikä laittomasti syntyneitä määräyksiä. Käytännön ongelmana oli suhtautuminen laittomien asevelvollisuuskutsuntojen toteuttamiseen.



Eräät helsinkiläiset valittivat Turun hovioikeuteen Uudenmaan läänin venäläisen kuvernöörin väkivaltaisuuksista tämän hajottaessa asevelvollisuuskutsuntojen yhteydessä 1902 sattuneen mielenosoituksen. Hovioikeus nosti syytteen kuvernööriä vastaan. Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov vaati toimenpiteiden keskeyttämistä, ja kun näin ei tapahtunut, hän vedoten asetukseen, jota Suomen kannalta pidettiin laittomalla tavalla syntyneenä, erotti 16 Turun hovioikeuden virkamiestä. Erotetut muodostivat hovioikeuden päättävien elinten enemmistön. Svinhufvudia pidettiin hovioikeuden vastarinnan sieluna.



Alun perin maltillisesta suomalaisen puolueen miehestä Svinhufvudista tuli jyrkkä perustuslaillinen, joka piti tuomarien ja virkamiesten vastarintaa oikeuskysymyksenä eikä nähnyt poliittisen tarkoituksenmukaisuuden tarjoavan kompromisseja. Erottamisensa jälkeen Svinhufvud muutti asianajajaksi Helsinkiin ja osallistui sekä valtiopäivien että passiivista vastarintaa johtaneen salaseura kagaalin poliittiseen toimintaan. Askeleen pidemmälle hän meni toimiessaan aktivistien pyynnöstä prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen murhanneen Lennart Hohenthalin puolustusasianajajana. Hän katsoi, että henkensä edestä taisteleva Suomi oli "oikeutettu käyttämään kaikkia niitä keinoja, joilla valtio puolustaa olemassaoloaan ja kansa kansallisuuttaan".



Svinhufvud oli nuorsuomalaisena poliitikkona keskeisesti mukana uuden eduskuntalaitoksen synnyssä ja tuli valituksi kansanedustajaksi. Hän yritti jättäytyä sivuun eturivin tehtävistä tultuaan valituksi Heinolan tuomiokunnan tuomariksi huhtikuussa 1906, mutta hänet valittiin kuitenkin ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan puhemieheksi, koska suurimmaksi puolueeksi nousseet sosialidemokraatit pitivät häntä "laittomuuden tunnetuimpana vastustajana". Pitkäaikaisena puhemiehenä hänen käsialaansa on pitkälle se verraten arvokas tyyli, jolla asioita eduskunnan täysistunnoissa on siitä pitäen käsitelty.



Svinhufvudin laillisuutta korostaneet puheet eduskunnan avajaisissa johtivat eduskunnan hajottamiseen. Valtiopäivien avajaisissa 1909 hän sanoi: "Suomen eduskunta ryhtyy työhönsä aikana, jolloin Suomen kansan mieltä synkistyttää tieto siitä, että Suomen asiain esittelyssä Korkealle Hallitsijalle edelleen noudatetaan järjestystä, joka on soveltumaton Suomen lakeihin ja käytännössä tuhoisa." Keisari hajotti välittömästi eduskunnan. Samoin kävi seuraavana vuonna.



Svinhufvud hyväksytti avajaispuheensa ennen niiden pitämistä eduskunnan suljetuissa istunnoissa. Hän oli kuitenkin omaksumallaan laillisuuskannalla ehdottomin, johdonmukaisin ja peräänantamattomin eikä suostunut taktisiin myönnytyksiin. Kun Svinhufvud ennen vuoden 1913 valtiopäivien avajaisia ilmoitti, että hän ei nytkään vaikenisi laittomuuksista, jos hänet valittaisiin puhemieheksi, sosialidemokraatit äänestivät omaa miestään peläten eduskunnan tulevan jälleen hajotetuksi. Svinhufvudia ei siis enää valittu puhemieheksi.



Svinhufvudia on arvosteltu siitä, että jyrkillä puheillaan hän käytännössä vaikeutti eduskunnan normaalia uudistustyötä. Toisaalta hänen jyrkkyydestään muodostui yksi niistä kiintopisteistä, joita vipuvartena käyttäen vastarinta kokosi voimansa ja johti Suomen itsenäistymiseen. 1900-luvun Euroopan historiassa on tavattu muitakin samankaltaisia linjanvalintoja, joissa yksilöt joutuvat valitsemaan, miten he suhtautuvat miehittäjänä pitämänsä vieraan vallan väkivalloin ylläpitämään järjestykseen. Erityisen kärjekkäänä tämä valintatilanne on koettu toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen miehitetyissä maissa. Toisaalla on kollaboraation eli yhteistoiminnan ja toisaalla passiivisen tai aktiivisen, usein maanalaisen vastarinnan tie. Tilanteesta, persoonallisuudesta ja varsinkin historiallisen kehityksen lopputuloksesta riippuen historia antaa arvoa eri tavoin eri toimintatavat omaksuneiden tekemille ratkaisuille. Svinhufvudin jyrkkää linjaa Suomen laillisten oikeuksien puolustajana autonomian aikana arvostettiin 1920-, 1930- ja 1940-luvulla, mutta ei sodan jälkeisinä vuosikymmeninä. 1990-luvulla Neuvostoliiton ja kommunismin kaaduttua hänen arvostuksensa alkoi jälleen lisääntyä.



Eduskunnan rivimieheksi jäätyään Svinhufvud vetäytyi Lappeen tuomiokunnan tuomariksi. Venäläiset pääsivät lopulta käsiksi suomalaisten vastarinnan ruumiillistumaksi kehittyneeseen Svinhufvudiin, kun Suomeen oli maailmansodan johdosta julistettu sotatila ja venäläisiä oli ryhdytty niin sanotun yhdenvertaisuuslain nojalla nimittämään Suomen virkoihin. Svinhufvud kieltäytyi noudattamasta venäläisen prokuraattori K. Kasanskin määräyksiä, joita hän piti laittomina, minkä perusteella hänet pidätettiin tuomarinpöydän takaa ja karkotettiin Siperiaan Tomskiin marraskuussa 1914.



Siperian karkotuksessa Svinhufvud eli varsin vapaasti metsästellen, käyden kirjeenvaihtoa kotimaahan ja seuraten kotimaan lehtiä. Hänen puolisonsa Ellen piti täysihoitolaa heidän kotonaan Luumäen Kotkaniemessä ja vieraili muutaman kerran miehensä luona. Siperiassa Svinhufvud oppi paikkaamaan itse omat vaatteensa ja kenkänsä. Siperiasta Svinhufvud piti yllä myös salaisia yhteyksiä jääkäriliikettä johtaneeseen aktivismiin. Jo lähtiessään hän oli luvannut palata "Jumalan ja (Saksan ylipäällikkö) Hindenburgin avulla". Kun tieto Venäjän maaliskuun vallankumouksesta saavutti Svinhufvudin karkotuspaikan Kolyvanin, Svinhufvud käveli kaupungin poliisikamarille ja ilmoitti mutkattomasti: "Se joka minut tänne lähetti on vangittu. Nyt minä lähden takaisin kotiin." Helsingin asemalla maanpaosta palaavaa Svinhufvudia juhlittiin kansallissankarina.



Itsenäisyys varmistetaan Saksan tuella



Heti Suomeen palattuaan Svinhufvud nimitettiin senaatin prokuraattoriksi eli nykyisen oikeuskanslerin viran hoitajaksi. Hänen tehtäviinsä kuului sortokauden ajan laittomuuksien tutkinta, mikä johti melkoisiin puhdistuksiin virkakunnassa. Oikeuskanslerina Svinhufvud epäröi ainoan kerran elämässään suuren luokan kysymyksen ratkaisussa. Vasemmistoenemmistöinen eduskunta siirsi niin sanotulla valtalailla 18.7.1917 "korkeimman" eli keisarin vallan sisäpolitiikassa itselleen, mutta Venäjän väliaikainen hallitus ei vahvistanut valtalakia, vaan määräsi eduskunnan hajotettavaksi. Senaatin oli päätettävä hajotuskäskyn toimeenpanosta, ja prokuraattorin oli lausuttava mielipiteensä päätöksen laillisuudesta. Svinhufvud ei hyväksynyt valtalakia ja toivoi eduskunnan hajoittamista, mutta toisaalta hänen omatoimisuuslinjansa teki vaikeaksi yhtyä väliaikaisen hallituksen hajotusmanifestissa käyttämiin perusteluihin. Hänen mukaansa hajotuskäsky oli laiton, sitten hän esitti perusteluja myös sen puolesta, ja kun senaatti äänin 7 - 6 päätti julkaista manifestin, hän ei merkinnyt vastalausetta senaatin pöytäkirjaan.



Bolshevikkien kaadettua Venäjän väliaikaisen hallituksen lokakuun vallankumouksessa Suomen senaatti ei enää tunnustanut heitä Suomen korkeimman vallan haltijoiksi ja totesi Suomen ja Venäjän valtioyhteyden lakanneen. Kesken vallankumousta Suomen vasemmisto järjesti suurlakon. Eduskunta julistautui 15.11.1917 Suomen korkeimman vallan haltijaksi. Sen jälkeen se valitsi itsenäisyyssenaatin, jonka puheenjohtajana eli pääministerinä Svinhufvud antoi itsenäisyysjulistuksen eduskunnalle. Hän kävi myös henkilökohtaisesti hakemassa lupauksen Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta neuvostohallituksen johtajalta Leniniltä vuoden viimeisenä päivänä Pietarissa. Neuvosto-Venäjän kansankomissaarien neuvosto antoikin virallisen tunnustuksen 4.1.1918.



Suomella ei ollut omaa armeijaa. Svinhufvudin senaatti ryhtyi luomaan Suomeen järjestysvaltaa, valtuutti Venäjältä joulukuussa 1917 Suomeen palanneen kenraali Gustaf Mannerheimin johtamaan hallituksen sotilaallisia valmisteluja ja pyysi Saksaa kotiuttamaan koulutuksessa ja taistelutehtävissä olleen suomalaisen jääkäripataljoonan ja lähettämään muuta sotilasapua.



Sosialistien julistettua vallankumouksen Suomessa tammikuun lopulla Svinhufvud johti senaattia aluksi maan alta Helsingissä. Hän lähetti Saksalle ja Ruotsille interventiopyynnön. Kapinan aikana punaiset ryöstivät Svinhufvudin kodin Kotkaniemen Luumäellä. Helmikuun alussa Svinhufvudin yritys paeta punaisesta Helsingistä lentäen epäonnistui koneen jouduttua moottorivian takia palaamaan takaisin. Maaliskuun alussa Svinhufvud pääsi lopulta pakenemaan Helsingistä suojeluskuntalaisten venäläiseltä vartiostolta valtaamalla jäänsärkijä Tarmolla Tallinnaan, josta hän jatkoi Berliinin. Suomen Saksan lähettiläs Edvard Hjelt oli muutamaa päivää ennen Svinhufvudin saapumista solminut Saksan kanssa sopimukset, joilla Suomi sidottiin sotilaallisesti, poliittisesti ja taloudellisesti Saksaan. Svinhufvudin rooli näiden sopimusten solmimisessa on epäselvä, mutta on todennäköistä, että hän tunsi ja hyväksyi sopimusten sisällön. Verhotulla järjestelyllä haluttiin ilmeisesti välttää hallituksen päämiestä kompromettoimasta itseään Suomen sitomisella Saksaan.



Syksyn 1917 ja kevään 1918 tapahtumat muuttivat Svinhufvudin puolessa vuodessa rauhanomaiseen oikeustaisteluun uskovasta tasavaltalaisesta aktiivista voimankäyttöä kannattavaksi monarkistiksi. Venäläisten joukkojen karkottamisesta alkanut vapaussota ja aseelliseksi taisteluksi kehittynyt vallankumous yhtyivät veriseksi sisällissodaksi, jossa venäläiset joukot tukivat punaisia ja johon saksalaiset joukot osallistuivat muun muassa valtaamalla Helsingin. Sota päättyi Svinhufvudin johtaman laillisen hallituksen voittoon.



Vallankumous ja sota saivat hallituksen myös vahvistamaan valtiojohdon asemaa. Svinhufvud valittiin toukokuussa maan "korkeimman vallan käyttäjäksi" eli ensimmäiseksi valtionpäämieheksi. Tässä tehtävässä hän omaksui aktiivisen toimijan roolin nimittäen J. K. Paasikiven pääministeriksi ja ryhtyen itse valtionpäämiehenä johtamaan Suomen ulkopolitiikkaa. Vallankumouksen jälkiselvittelyssä Svinhufvud yritti valtionpäämiehenä kiirehtiä valtiorikosoikeuksien työtä ja armahti syksyllä yli 36 000 punavankia samalla kun suurimman osan tuomioita lievennettiin.



Svinhufvud luotti vahvasti Saksan tukeen Suomen itsenäisyyden turvaamiseksi. Hän yritti saada sotilasliiton Saksan kanssa, mutta kun siitä ei tullut mitään, hän johti Suomen valtiosäännön muuttamista monarkistiseksi. Hän toimi aktiivisesti saksalaisen kuninkaan valitsemiseksi maahan matkustamalla henkilökohtaisesti Berliiniin ja pyytämällä Saksan keisari Vilhelm II:lta tämän poikaa Oskaria Suomen kuninkaaksi. Kuningashanke löi leimansa Svinhufvudin jälkimaineeseen pitkäksi ajaksi. Hän ajoi saksalaissuuntausta niin kuin yleensäkin välttämättömänä pitämäänsä toimintalinjaa erittäin tarmokkaasti. Monarkismi oli hänelle keino varmistaa Saksan tuki, ei päinvastoin. Svinhufvud ei missään vaiheessa ollut rojalisti.



Ensimmäisen maailmansodan päättyminen Saksan tappioon johti saksalaissuuntauksesta luopumiseen. Ensin Suomen kuninkaaksi valittu Hessenin prinssi Friedrich Karl neuvon saatuaan kieltäytyi ottamasta kruunua vastaan. Sitten valtionhoitaja Svinhufvud erosi joulukuussa ja maa palasi tasavallan tielle. Eronsa ehdoksi Svinhufvud asetti ulkopoliittisen suunnanmuutoksen eli sen, että maailmansodan voittajiin kiinteää yhteyttä pitänyt kenraali Mannerheim valittaisiin hänet seuraajakseen. Samalla Svinhufvud erosi myös prokuraattorin virasta, josta hän oli ollut virkavapaana, ja niin hänestä tuli lopultakin jälleen yksityishenkilö.



Maanpuolustushengen vahvistaja



Jättäydyttyään sivuun kaikesta valtiollisesta elämästä Svinhufvud oli muutaman vuoden Turkuun perustetun luottolaitoksen Suomen Vakuus Oy:n toimitusjohtajana, mutta uutta kokeileva yritys ei menestynyt. Parin vuoden pankkimiehen uran jälkeen Svinhufvud vetäytyi valtion myöntämän eläkkeen turvin Kotkaniemeen Luumäelle. Kotkaniemi oli Svinhufvudin edeltäjänä olleen Lappeen tuomiokunnan tuomarin maatila, jonka viljelys oli harrastusluonteista. Kerran aikaisemmin kun Svinhufvudilta kysyttiin, miten Kotkaniemen maanviljelys kannattaa, hän vastasi: "Kyllä se kannattaa, kun minä maksan menot ja Ellen saa tulot."



Jo Turussa Svinhufvud oli liittynyt suojeluskuntaan. Luumäellä siitä tuli hänen tärkein harrastuksensa. Viidessä vuodessa hän eteni sotamiehestä vääpeliksi tunnollisesti kaikki portaat edeten osallistuen myös järjestön hallintoon. Vanhana metsästäjänä hän aloitti aktiivisen ampumaharjoittelun kehittyen menestykselliseksi kilpa-ampujaksi. Svinhufvudista tuli nuoren tasavallan maanpuolustushengen ruumiillistuma, kivääriä suojeluskuntapuvussa kantava kansanomainen "Ukko-Pekka", jonka henkilökohtainen esimerkki vaikutti voimakkaasti suojeluskuntien työn laajenemiseen. Hän katsoi, että Suomen itsenäisyyden turvaaminen edellytti koko porvarillisen kansanosan osallistumista maanpuolustuksen vahvistamiseen.



Svinhufvud oli kokoomuspuolueen rivijäsen. Puolue nimesi hänet ehdokkaakseen 1925 presidentinvaaleihin, joissa hän sai 68 valitsijamiestä. Mutta kun valitsijamiesten neuvotteluissa näytti siltä, ettei hänellä ollut riittävästi kannatusta, puolueen valitsijamiehet äänestivät jo ensimmäisellä kierroksella toista kokoomuslaista Hugo Suolahtea.



Kommunismin vastaisen toiminnan järjestäydyttyä Lapuan liikkeeksi presidentti Lauri Kristian Relander kutsui Svinhufvudin pääministeriksi 1930. Svinhufvud piti hallituksen ensimmäisessä istunnossa puheen, jossa hän ilmaisi kaksoisstrategiaan perustuvan linjansa, jonka tavoitteena oli sekä kommunismin juuriminen että oikeusjärjestyksen voimassapitäminen. "Kun hallitus toimii maanpetoksellisten voimien kukistamiseksi, pitää hallitus välttämättömänä, että kaikki laillisuudesta poikkeavat teot ja toimenpiteet yksityisten kansalaisten tai kansalaispiirien puolelta heti lopetetaan." Svinhufvudin laillisuusvaatimusta vastassa oli lapuanliikkeen äärimmäisyysaineksien "me teemme mitä tahdomme" -asenne.



Hallituksen määräyksestä kaikki kommunistiset kansanedustajat pidätettiin. Kun eduskunta äänesti kommunistilait yli vaalien, hajotti presidentti Relander pääministerin esityksestä eduskunnan ja määräsi uudet vaalit, joissa porvarilliset ryhmät saivat lakien hyväksymiseen vaadittavan 2/3:n enemmistön.



1931 presidentinvaaleissa Svinhufvud oli lähinnä kokoomukseen nojaavan, mutta puoluerajat ylittävän vaaliliiton ehdokkaana saaden 64 valitsijamiestä. Kolmannessa äänestyksessä maalaisliitto tuli Svinhufvudin taakse, minkä ansiosta hän tuli valituksi 151 äänellä entisen presidentin K. J. Ståhlbergin saadessa 149 ääntä.



Vahva presidentti



Presidenttinä Svinhufvud kutsui ensi töikseen vuodesta 1919 valtiollisesta elämästä syrjässä olleen Mannerheimin uudistetun puolustusneuvoston puheenjohtajaksi. Hän antoi Mannerheimille suuret valtuudet johtaa myös puolustusvoimien operatiivisia valmisteluja sodan varalta.



Vakavimman haasteensa eteen presidentti Svinhufvud joutui, kun Mäntsälään helmi-maaliskuun vaihteessa 1932 sosialidemokraattien puhetilaisuutta estämään kokoontuneet suojeluskuntalaiset tekivät kapinan, jota Lapuan liikkeen johto ryhtyi myötäilemään vaatimalla hallituksen eroa. Kapinan uhatessa presidentti Svinhufvud otti hallituksen, armeijan ja suojeluskuntien operatiivisen johdon omiin käsiinsä. Käännekohdaksi muodostui presidentin radiossa pitämän puhe, jossa hän kehotti kapinallisia antautumaan ja käski kaikkia Mäntsälään aikovia suojeluskuntalaisia palaamaan koteihinsa. "Minä olen läpi pitkän elämäni taistellut lain ja oikeuden ylläpitämiseksi ja minä en voi sallia sitä, että laki nyt tallataan jalkojen alle ja kansalaiset johdetaan aseelliseen taisteluun toisiansa vastaan." Hän asettui henkilökohtaisesti kapinoitsijoita vastaan: "Kun nyt olen omalla vastuullani, kenestäkään riippumatta, ottanut vastatakseni rauhan palauttamisesta maahan, kohdistuu jokainen salahanke tästä lähtien, paitsi laillista järjestystä, myöskin minua vastaan henkilökohtaisesti, joka itse olen suojeluskuntalaisten riveissä marssinut yhteiskuntarauhan ylläpitäjänä." Hän lisäsi vielä: "Rauha on kiireimmiten saatava maahan, ja ne epäkohdat, joita valtiollisessa elämässämme on, sen jälkeen laillisessa järjestyksessä poistettavat."



Kapinan teki vaaralliseksi se, että sen vaatimuksia myötäilivät monet kenraalit. Entisten aktivistien valmistelut Mannerheimin nostamiseksi Suomen diktaattoriksi olivat varsin pitkällä. Mutta Svinhufvudin radiopuhe taittoi kapinan selkärangan, minkä jälkeen eri puolilta maata Mäntsälään lähdössä olleet suojeluskuntalaiset kääntyivät takaisin ja kapinalliset antautuivat.



Svinhufvud joutui sammuttamaan kapinan myös omassa perheessään, kun poika Eino Svinhufvud oli ilmoittanut lähtevänsä Mäntsälän miesten tueksi. "Minä sanon, että sinä et lähde täältä nyt mihinkään. Se mitä Mäntsälässä tapahtuu, on verrattavissa joukkohulluuteen. Sitä tartuntaa tähän perheeseen ei hankita!" Isä ja poika ottivat kovaäänisesti yhteen, ja vähä vähältä poika antoi periksi.



Mäntsälän kapinan vaikea jälkiselvittely ja talouspula johtivat maalaisliittolaisen J. E. Sunilan hallituksen eroon. Tilalle tuli edistyspuolueen T. M. Kivimäen johtama vähemmistöhallitus, jota voidaan hyvällä syyllä nimittää presidentin hallitukseksi. Svinhufvud osallistui aktiivisesti monien merkittävien sisäpoliittisten kysymysten käsittelyyn. Hallitus istui peräti melkein neljä vuotta, mikä merkitsi parlamentaaristen olojen huomattavaa vakiintumista, sillä edellinen ennätys oli alle kahden vuoden. Kivimäen hallitus yritti monin esityksin vahvistaa valtionpäämiehen ja hallituksen asemaa suhteessa eduskuntaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Samoin Svinhufvud epäonnistui henkilökohtaiseksi luonnehdittavassa yrityksessään ratkaista varsin sumeilemattomasti Helsingin yliopiston kielikysymys.



Ulkopolitiikassa lähdettiin Svinhufvudin presidenttikaudella Mannerheimin ja J. K. Paasikiven avustamana määrätietoisesti pohjoismaisen suuntauksen tielle. Suhteita Ruotsiin pyrittiin kehittämään kaikilla aloilla ja erityisesti puolustuspolitiikassa. Ulkopolitiikan käytännön johtamisen Svinhufvud jätti ulkoministereilleen Aarno Yrjö-Koskiselle ja varsinkin Antti Hackzellille. Svinhufvud ei tehnyt yhtään virallista valtiovierailua eikä sellaisia tehty hänen aikanaan Suomeen. Yksityisiä vierailuja sen sijaan oli useita erityisesti Viron ja Ruotsin kanssa.



Vuoden 1936 eduskuntavaalien jälkeen Svinhufvud ensin myöntyi 83 paikkaa eduskuntaan saaneiden sosialidemokraattien mukaan tuloon hallitukseen, mutta sitten hän perui lupauksensa. Tästä häntä arvosteltiin sekä presidentin liiallisena vallankäyttönä että poliittisesti epäviisaana menettelynä. Svinhufvud perusteli kantaansa lähinnä Suomen Sosiaalidemokraattisen Puolueen (SDP) ohjelman "marxilaisuudella", mutta tätäkin enemmän hänen kantaansa vaikutti kevään 1918 kokemus sekä Väinö Tannerin vähemmistöhallituksen ylimitoitettu ohjelma.



SDP:n sivuuttaminen hallitusta muodostettaessa ratkaisi 1937 presidentinvaalin. SDP otti tavoitteekseen Svinhufvudin syrjäyttämisen. SDP lupasi tukensa maalaisliiton ehdokkaalle, mikäli maalaisliitto muodostaisi yhteishallituksen SDP:n kanssa, mihin maalaisliitto suostui. Valitsijamiesten ensimmäisessä äänestyksessä Svinhufvud sai 94 ääntä, kun Ståhlberg sai 150 ääntä. Toisella kierroksella SDP siirsi kannatuksensa Kyösti Kalliolle, joka tulikin valituksi.



Svinhufvud oli valintaan tyytymätön, koska hän piti Kalliota liian heikkona. "Demokraattinen järjestelmä vaatii vastapainokseen, että ohjia pitelevät lujasti käsissään voimakkaat persoonallisuudet." Erotessaan presidentin tehtävistä Svinhufvud tiivisti poliittisen testamenttinsa: "Ensin on rajat turvattava, sitten vasta leipää levitettävä."



Svinhufvud vetäytyi jälleen Kotkaniemeen yksityishenkilöksi. Mutta talvisodan loppuvaiheessa hän matkusti Saksaan hankkiakseen tukea Suomelle. Hitler ei kuitenkaan suostunut ottamaan häntä vastaan niin kuin ei Mussolinikaan Roomassa, jonne Svinhufvud myös matkusti. Sen sijaan Svinhufvud tapasi paavi Pius XII:n.



Jatkosodan aikana Svinhufvud laati syksyllä 1943 pienenä painoksena painetun Kansallisen ohjelman, joka perustui Suur-Suomen luomiseen aktiivisella sodankäynnillä. Svinhufvudin hautajaisissa tammikuussa 1944 korostettiin peräänantamattomuutta Neuvostoliiton suuntaan, mitä paikalla ollut pääministeri Edwin Linkomies piti rauhantunnustelujen keskellä sopimattomana mielenosoituksena.



Perustuslaillisuuden paluu



Svinhufvudin jälkimaine on ollut vahvasti kaksijakoinen. Toisaalta hänen jykevä laillisuuskantansa, peloton ja henkilökohtaisiin uhrauksiin ja Siperian karkotukseen johtanut toimintansa Suomen oikeusjärjestyksen puolustamiseksi sortokausina ja hänen päättäväinen Mäntsälän kapinan kukistamisensa ovat jatkuvasti saaneet myönteisen arvostuksen osakseen.



Mutta toisaalta hänen poliittisen toimintansa yksiviivaisuutta ja erityisesti hänen totaalista turvautumistaan Saksaan 1918 on arvosteltu. Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä ei jyrkkä perustuslaillisuus eikä Saksan ystävyys ollut muotia. SDP:n torjumista 1930-luvulla pidettiin myös virheenä kun muutamaa vuotta myöhemmin oli nähty, mikä merkitys punamultahallituksen kautta vahvistetulla yksimielisyydellä oli talvisodassa.



Neuvostoliiton ja kansainvälisen kommunismin romahduksen jälkeen Svinhufvudin toiminta näyttäytyy jälleen uudessa valossa. Hänen aktiivinen kommunisminvastaisuutensa ja nuoren tasavallan maanpuolustuksen vahvistamiseen tähtäävä toimintansa vaikuttavat tämän päivän ihmiselle oikeaan osuneelta ja jopa harvinaisen kaukonäköiseltä linjalta.



Yhteiskunnalliselta näkemykseltään Svinhufvud oli "ukkotuomari", jonka oikeustaju, arvostelukyky ja kansanomaisuus ovat historiallista perintöä maalaispitäjien nimismiehiltä ja tuomareilta. Erityisesti vanhemmalla iällä omaksutun "Ukko-Pekan" muhean olemuksen alle kätkeytyi älykäs juristi, jonka poliittisen taktiikan taju oli huomattavan hyvin kehittynyt. Ulkokuoren pettävyys oli sukua kirjailija Frans Emil Sillanpään vanhemmiten omaksumalle "Taatan" roolille. Svinhufvudia voi pitää varsin oppineena käytännön lakimiehenä - olihan hänen peruskoulutuksensa laaja ja lisäksi hän oli kuusi vuotta lainvalmistelijana muun muassa tekemässä esitöitä aikansa suurelle verouudistukselle. Vaikka hänen lukeneisuutensa pohja etenkin vanhemmalla iällä kaventui, kykeni hän älykkäänä käytännön miehenä oivaltamaan nopeasti poliittisen tilanteen vaatimukset.



Näennäisen epäpoliittisuuden kuoren alla hänellä oli vahva ja hyvin toimiva näkemys valtiollisen elämän johtamisesta. Svinhufvudin valtiokäsitystä voi monessa suhteessa pitää peruskonservatiivisena. Hän ei ollut varsinaisen "yövartijavaltion" kannattaja, vaan katsoi, että vahvaa valtiota tarvittiin maanpuolustuksen ja oikeusjärjestyksen ylläpitämiseksi, mutta myös yhteiskunnallisten epäkohtien poistamiseksi.



Svinhufvudin vaikutus politiikkaan perustui paljolti hänen järkähtämättömään, peräänantamattomaan ja pelottomaan luonteeseensa, henkilökohtaiseen auktoriteettiinsa. Hän piti omaksumistaan periaatteista kiinni kaikissa oloissa ja ajoi poliittisia tavoitteitaan erittäin aktiivisesti. Tässä mielessä hän tuo mieleen Amerikan Yhdysvaltojen perustajan George Washingtonin. Kun muut painoivat päänsä alas, alistuivat ja taktikoivat, jäivät Washington ja Svinhufvud pystyyn, ja näyttivät suuntaa itsenäisyystaistelua käyville kansakunnille.



Johtamisessaan Svinhufvud loi oman esikuntansa, jonka jäsenille hän antoi suuren toimintavapauden. Hän johti kannanotoilla, linjanvedoilla, suuren strategian luomisella, ei yksityiskohtiin puuttumalla. Hänen vaikutusvaltansa ei perustunut laajaan ja jatkuvasti ylläpidettyyn henkilö- tai valtaverkostoon, vaan selkeästi ilmaistuihin periaatteisiin. Kriistilanteissa hän tarttui vahvalla kädellä myös päivittäiseen operatiiviseen johtoon.



Suuri murros Svinhufvudin aatemaailmassa tapahtui anarkian ja punaisen vallankumouksen aikana 1917 - 1918. Hän muuttui tasavaltalaisesta oikeustaistelijasta vahvan valtionpäämiehen, aktiivisen maanpuolustustyön ja ulkovaltojen avun kannattajaksi. Idealismi väistyi valtapolitiikan realiteettien tunnustamisen tieltä.



LIITETIEDOT



Pehr Evind Svinhufvud S 15.12.1861 Sääksmäki, K 29.2.1944 Luumäki. V merikapteeni Pehr Gustaf Svinhufvud ja Olga von Becker. P 1889 - 1944 Alma Ellen Timgren S 1869, K 1953, PV hovioikeudenneuvos Gustaf Werner Timgren ja Alma Sofia Malvina Svinhufvud. Lapset: Pehr Yngve S 1890, K 1991, varatuomari; Ilmo Gretel (Sommar) S 1892, K 1969; Aino Mary (Alfthan) S 1893, K 1980, hammaslääkäri; Eino Gustaf S 1896, K 1938, filosofian tohtori; Arne Bertel S 1904, K 1942; Veikko Eivind S 1908, K 1969, metsänhoitaja, kansanedustaja.



URA. Filosofian kandidaatti 1881; molempien oikeuksien kandidaatti 1886; varatuomari 1888.



Lainvalmistelukunnan jäsen 1893 - 1901; Turun hovioikeuden asessori 1902 (erotettiin 1903); Heinolan tuomiokunnan tuomari 1906; Lappeen tuomiokunnantuomari 1908 (erotettiin ja karkotettiin Siperiaan 1914).



Ritariston ja aatelin valtiopäiväjäsen 1894 ja 1899 - 1906; kansanedustaja, nuorsuomalainen puolue 1907 - 1914, 1917, kokoomuspuolue 1930 - 1931; prokuraattori 1917; valtakunnanoikeuden jäsen 1919 - 1931; senaatin puheenjohtaja 1917 - 1918; valtionhoitaja 1917; pääministeri 1930 - 1931; tasavallan presidentti 1931 - 1937.



Jäsenyydet: Tapaturmavakuutus Oy Kullervon johtokunta 1894 - 1901, 1920 - 1931; Skohan ja Sakon hallintoneuvosto, puheenjohtaja 1927; Enso-Gutzeitin hallintoneuvosto, puheenjohtaja 1918 - 1931; Kansallis-Osake-Pankin (KOP) hallintoneuvosto, varapuheenjohtaja 1920 - 1931; Karjalan kulttuurirahaston isännistö 1923, puheenjohtaja 1926 - 1944; Suomen Vakuus Oy:n toimitusjohtaja.



Kunnianosoitukset: Lukuisia koti- ja ulkomaisia kunniamerkkejä; filosofian kunniatohtori Helsinki 1919.