Joo, joo, on taas uusi keskustelun avaus, mutta. En tuo nyt omaa kantaani ilmi, jotta kenenkään uskovan tai kenenkään ateistin ei tarvitse vetää herneitä nenään. Miksi juuri sinä henkilökohtaisesti uskot Jumalaan? Onko se tapa ja tottumus vai pelkoa, mitä tapahtuisi, jos et sanoisi uskovasi? Onko se helpotusta ja lohdutusta arjen keskellä? Johtuuko se toisten - vanhempien, uskonyhteisön, hyvien ystävien - painostuksesta tai siitä, että et tahdo erota joukosta? Onko se pitkällisen etsinnän ja valinnan tulos, kun oletkin huomannut, että elämässä täytyy olla jotain ihmistä suurempaa?
Miksi sinä henkilökohtaisesti pidät itseäsi ateistina? Mitä mieltä olet muista yliluonnollisista asioista? Uskotko johonkin Kohtaloon tai ennaltamääräytymiseen vai pidätkö näitä asioita kokonaan ihmisten itselleen keksiminä lohdutuksina? Puhutteleeko astrologia sinua vai laitatko sen samaan ö-mappiin? Miten kestät tunteen elämän sattumanvaraisuudesta ja tarkoituksettomuudesta vai etkö ajattele niitä kuin ohimennen?
Tulitko uskoon tai ateistiksi vähitellen kasvuprosessisi aikana vai tapahtuiko jotain, mikä muutti kerralla maailmankuvasi? Miksi pidät kiinni käsityksestäsi, että Jumala on/Jumalaa ei ole? Voisiko tapahtua jotain, minkä seurauksena tulisit toisiin aatoksiin? Mitä tunnet sydämessäsi ihan oikeasti?
Ps. Puhutaanko jokainen vain omasta puolestamme vastapuolta arvostelematta ja haukkumatta? Olisi kiva saada tietää ihmisten pohjimmaisia tuntoja ilman, että tämäkin keskustelu ryöpsähtää käsistä haukkumiskilpailuksi.
Miksi sinä henkilökohtaisesti pidät itseäsi ateistina? Mitä mieltä olet muista yliluonnollisista asioista? Uskotko johonkin Kohtaloon tai ennaltamääräytymiseen vai pidätkö näitä asioita kokonaan ihmisten itselleen keksiminä lohdutuksina? Puhutteleeko astrologia sinua vai laitatko sen samaan ö-mappiin? Miten kestät tunteen elämän sattumanvaraisuudesta ja tarkoituksettomuudesta vai etkö ajattele niitä kuin ohimennen?
Tulitko uskoon tai ateistiksi vähitellen kasvuprosessisi aikana vai tapahtuiko jotain, mikä muutti kerralla maailmankuvasi? Miksi pidät kiinni käsityksestäsi, että Jumala on/Jumalaa ei ole? Voisiko tapahtua jotain, minkä seurauksena tulisit toisiin aatoksiin? Mitä tunnet sydämessäsi ihan oikeasti?
Ps. Puhutaanko jokainen vain omasta puolestamme vastapuolta arvostelematta ja haukkumatta? Olisi kiva saada tietää ihmisten pohjimmaisia tuntoja ilman, että tämäkin keskustelu ryöpsähtää käsistä haukkumiskilpailuksi.
Vastaukset 39
Vanhimmat
"Ps. Puhutaanko jokainen vain omasta puolestamme vastapuolta arvostelematta ja haukkumatta? Olisi kiva saada tietää ihmisten pohjimmaisia tuntoja ilman, että tämäkin keskustelu ryöpsähtää käsistä haukkumiskilpailuksi."
niin kauan kuin Pakana(M) on palstalla. :))
Ihmisiä, jotka nimenomaisesti eivät halua Pakana (M):n olevan palstalla, ikäänkuin hänen olemassolonsa tai olemassaolemattomuutensa jotain ratkaisisi. Ehkä on niin, että Pakana (M):n olisi joskus syytä katsoa peiliin, mutta sama koskee myös jokaikistä häneen huomionsa kiinnittävää.
sana Jumala sisältää minulle sellaisia kokemusmaailmoja, joihin olen törmännyt, jotka katson parhaaksi kuvata tuolla yleisellä sanalla. Henkilökohtaisesti uskonnollinen sanasto on ainoa _hyvä_ väline kuvata ajatuksia ja tunteita ja asioita, joita elämässäni olen havainnut. Lisäksi toki liitän Jumalaan myös sellaista, mikä ei ole itselleni välttämättä varmaa, mikä on puhtaasti joko rationaalista tai vaistonvaraista uskomista, oikeasti molempia sekaisin.
Olen myös tietoisesti tehnyt uskonnollisesta elämästä tavan ja pyrin joka hetki huomioimaan, onko siitä tavasta tulossa taakka vai palveleeko se elämääni jatkossakin. Minun on helppo sanoa sanoin ja ajatella ajatuksin, että "en usko Jumalaan", mutta koska kuitenkin sisäisesti uskon, mieluummin puhun niin kuin tunnen. Usko ei ole ajatus eikä tunne, joita tulee ja menee ja jotka vaihtuvat alati, vaikkakin uskoa voi ilmaista tuntein tai ajatuksin, tietysti myös monilla muilla tavoin.
Sanoista "Jumala on olemassa" en pyri tekemään tapaa vaan pyrin huolellisesti ja harvakseltaan käyttämään tuota ilmaisua. Mitä harvemmin sitä ajattelee ja sen sanoo, sitä merkityksellisempi siitä tulee sisällöltään.
Lohtua se (tuo sanonta) ei varsinaisesti tuo, näin koen, mutta monissa tilanteissa helpotusta, yhteneväisyyttä ja ihmisten välistä ymmärrystä. Vanhempien tai ystävien tai jonkun yhteisön painostuksesta ei voi olla kyse missään nimessä. Ennemminkin itseäni on syytetty siitä, että haluan vain erota joukosta (huom. päinvastainen kokemus, kuin mitä threadin aloittanut ajatteli kysymyksissään).
>>Onko se pitkällisen etsinnän ja valinnan tulos, kun oletkin huomannut, että elämässä täytyy olla jotain ihmistä suurempaa?
poika olin ja kirkossa istuminen oli niin tylsää. Ihmettelin suunnattomasti sitä miksi kaikkien täytyisi olla samanlaisia ollakseen kunnon ihmisiä, ja miksi joku joka luo jotain, haluaa luotujensa olevan sitä mitä he eivät ole?! synti ja so on. Epätäydellinen luoja.
Jokainen on kuites yksilö, omanlaisensa sellainen. Ehkä tällainen ajattelutapa juonsi siihen että alkoi kiinnostua biologiasta ja psykologiasta, ja siitä mitä ja mistä ihmisen toiminta saa alkunsa. Joillekkin se on jumala/saatana, joillekkin taas sähköistä kemiaa.
war is peace
olevaisiksi yhtä varmasti kuin keijukaiset ja menninkäiset. Uskonko menninkäisiin? En. Miksi sitten uskoisin johonkin jumaliin, jos niiden olemassaolosta ei ole kenelläkään tarjota yhtään parempia todisteita kuin menninkäistenkään olemassaolosta?
Käsitän siis näin: Jumalaa ei ole todistettu ja siksi et usko siihen. Minä en kysynytkään, miksi uskoisit, jos et usko. Miten sinusta tuli ateisti? Tunsitko jo lapsena pitkästyväsi uskontotunneilla vai tulitko vasta aikuisiällä vakuuttuneeksi siitä, että Jumalaa ei ole? Miten koet sen? Toivotko kuitenkin, että olisi jotain suurempaa, esim. Kohtalo? Vai ajatteletko, että sattuman ruletissa vain kävi näin?
Miten lakkasit uskomasta menninkäisiin ja tonttuihin?
Kysymyksesi oli samaa tasoa kuin minunkin kysymykseni.
Käsittääkseni en ole tuonut esille omaa kantaani uskontoon. Tai Jumalaan itse asiassa. Minusta ne ovat kaksi eri asiaa. Satuihin uskomisesta sanoisin sen verran, että kun ihminen lakkaa haaveilemasta ja näkemästä hiukan magiaa ympärillään, hän voi saman tien ottaa ja kuolla. Kuinka surullista onkaan tavata kolmekymppisiä ihmisiä, jotka katkerasti naurahtaen toteavat, että kyllä ne haaveet siitä karisevat, kun pääsen heidän ikäänsä. Voi harmi. Kun eivätpä ole karisseet. Ja tiedätkö mitä, rakas Pakanaseni, haaveeni ovat järjestelmällisesti toteutuneet. Joten ken uskoo onneensa, sen myös saavuttaa.
Miksi et, hyvänen aika, voi vastata, minkä vuoksi olet niin kiihkoileva ateisti? Olen kyllä tavannut ja tuntenut ateisteja koko elämäni ajan, mutta yksikään heistä ole raivoisasti puolustanut kantaansa. Olen sitä mieltä, että kaikkeen ei tarvitse suhtautua niin kiihkeästi. Joko sen vuoksi, että se on täysin hyödytöntä. Tai sen vuoksi, että ihminen, joka on ns. tasapainossa itsensä kanssa, ei tarvitse riehua ja raivota. Toki on hyvä puolustaa heikompiaan ja näin, mutta tällaisissa mielipideasioissa kiihtyminen vain nostaa verenpainetta ja räjäyttää pian ongelmakentät. Oikein hauskaa päivänjatkoa sinulle. Tontut alkavat muuten kohta kierrellä ja merkitä ylös, olemmeko olleet kiltteinä.
Muutama huomio ja viittaus oman uskoni kehittymiseen...
"minkä vuoksi olet niin kiihkoileva ateisti?"
Itse olin sitä, koska en tuntenut kaikkia vaihtoehtoja. Olin kristitystä perheestä ja, kun ei enää ollut Jumalaa, toisaalta pelkäsin, toisaalta olin epävarmuuden ja tietämättömyyden tilassa. Mitä on jäljellä talosta, kun seinät, katto ja lattia otetaan pois? Siinä tilassa olin.
Etsin uutta kotia, eikä se löydy aivan silmänräpäyksessä yleensä, ellei valitse toisen samanlaisen... luhistuvan kyhäelmän. Tuo taas ehkä liittyy siihen ahnauteen, jolla etsin sitä uutta kotia ja heilutin samalla raivoisasti kättäni sille hajonneelle 'kodille'.
"Olen kyllä tavannut ja tuntenut ateisteja koko elämäni ajan, mutta yksikään heistä ole raivoisasti puolustanut kantaansa."
En minäkään ateistina ole tuntenut henkilökohtaisesti ketään, joka olisi yhtä raivoisasti mesonnut kuin itse aikanani. Kun sitten taas tunsin uskovaisia, niin eivät hekään kovin raivoisasti minua vastaan puolustautuneet, mutta eipä asioista kovin syvällisesti tullut koskaan juteltua. Sen sijaan kirjeitse ja netitse asiat nousevat pöydän alta pöydälle ja keskustelujen luonne myös muuttuu helpommin tunneperäiseksi 'huutamiseksi'.
"Olen sitä mieltä, että kaikkeen ei tarvitse suhtautua niin kiihkeästi."
Usko on tunnepuolen asia, ei järkipuolen. Se tarkoittaa, että uskosta puhuttaessa tunteet ovat pinnalla, vähän samalla tavalla kun puhutaan politiikasta tai urheilusta ihmisten kanssa, jotka ottavat aiheen tunteella. Kaikki eivät kuitenkaan anna sille niin suurta merkitystä ja sen takia se ei myöskään ole tunne-elämää hallitseva. Sille ei yksinkertaisesti voi mitään, että osa ottaa nämä aiheet hyvin henkilökohtaisesti, eikä heitä siitä syystä pitäne alkaa hillitsemään. Jos heidän toimintansa sen sijaan menee vahingolliseksi itselle tai muille, he alkavat olla psyykkisen hoidon tarpeessa.
"Joko sen vuoksi, että se on täysin hyödytöntä. Tai sen vuoksi, että ihminen, joka on ns. tasapainossa itsensä kanssa, ei tarvitse riehua ja raivota."
Tasapaino... siinäpä urakka. :-) Mistä tietää, että ihminen on tasapainossa, niin että se on todella rehellistä tasapainoisuutta, eikä vain omaan uskoon nojautuva illuusio.
En minä ole ateisti. Minä vain en usko Lähi-Idän uskontojen jumaliin yhtään enempää kuin Lappalaisten seitoihin.
Mooseksen Jumala on minulle samanlainen satuolento kuin menninkäinenkin. Jos joku ei usko menninkäisiin, niin kiihkoiletko yhtä paljon kuin nyt?
yritän selventää: ymmärtääkseni tuo Trevelyan yritti lähinnä kysyä, miten koet, että oma maailmankatsomuksesi on muotoutunut. Hän ei kysynyt, miksi et usko juutalaisten heimojumalaan.
Ok, et ole ateisti, etkä kristitty. Miten siis maailmaa ajattelet?
mutta kertaakaan ei vastausta ole saatu. Pakanan tarkoitushan ei ole tuoda esiin täällä omia mielipiteitään ;)
*toiviorikkaana edelleenkin silti odottaa...*
Miten maailmaa ajattelen?
Olet siis sitä mieltä, että jokaisen uskottava johonkin mahdottomaan, jotta pystyisi selittämään mahdollisen?
... ei maailmankatsomuksen tarvitse olla teistinen. Kai sen tiesitkin?
Jokaisella ihmisellä on kuitenkin omat perusteensa jolta lähteä tulkitsemaan maailmaa, omat ihanteet, periaatteet. Se, että väittää, ettei itsellä ole lainkaan maailmankatsomusta, vaan pystyy katsomaaan & selittämään maailmaa "niin kuin se on", on narriutta ja vähintäänkin äärimmäisen epärationaalista ajattelua. Mutta - sitähän et suinkaan aikonut väittää?
Kuulosti siltä kuin olisit käyttänyt ateistia kristityn vastakohtana. Et ehkä tarkoittanut sitä niin, mutta vaihtoehtojahan on lukematon määrä. No, se nyt taisi olla turhanpäiväinen huomio. :-) Päivänjatkoa.
että ateismi on kristinuskon vastakohta, vaikka sana tietysti kattaa ateistisen suhtautumisen muihinkin uskontojen jumaliin tai jumaluuksiin. Ateismia nykyisessä merkityksessä ei ehkä edes olisi, jos kristinuskoa ei olisi tai se ei olisi saanut niin suurta kannattajakuntaa länsimailla.
Tarkoitin edellisen kirjoitukseni Pakana(M):lle. Sinä olet mielestäni vastaillut jokaisessa viestiketjussa asiallisesti ja pohdiskelevasti. Kirjoituksiasi on mukava lukea, koska et hyökkää ketään vastaan vaan puhut vain omasta puolestasi. Niinhän meidän kaikkien tulisi tehdä. Itsehän me parhaiten ajatuksemme tiedämme ja päätämme, kuinka tuomme ne julki. Minusta toisen ajatusten tai mielipiteiden röyhkeä lyttyyn lyöminen ei ole ansiokasta vaan pikemminkin kertoo siitä, että vastaaja ei löydä muuta tapaa ilmaista tunteitaan ja pelkojaan kuin hyökätä. Ehkä sanat ovat loppuneet kesken - tai sitten ajatus/ajatuksen taustalla olevien perusteiden pohdinta.
kiihkoile. Pyydän anteeksi närkästystäni. Sehän on jokaisen oma asia, uskooko vai ei ja mihin uskoo. Mutta se, mikä kirjoituksissasi toisinaan ärsyttää on se, että hyökkäät niin kiivaasti - miten sen nyt neutraalisti sanoisi - kaikkea yliluonnollista vastaan (ja uskallapas kirjoittaa, että et hyökkää KAIKKEA yliluonnollista vastaan, niin..). Toisaalta mielestäni et tuo omaa kantaasi sen enempää esille. Sinäkinhän voisit kertoa enemmän omasta elämänkatsomuksestasi ja maailmankuvastasi.
Tämän palstan kirjoittajat ovat hyvin temperamenttisia ja kovia puolustamaan näkemyksiään. Mutta yritän ajaa takaa ilmapiiriä, jossa jokainen toisi esille oman kantansa ihan rohkeasti pelkäämättä toisten aggressiivista suhtautumista. Se johtaa vain väittelyyn ja sanasotaan. Se taas ei mielestäni hyödytä ketään, jollei nimenomaan tarkoituksena ole saada purkaa patoutumiaan.
Vielä tuosta Jumalaan uskomisesta sen verran, että minulle toisten usko/uskomattomuus on se ja sama niin kauan kuin minulle ei tulla väkisin tuputtamaan kumpaakaan näkemystä. Koska oma elämänkatsomukseni on selvillä ja mietittynä (joskin elää ja muuttuu kokemusteni mukana elämän virrassa), en tarvitse (kestä oikeastaan, ärryn) toisia kertomaan, miten minun tulisi uskoa tai mihin tulisi olla uskomatta. Pyydän vielä sen verran anteeksi, että tarkoitukseni ei ole ollut väkisin saada sinua kirjoittamaan, että uskoisit johonkin, mihin et usko. Ehkäpä tässä koneen ääressä vain todella tulee kärjistettyä sanansa, normaalissa arkielämässä niitä sentään miettii hetken jos ei ennen, niin jälkeen.
väärinkäsitysten välttämiseksi, selvennys
Sitäpä nimenomaan tarkoitin, että ateismi kattaa kysymyksen: mikä kaikista jumalista ei ole totta. Jumalia on ollut jo paljon ennen kristinuskoa ja ateismia on ollut myös jo kauan ennen kristinuskoa, mutta ehkä termi itsessään on keksitty vasta kristinuskon myötä. Uskaltaisin melkein väittää, että ihmisen luonnollinen tila on jumalaton. Jos kysytään juuri puhumaan oppineelta, mikä tai kuka on Jumala, niin eihän se lapsi tiedä Jumalasta yhtään mitään, ennenkuin kerrotaan.
Huomasin, että se oli Pakana(M):lle, mutta toin julki sen, miksi itse olin aikanaan niin vimmainen. Sama vimmaisuus näkyy monissa uskovaisissa yhtälailla. Enkä itse keksi siihen muuta selitystä kuin epävarmuuden. Se on enemmän tai vähemmän pelkoa ja tietyllä tavalla ateismissa se tarrautuminen kertoo siitä, että taustalla on jotain, joka on käsittelemättä. Samoin uskovaisilla se voi olla sama syy tai sitten yksinkertaisesti uskonnon sisältä tuleva kehoitus uskoa tai joutua helvettiin pelottaa. Enkä minä itseasiassa ihmettele sitä, koska vielä omana ateisti/agnostikkoaikanani sitä asiaa mietin jonkinaikaa.
*Leikkii tyhmää*
minä en alkuunkaan käsitä sellaista mielipidettä, että jos minä olen "viemässä" Jumalan joltakin pois, niin minun pitäisi "tarjota" jotain tilalle.
Jos lapsi uskoo Joulupukkiin, ja sinä sitten kerrot totuuden jonain päivänä, niin pitääkö sinun tilalle antaa joku toinen paikkansapitämätön uskomuksen kohde?
on kuin päätä seinään hakkaisi.. Missä välissä minä pyysin tarjoamaan jotain tilalle? Siis anteeksi vain tyly kysymykseni, oletko oikeasti noin yksinkertainen vai esitätkö vain? Yksinkertaisuudella tarkoitan tässä yhteydessä sitä, että et ymmärrä, mitä sinulle yritetään selittää. Millaista työtä mahdat tehdä elääksesi ja ymmärrätkö saamasi ohjeet ilman rautalankamallia? Okei, okei, olin ilkeä, anteeksi.
Sinun ei tarvitse tarjota mitään Jumalan tilalle. Mutta usein ihmiset pohtivat, mistä maailma tullut, miksi maailma on tullut, mistä johtuu, että tuosta siemenestä kasvaa appelsiini, mutta tuosta siemenestä putkahtaakin omena, mikä määräsi alunperin sen, että tietystä siemenestä tulee tietynlainen kasvi ja mistä alun perin tuli elävää elämää, se ensimmäinen kasvi, se ensimmäinen eläin, miten tietoinen elämä alkoi kehittyä, mistä johtuu luonnossa näkyvä kerrannaisuus (esim. terälehtien muoto tai määrä) jne. Etkö todellakaan pohdi tällaisia asioita? Ajattelet, että evoluutiosta ja sillä selvä? Mutta mietipä syvemmälle äläkä sotke Jumalaa tähän vaan ihmettele lapsen lailla. Eikö elämä olekin ihmeellistä, suurenmoista? Ei sitä voi pelkistää "en usko menninkäisiin"-kommentteihin.
Eikä elämä ole uskomus. Elämää näkyy kaikkialla ympärillämme sillä hetkellä, kun avaamme silmämme ja katsomme. Sillä ei ole väliä, mistä se tuli tai johtuu. Mutta tärkeintä ja henkeäsalpaavinta on itse ihmettely ja pohtiminen.
Ihminen tietysti on eräässä mielessä Tabula Rasa syntyessään, mutta onko se luonnollinen tila ihmiselle? Ei ehkä sittenkään, koska ihmisenhän on luonnollista oppia lukemattomia asioita elämässään.
>>Jos kysytään juuri puhumaan oppineelta, mikä tai kuka on Jumala, niin eihän se lapsi tiedä Jumalasta yhtään mitään, ennenkuin kerrotaan
Tosin olen itsekin miettinyt,että ihmisellä on
tarve pyhyyden kokemiseen.Kukin kokenee sen eri
olosuhteissa.Kyllähän luonnonkansatkin ovat
palvoneet erilaisia jumalia.Ei ainoastaan lepytel-
läkseen vaan kokeakseen jotain sakraalia elämystä.
"Ihminen tietysti on eräässä mielessä Tabula Rasa syntyessään, mutta onko se luonnollinen tila ihmiselle? Ei ehkä sittenkään, koska ihmisenhän on luonnollista oppia lukemattomia asioita elämässään."
Uskoisin, että jumalaton tila on ihmiselle normaali. Sen sijaan täysin uskoton tai hengetön tila ei ole normaali. Kysymykset: miksi, miten ja milloin kuuluvat ihmisten peruskysymyksiin jossain vaiheessa elämää ja se tarkoittaa sitä, että ihminen on valmis vastaanottamaan siinä vaiheessa sen ensimmäisen tarjottavan. Jos lapselle sen sijaan kerrotaan hiljalleen kaikista mahdollisista jumalista, samoin tieteen löydöistä sun muista, lapsi saa vapaasti valita. Lapset eivät ole tyhmiä ja täytyy sanoa, että ehkä siien aliarviointiin aikanaan kaatui oman äitini yritykset kasvattaa minusta kunnon kristitty.
Se, että lapset oppivat kaikenlaista elämänsä aikana kuuluu luonnollisesti kehitykseen. Mutta sekään tuskin tarkoittaa, että olisi millään tavalla pakollista saada tietoonsa mitään jumalista. Ehkä filosofisessa mielessä, mutta mikä on todella jumalan olemassaolon merkitys konkreettisesti, elämän kannalta. Oppiiko ihminen ottamaan itsensä ja läheisensä huomioon oikealla tavalla katselemalla taivaalle tai rukoilemalla jumalaa pelastamaan kariutunut avioliitto?
"Voi hyvinkin tietää, mutta ei pysty sitä sanoiksi laittamaan ennenkuin hänelle opetetaan millä sanoilla ja ilmaisuilla sitä jotain tavataan kutsua. Eihän lapsi tiedä, että hellanlevy polttaa, jos häntä ei siitä opeteta, eikä lapsi tiedä, mitä on rakkaus, jos hän ei sitä tunnetta opi kutsumana jollain nimellä (eli siis me emme tiedä, mitä lapsi tietää, jos hänellä ei ole kommunikointivälineitä). Jumala sanana toimii juuri tuollaisena välineenä, näin olen ymmärtänyt."
Näillä on toki pieni ero. Jos ihminen polttaa sormensa levyllä, hän konkreettisesti kokee palaneen sormen ja kun sille annetaan nimi, hän osaa yhdistää niin kuumuuden kuin siitä seuraavan kivun. Samoin, jos ihminen näkee ympärillään rakkautta (ja ns. peilien kautta oppii tämän tunteen rinnastamaan omiin tunteisiinsa), sana on konkreettinen tunne. Jumala sen sijaan on aina uskon asia. Uskon kautta siitä voi tulla konkreettinen, mutta kaikki lapset eivät tätä asiaa opi. En minäkään ole sitä oppinut, Jumala ei ole konkreettinen minulle, toisinkuin se polttava levy tai rakkaus. Se, että joku lapsi ottaa sen itselleen, tuntee ne asiat, joista vanhemmat puhuvat ja oppii yhdistämään asiaa, niin lopulta voidaan puhua aika monesta asiasta, ei vaan Jumalan olemassaolosta. Voihan se yksinkertaisesti olla silloin 'ihme', 'ihmeellinen asia', 'se', Allah, Jahve, Sebaot, Kali tai Odin. Uskoakseni tästä jumalan kokemisesta ja ymmärtämisestä voi tulla konkreettinen asia koko maailmassa silloin, kun nämä kaikki ovat yhtä ja samaa Saatanaa myöten. Silloin kuin myös tunne on jotakuinkin sama niin uskovaisilla kuin ateisteilla. Mutta mikä on lopulta se sana, jolla tätä kokemusta ja tunnetta voidaan kuvata tai millä nimellä sitä kutsua?
"Eli ihminen on luotu oppimaan ja ihminen _joutuu_ oppimaan vääjäämättä monenlaisia asioita elämässään. Se on ihmisen luonnollinen tila. Ns. kehittyminen :) "
Aivan niin. Mutta tämä oppiminen ei tee Jumalan olemassaolosta välttämättömyyttä. Lapsi tulee vallan mainiosti toimeen ilman Jumalaa, muttei kovin hyvin ilman vanhempiaan.
"No se on minun mielipiteeni, mutta et taida olla tänään sunnuntaina web-projektin pariin ehtivä? Oleilen n. klo 15 netissä."
No, vastineena minun mielipiteeni =) En sitten koko juttua muistanut, kun oli jokseenkin vaikea viikonloppu. ICQ:ssa siitä pistin viestin. Keräilen hieman voimia taas kerran, mutta ensi viikonloppuna voisi koettaa 'kokoontua'. :-)
Enkä minäkään väittänyt kommentissani, etteikö ihminen voisi olla hengellinen, henkinen ja etsiä elämäänsä merkitystä ja tarkoitusta korkeammista voimista. Se voi olla koodattuna joihinkin, mutta kaikilla ei moista tarvetta ja kykyä ei ole. Uskoakseni 95%sesti tämäkin on kulttuurista perimää ja asiat voivat olla huomattavasti eri tavalla, jos lapsesta lähtien ihmiselle kerrotaan kaikki ne asiat, joita on saatu niin uskonnossa, uskossa, tieteessä ja kokemuksessa selville aikojen saatossa. Silloin kasvattajan vain pitää olla erityisen valveutunut näiden asioiden suhteen. Se, minkä päätöksen sitten tämän jälkeen lapsi tekee, on sitten 'korkeamman käsissä'.
Pyhyyden kokemus ei mielestäni koske siis niitä ihmisiä, jotka eivät tunne pyhyyttä tai ovat käsitelleet 'pyhät asiat' konkreettisesti ja ymmärtäneet, että kirjojen pyhät asiat voivat olla aikalailla poikkeavia niistä pyhistä asioista, joita elävässä elämässä on.
Lapsena löysin reinkarnaation, mutta sehän ei ole mikään uskonto sinällään. Näkemykseni mukaan ns. Jumala on kaikki mitä on olemassa ja kenties rapiat päälle, eli mahdollisesti eräänlainen kaiken yhdistävä (näkymätön) energia on vielä lisäksi. Ei ole mitään "jumalan" ulkopuolella, eikä jumala ole minkään ulko-, ylä- saati alapuolella, koska kaikki elävät olennot ja eloton aine yhdessä ovat "hän".
Jumalkokonaisuuden eri osat toimittavat tietysti eri tehtäviä. Osa saattaa huolehtia ns. luomisesta, mutta nämä osat eivät mielestäni ole palvonnan väärttejä koska ne ovat vain osia kokonaisuudesta. Suuri osa kokonaisuutta muodostuu ns. sieluista, jotka siirtyvät kehosta toiseen yhä monimutkaisempia ja tiedostavampia elämiä ja persoonallisuuksia kehitellen. Kun maailmankaikkeus tulee loppuunsa, kaikki vaipuu lepoon, mutta tod.näk. kaikki alkaa taas alusta uuden Big Bangin myötä.
Sydämessäni en voi uskoa muuta kuin että jumaluus on läsnä kaikessa. Ei ole olemassa mitään lopullista hyvää tai pahaa, on vain jumalenergian kokemuksia, joita se haluaa tullakseen itsestään yhä tietoisemmaksi.
Näkemykseni olen kehittänyt itse. Kotini ei ollut mihinkään suuntaan uskovainen (tosin isäni kokeili jossakin vaiheessa helluntalaisuutta). 2/3 osaa elämästäni olen pääpiirteittäin uskonut samalla tavoin, tosin ajatukseni ovat vuosi vuodelta syventyneet ja luotan aina vain enemmän siihen että ikuinen osa minussa on todella ikuinen, vaikka persoonani tulee häviämään siinä missä fyysinen kehoni, kun poistun täältä. En siis usko että "minä" säilyy. Itsetietoisuus voi säilyä, siksi voi muistaa ed. elämiäänkin. Itsellä ei ole sukupuolta, rotua yms.
Elämä ei ole minulle sattumanvaraista, koska uskon karmaan. Kärsin silti jos koen vastoinkäymisiä tai ihmiset ovat ilkeitä, sillä en ole erityisen ylenmäärin henkisesti kehittynyt yksilö. Minulle on sama eroanko joukosta vaikka kuinka räikeästi, mutta jos inkvisitio saapuisi Suomeen niin menisin ajatuksineni maan alle, sillä roviolle minulla ei ole mitään hinkua - eihän se mitenkään auttaisi henkisen tiedon välittämistä että ryhtyisin marttyyriksi...
"Miksi sinä henkilökohtaisesti pidät itseäsi ateistina?"
Kukaan ei ole esittänyt minulle sellaista pätevää perustelua tai todistetta, jonka pohjalta pitäisin jumalaan/jumaliin uskomista uskottavana tai hyväksyttävänä näkökulmana.
"Mitä mieltä olet muista yliluonnollisista asioista?"
Katso edellinen vastaus..
"Uskotko johonkin Kohtaloon tai ennaltamääräytymiseen vai pidätkö näitä asioita kokonaan ihmisten itselleen keksiminä lohdutuksina?"
En ja kyllä.
"Puhutteleeko astrologia sinua vai laitatko sen samaan ö-mappiin?"
Ei puhuttele. Kyllä astrologia on aika tiukasti muiden huuhaiden kanssa siellä ö-mapissa.
"Miten kestät tunteen elämän sattumanvaraisuudesta ja tarkoituksettomuudesta vai etkö ajattele niitä kuin ohimennen?"
Hyvin olen ainakin tähän asti kestänyt. Miksiköhän se muuttuisi? Tarkoitukseton? Höpsis. Minun tarkoitukseni on ainakin toimia lukemattomien elävien pikkuörvelöiden ja muiden vastaavien olioiden "kotina". :) (Muistelen lukeneeni jostakin, että vain 10% mukana raahaamistasi soluista on sinun omia ihmissolujasi).
"Tulitko uskoon tai ateistiksi vähitellen kasvuprosessisi aikana vai tapahtuiko jotain, mikä muutti kerralla maailmankuvasi?"
Vähitellen iän ja varsinkin tiedon karttuessa. Toisaalta en kyllä ikinä edes varsinaisesti uskonut. Vanhempani ja sukulaiseni ovat kaikki enintään ns. "tapauskovaisia", joten Jeesusta ja kumppaneita ei tuputettu minulle lapsena Ainoana Oikeana Totuutena(R).
"Miksi pidät kiinni käsityksestäsi, että Jumala on/Jumalaa ei ole?"
Johtuisiko siitä, että kukaan ei ole tarjonut sellaisia perusteluja/todisteita, jotka pakottaisivat minut arvioimaan asemaani uudestaan?
"Voisiko tapahtua jotain, minkä seurauksena tulisit toisiin aatoksiin?"
No totta kai. Jumala voisi vaikkapa ilmestyä minulle. Jos hän on kiireinen, niin tyydyn kyllä Jeesukseen, Pyhään Henkeen, enkeliin tai jopa Elvikseen. Saatanakin voisi ehkä tulla kysymykseen. Vaihtoehtoisesti joku voisi minun ja skeptikkolauman läsnäollessa muuttaa todistettavasti kupin bensaa viiniksi tai kävellä uima-altaan poikki vettenpäällä. Mahdollisuuksiahan on lähes rajattomasti. Vai onko em. liikaa pyydetty?
En ole sanan varsinaisessa merkityksessä uskovainen, mutta ainakin luulen uskovani Jumalaan ja olen kiinnostunut eri uskonnoista ja niiden ajatusmaailmoista ja merkityksistä.
Miksi? Meillä ei kotona oltu mitenkään ihmeellisen uskovaisia. Iltarukoukset opeteltiin ja olinpahan seurakunnan päiväkerhossa tms. ennen koulua kun kaikki muutkin oli. En ole myöskään koskaan ollut säännöllinen kirkossa kävijä. Ennen rippikoulua kuljin seurakunnan tapahtumissa ja nuortenilloissa mutta enimmäkseen ehkä seuran vuoksi, ja koska siellä oli hauskaa. Minulla on uskovaisia ystäviä ja ei-uskovaisia ja siltä väliltä. Kaikki ovat kuitenkin ihan suvaitsevaisia. Ehkä enemmänkin en ole mainostanut sitä että olen kiinnostunut uskonnoista kun siitä saa tietyn leiman. Olen lukenut yhtä sun toista myös muilta tieteen aloilta.
Olen myös nyt ollut mukana seurakunnan toiminnassa jonkin verran ja minulla on siitä pelkästään positiivisia kokemuksia, vaikka toki joillakin on siellä eri näkemykset kuin minulla.
Uskon luultavasti henkilökohtaisista syistä, uskon kokeneeni sellaista mikä todistaa minulle itselleni jotain tästä maailmasta tai pikemminkin tämän maailman ulkopuolelta. En edes usko että se todistaisi kenellekään muulle mitään. Usko on hyvin subjektiivinen kokemus. Ja vaikka objektiivisuus on tärkeää, vain subjektiiviset asiat tekevät elämästä elämisen arvoista.
Elämäni ei ole ollut ennen uskoa kovinkaan kurjaa, enkä edes tiedä missä vaiheessa olen alkanut uskoa johonkin korkeampaan voimaan. Elämäni ei ole siis sen myötä muuttunut, mutta olen saanut uskonnon kautta hienoja kokemuksia, mikä tarkoittaa lähinnä: tavannut erilaisia ihmisiä ja ollut eri paikoissa ja tehnyt asioita joita en olisi muuten tehnyt... kaikki tämä on ollut positiivista omalta kannaltani.
Kai kaiken kaikkiaan ajattelen, että todennäköisempää on, että on jotain mitä emmä ymmärrä/näe, kuin että ei ole. Mielestäni ei ainakaan ole todennäköistä, että elämä olisi syntynyt itsestään, tyhjästä. Mutta todennäköisyydet ovat todennäköisyyksiä ja nämä asiat ovat subjektiivisia, joten jokainen uskokoon mitä haluaa kun siitä vaan ei ole haittaa muille, ja kun vaan antaa minun uskoa miten minä haluan. Se kyllä raivostuttaa, jos joku LUULEE tietävänsä jotai siitä miten MINÄ uskon mutta puhuu ihan jotain muuta kuin mitä minä ajattelen. Väittää vaan tyyliin: "Joo, sellasia te kristityt ootte".
Mitä olen uskontoja tutkinut, niin ne ovat pohjimmiltaan aika samantapaisia (ateistillakin kai on samat arvot, joskaan ei rituaaleja). Pidän hyvin mahdollisina että ne ilmentävät samaa voimaa. En silti vaihtaisi kristinuskoa toiseen uskontoon, se olisi sama kuin vaihtaisin äidinkieltä; se mihin on syntymästä asti oppinut on luonnollisin ja paras tapa ilmaista itseään. Olemme kaikki kuitenkin syntyneet kristityssä kulttuurissa.
Aluksi ajattelin olevani agnostikko. Jos sanoo ettei Jumalasta voi olla mitään tietoa, koska sitä ei pystytä todistamaan suuntaan tai toiseen, niin se kuulostaa mielestäni aika tieteelliseltä. Silloin pystyy myös paremmin suhtautumaan muihin uskontoihin ja elämänkatsomuksiin.
Mutta henkilökohtaisten syitteni takia minulle itselleni on luontevampaa kallistua uskon puoleen. Silloin pystyn myös toisaalta paremmin ymmärtämään muitakin uskontoja ja elämänkatsomuksia, kun tiedän miltä heistä tuntuu. Miltä tuntuu kun uskoo vahvasti että jokin asia on tietyllä tavalla ja jotkut hyökkäävät provosoivasti sen kimppuun. Kuinka se tuntuu siltä että se hyökkäys kohdistuu omaan persoonaan, koska se katsomus on sen pohjana. Kuinka löytää mielenrauhan.
Kaiken kaikkiaan, en ole vielä matkani päässä vaan vasta aloittanut kuten olen aiemminkin sanonut :)
"Miksi sinä henkilökohtaisesti pidät itseäsi ateistina?"
En pidä itseäni ateistina. Olen uskova, henkinen ihminen, mutta en usko Jumalan olemassaoloon. Yleinen käsite tälle uskonpuutteelle on 'ateismi' ja sen vuoksi olen kategorioitavissa ateistiksi.
"Mitä mieltä olet muista yliluonnollisista asioista?"
En ole ikänäni törmännyt asiaan, joka olisi jollain tavalla yliluonnollinen. Aina näillä 'yliluonnollisille' asioille on löytynyt selitys. Sen sijaan luonnossa saattaa hyvin nähdä kaikkea ihmeellistä ja koko elämää voi pitää jollain tavalla yliluonnollisena. Mikään ei erityisesti yllätä minua, mitä vastaan tulee ja, jos todella jotain yliluonnollista tapahtuisi ja asian todistaisin, uskoni luonne muuttuisi hieman.
"Uskotko johonkin Kohtaloon tai ennaltamääräytymiseen vai pidätkö näitä asioita kokonaan ihmisten itselleen keksiminä lohdutuksina?"
En pidä niitä lohdutuksina, vaan loogisina askelina. Ihminen on yrittänyt järkeistää elämässä tapahtuvat asiat ja nähnyt niissä ehkä jonkinlaisia syy-yhteyksiä ajan kuluessa. Siitä on voinut olla helppo tehdä erilaisia johtopäätöksiä, joista yksi saattaa hyvin olla: "tämä oli kohtaloni, näin oli tarkoitettu."
Kohtalo, kuten sattuma ovat vain selitysmalleja tai teorioita siitä, miten asiat elämässä tapahtuvat.
"Puhutteleeko astrologia sinua vai laitatko sen samaan ö-mappiin?"
Sillä, mitä maapallon lähistollä tapahtuu ja mikä vetovoima vaikuttaa maapalloon, saattaa olla hyvin pieni vaikutus elämään täällä. Astrologia, ennustukset yms. sen sijaan ovat jälleen kerran selitysmalleja ja yrityksiä jollain tavalla järkeistää elämää. Joskus nämä arvaukset saattavat jopa osua oikeaan ja sen vuoksi on suosittua harrastaa astrologiaa.
"Miten kestät tunteen elämän sattumanvaraisuudesta ja tarkoituksettomuudesta vai etkö ajattele niitä kuin ohimennen?"
Enpä paljoa ole asiaa jaksanut päässäni pyöritellä. Tässä olen, en muuta voi, kuvaisi ehkä paremmin suhdettani tuohon sattumanvaraisuuteen. Enkä näe oikein muutenkaan järkeväksi miettiä sellaisia asioita, jotka ovat tapahtuneet 16 miljardia vuotta sitten. Ikäänkuin niillä todella olisi nykypäivän elämän kanssa jotain merkitystä. Mieluummin elän tässä päivässä. Tarkoituksen ole löytänyt. Elämä ei ole laisinkaan tarkoituksetonta, mutta pitää osata katsoa näiden kaikkien selitysmallien ohi. Ihmisen omasta elämästä löytyy tarkoitus, siinä missä se löytyy suhteessa muihin ihmisiin. Ehkä juuri sen tarkoituksen etsiminen on ihmisen olemisen tarkoitus?
"Tulitko uskoon tai ateistiksi vähitellen kasvuprosessisi aikana vai tapahtuiko jotain, mikä muutti kerralla maailmankuvasi?"
Tulin alunperin agnostikoksi, vaikka itseäni raudanlujasti pidin ateistina. Kristityn perheen uskosta oli vaikea luopua, koska pienenä poikana en tiennyt oikein mistään muusta. Keskustelut äidin kanssa eivät asiaa paljoakaan valottaneet, koska hänkin tiesi hyvin vähän mistään muustakuin kristinuskosta. Ateistiksi tulo on ollut siis kasvuprosessi, pitkällinen sellainen ja lopussa tarvittiin oivallus, samalla tavalla kuin siinä vaiheessa, kun luovuin perheeni uskosta. Lopulta nämä ovat olleet molemmat aika kivuttomia tilanteita, ikäänkuin hetken olisi ajatellut kirkkaasti ja kaikki on ollut jollain tavalla selvää. Olen siis menettänyt uskoni melkein yhtä hengellisellä ja ihmeellisellä tavalla kuin monet tulevat uskoon.
"Miksi pidät kiinni käsityksestäsi, että Jumala on/Jumalaa ei ole?"
En pidä niistä käsityksistä kiinni. Ne vain ovat. Pyrkimys on elämästäni kadonnut ja jäljelle on jäänyt elämä. Kokemisen kautta uskoni saattaa muuttua, mutta luulen, että elämä on juuri sitä, millaisena sen näen kaikessa julmuudessaan ja ihanuudessaan. Yksinkertaisesti, Jumala on menettänyt merkityksensä minun elämässäni samalla tavalla kuin joulupukki, jolla ei suurensuurta merkitystä ole elämässäni ollut koskaan.
"Voisiko tapahtua jotain, minkä seurauksena tulisit toisiin aatoksiin?"
Voi. Kunnioitan elämää ja olen nähnyt jo tähän mennessä niin paljon ihmeellisiä asioita, että osaan kyllä suhtautua. Jos jotain mullistavaa tapahtuisi, käsitykseni maailmasta muuttuisi välittömästi 'oikeille' urille. Jumalan en kuitenkaan koskaan usko ottavan minuun yhteyttä tai ilmestyvän minulle, mutta kaikenlaista muuta voi hyvinkin tapahtua.
"Mitä tunnet sydämessäsi ihan oikeasti?"
Asiaa voisi kuvata kaoottisella järjestyksellä. Tunnen helposti koko ihmisen tunneskaalan aina epävarmuudesta varmuuteen ja pelosta rohkeuteen. Typistettynä tämä tunneskaala tekisi minusta jollain tavalla sairaan, koska kieltäisin itsestäni asioita. Sitä en halua. Tiedän kuka olen vain tuntemalla kaikki tunteet ja tietämällä vielä niiden tunteiden alkuperän. Jos jokin tunne on itselleni selittämätön, pyrin löytämään siihen syyn. Rakkaus ja viha ovat tunteita muiden joukossa, mutta useita vahvempia. Tällä hetkellä tunnen vain väsymystä, surua ja hienoista epävarmuutta. Siirryn siis muihin puuhiin.
vastanneille. Oli mukava lukea kirjoituksianne ja kokemuksianne. Ja kiitos asiallisista vastauksistanne. Tästä on hyvä jatkaa.
>>Miksi juuri sinä henkilökohtaisesti uskot Jumalaan?>Onko se tapa ja tottumus?>Onko se helpotusta ja lohdutusta arjen keskellä?>Johtuuko se toisten painostuksesta?>Onko se pitkällisen etsinnän ja valinnan tulos?>Mitä mieltä olet muista yliluonnollisista asioista? >Tulitko uskoon kasvuprosessisi aikana vai tapahtuiko jotain, mikä muutti kerralla maailmankuvasi?
Kulkua kohti ja kohtaaminen.
>>Miksi pidät kiinni käsityksestäsi, että Jumala on?>Voisiko tapahtua jotain?>Mitä tunnet sydämessäsi ihan oikeasti?
Valvoja on ollut aina iloisesti ateisti sen kummempia asiasta paineita ottamatta (lukuunottamatta riekkumista täällä), Mutta tietoisuus on ihme juttu. Seuraava thrilleri on tosijuttu:
Ateisti hurahtaa - The Latvian Connection
Voiko ateistilla olla uskonnollisia tai mystisiä kokemuksia ?
Luulen, että melkein jokaisella suomalaisella on jonkin sortin mystistä elämystä lähenteleviä naturalistisia kokemuksia luonnosta. Kellä metsästä, kellä saaristosta tai lapin tuntureilta.
Omakohtaisesti on itselläni ollut yksi kokemus aikuisiällä jota voisi luonnehtia melkein uskonnolliseksi. Tippaakaan silti menettämättä ateismiani. Kysymyksessä ei tosin ollut hurahtaminen Jumalaan vaan käsitteeseen, nimeltä Latvia (kuulostaa typerältä myönnetään, mutta olen tosissani). Tapaus sattui kyllä kirkossa.
Seitsemän vuotta sitten olin työasioissa elämäni ensimmäistä kertaa Riikassa. Siihen aikaanhan Latvia oli maana harjoittelemassa omilla jaloilla seisomista, ja latvian kieli oli vasta vähän aikaa sitten otettu viralliseksi kieleksi. Kahtena edellisenä päivänä olin jo ollut paljon tekemisissä latvialaisten kanssa ja mielestäni latvialaiset ovat avoimimpia ja vastaanottavaisimpia ihmisiä mitä olen missään tavannut. Jotenkin samalla tavalla kuin suomalaiset, mutta ilman suomalaisissa olevaa rehvakkuutta.
Reissun 3.:nnen päivän illalla oli kuorokonsertti Riian vanhassa tuomiokirkossa, joka on rakennettu 1200-luvulla. Kirkko on kuuluisa vanhoista uruistaan ja kuorostaan. En pahemmin ole käynyt kirkkokonserteissa, mutta se esitys oli kuitenkin aivan uskomaton. En osaa sanoiksi pukea sitä tunnelmaa (tietenkään en kun nyt on kysymys mystisestä kokemuksesta), mutta jotenkin se kuoro
Kirkon tunnelma, seinällä roikkuvien keskiaikaisten saksalaisten paronien vaakunoiden kanssa ja urkuihin viritetty soundi ja kuorolaulu herättivät ikään kuin koko Latvian historian ja latvialaisuuden käsitteen henkiin. Ja sehän on niin riipaisevan synkkä että oksat pois.
Vaikka ristiretket noin yleensä ottaen ovat pieni sivuhuomautus historiassa, niin nimenomaan Latviassa niiden ja saksalais-kolonialisaation vaikutus tuntuu vieläkin (niin pahassa kuin hyvässäkin). Lyhyen itsenäisyyden jälkeen tulivat venäläiset ja se juttu vasta oli traaginen. Koko Latvia ja latvialaisuushan oli tarkoitus assimiloida pois.
Jotenkin tuli kokemus siitä, että kuoro onnistui virittämään koko Latvian tarinan - pakana (perkunas-jumala) ajoista saksalaisparonien hallinnan, uskonpuhdistuksen kautta Latvialaisuuden heräämiseen ja viimeksi Neuvostoliiton yritettyä murhata koko Latvia - niin huikeaksi kokonaisuudeksi, että kokemus oli liki mystinen - suora kytkentä käsitteeseen Latvia. Vieressä istunut venäläinen kollega (taatusti ateisti) ei edes kestänyt sitä vaan lähti kesken pois ! Sanoi että se kuoroesitys oli liian rajua kamaa. Sanoistahan ei meistä tietenkään kukaan ymmärtänyt mitään. Eikä meldodia ollut mitenkään kuvaileva vaan koko juttu oli tunnelmassa.
Olen miettinyt että, miten kummassa minäkin muka niin kauhean syvällisellä tavalla ymmärsin tuon jutun nimeltä Latvia. Minulla on sellainen tunne että se lähtee ihan siitä, että itämerensuomalaisethan ovat aikoinaan majailleet Latvian alueella. Latvian kansa on oikeastaan yhdistelmä suomalaissukuisista liiviläisistä, ja etelämpää tulleista balteista. Latvian kielessä on huvittavan paljon samankuuloisia sanoja. Tuli sellainen tunne, että suomalaisena meillä on jotain kulttuurellisiä hyvin kaukaa tulevia fiiliksiä, olkoot ne sitten meemejä tai Jungin hengessä kehitettyjä ugrilaisia arkkityyppejä, niin että se juttu kolahtaa aivan erityisellä tavalla.
Ehkä tuo Latvian kokeminen vastasi sitä kuin olisi tavannut pitkästä aikaa lapsuudessa menettämänsä veljen ja kuullut hänen hurjasta ja kurjasta elämästään (alkaa mennä aika pateettiseksi, mutta entäs sitten).
MIKÄ on huvittavaa, niin tuon reissun jälkeen innostuin asiasta niin paljon että olen halunnut mainostaa tätä hienoa kokemusta kaikille jotka jaksavat kuunnella ja halunnut tietää lisää. Sen jälkeen olen hankkinut Latvian kielen alkeisoppaan, käynyt kaksi kertaa Latviassa kiertelemässä (mm. katsomassa Liiviläisheimojen rippeitä) jne.
Hassusti käytös alkoi siis muistuttaa uskovaisten käytöstä, kun he kertovat hurahtamisestaan omaan uskoon. Paitsi että siis kun uskovaisten sanoma on
- Tutustukaa [valinnanvarainen oppi] niin ymmärrätte itseänne ja maailmaa enemmän
Niin minä sanon että
- Tutustukaa Latviaan (ja Liettuaan kans) niin ymmärrätte itseänne, historiaa ja suomalaisuuden olemusta paremmin
NO se onko se tällainen hurahtelu sitten vaarallista, tuntuu olevan niin kovin monelle se ainoa tärkeä ja mielenkiintoinen kysymys. Minusta ei ole, vaan se on luonnollinen osa sitä miten ihmisen aivot ja tietoisuus on rakentunut. Uskovaisetkin kai yleensä väittävät, että heidän uskonnollinen kokemuksensa on pelkästään positiivinen ja motivoiva.
Vaarallista on se, jos joku tarkoitusperiltään hämäräperäinen taho systemaattisesti ohjaa ihmisiä tiettyyn suuntaan. Tässähän tarvitaan sitten lisäksi katkeruuden kylvöä, pelottelua, valehtelua jne. Siitä milloin ollaan vaarallisella tiellä siitähän kertoo uskontojen uhrien tuki aika kattavasti.
Mutta että voiko ateistikin hurahtaa. Siis johonkin käsitteeseen ?
Voi.
P.S.
Jos joku vastaa tähän niin en pääse vastaamaan ihan heti takaisin kun on kiireitä.
P.P.S.
Get your kicks on route via Baltica.
että olipa se hieno juttu kaikkinensa! Kyllä itse näkisin, että ihmisessä on jotain olemuspuolia, joiden / jonka on mahdollista päästä käsiksi jopa tuollaiseen kansalliseen "henkeen". Uskonnosta tai maailmankatsomuksesta riippumatta. Tosin jonkinverran "avaruutta" täytyy silti olla siinä maailmankatsomuksessa, jokin aukko suurten ennakkoluulojen ja rationalismin muurissa. Tuota vois kuvata jossain mielessä syvähenkiseksi eläytymis-yhtymis-kokemukseksi.
On kirjan nimi. Olen lukenut sen kauan sitten ja mielessä pyörii ajatus lukea se uudelleen. William James pohtii siinä "uskonnollista kokemusta" "ihmisyyteen sisäänrakennettuna" ilmiönä. Nykyneurologeista Damasio painiskelee saman kysymyksen parissa, mutta nykyteknologian mahdollistamin välinein, paremmin edellytyksin.
Tunteet ja kokemus ja fysiologiset reaktiot kietoutuvat yhteen ja voimakas kokemus rakentaa aivojen neuraalisella tasolla uusia yhteyksiä ja voimistaa joitakin vanhoja ja kokemuksen jäljet jäävät vaikuttamaan loppuelämäksi.
Biologisen evoluution saatossa moisesta ilmiöstä on ollut mitä ilmeisimmin jotain hyötyä, esimerkiksi sitoessaan ryhmän jäseniä kiinteämpään vuorovaikutukseen ja keskinäiseen yhteyteen ja toisista huolehtimiseen.
Yksilön siihenastisesta viitekehikosta ja silloisesta kokemusympäristöstä seuraa tulkinta, mihin yhteyksiin kokemus liitetään ja mihin joukkoon ryhmädynamiikka sitoutuu.
Uskonnollisilla ja aatteellisilla karismaatikoilla ja manipulaattoreilla on kykyjä ja taitoja saada aikaan voimakkaita "uskonnollissävytteisiä" kokemuksia kuulijoissaan ja siten kerätä itselleen ja aatteelleen kannattajakuntaa.
"Uskonnollissävytteisen" kokemuksen resepti voisi olla sellainen, että mahdollisimman monen aistin kautta hyökätään ihmisen minuuden kimppuun. Näkö-, kuulo-, haju-, ja tuntoaistien kautta hyökkäävä aistimustulva kiihdyttää aivotoimintaa ja erilaisien hormonien tuotantoja kiihtyvänä kierteenä, kunnes päälle jysähtää jonkinlainen hurmos.
Kirkot ovat totutusti olleet uskonnollisen kokemuksen tapahtumapaikkoja:
-upeat rakenteet, kuvat, kynttilät, mahtavuus
-musiikin massiivipauhu sisikuntaa jyräävine infraäänineen
-suitsukkeiden huumaava tuoksu
-ihmismassojen läheisyyden tuntu
Edellisen kaltainen kokemus suhteutetaan tapahtumaympäristöönsä, eli kirkkoon ja uskontoon. Sinulla, ateismitaustasi johtuen, ei ollut olemassa lokeroa: "uskonto", johon kokemuksesi olisi voinut liittää, joten lähin käytössäsi ollut kategoria oli ilmeisesti kansa/kansallisuus/kansallinen kulttuuri =Latvia.
Oma uskonnollinen kokemukseni tapahtui yksinäisyydessä lukiessani kuvaraamattua. Samoja elementtejä siinäkin oli. Näköaisti-kuva, äänetönkin lukeminen muistaakseni aktivoi kuuloalueita aivoissa, painotuoreen kirjan tuoksu?, ihan muista asioista johtuen olin hyvin positiivisessa vireessä ja vastaanottavainen, raskaan aistiärsykkeisen pitkän päivän ja univajeen vuoksi puolustusmekanismit lamassa; ja kokemus pääsi hiipimään kimppuuni.
Liitin oman kokemukseni aihepiiriin, josta olin ollut jo jonkin aikaa kiinnostunut ja ilman muuta lukemaani kirjaan ja kohtaan, mikä sattumoisin sattui olemaan kristinuskon ehdoton ydin.
Luultavasti olisin silloisen tasaisenkin kehityskulun seurauksena siirtynyt uskovaisten leiriin, mutta ilman tuota kokemusta en ehkä olisi niin ääriehdottoman kokonaisvaltainen uskossani.
Raamatusta lainaillen, Paavali koki oman uskonnollisen kokemuksensa ja muuttui aatteidensa suhteen käänteisversiokseen. Hänkin puheissaan monesti palasi kokemukseensa ja oli kokemuksensa perusteella valmis mullistamaan koko silloisen maailman oman henkensä uhallakin.
Biologian ja neurologian tasoilla uskonnollinen kokemus voidaan mitata ja havaita, mutta ei sen mahdollisia yliluonnollisia syitä, mitkä uskonnollisissa yhteyksissä liitetään kuvioihin .
"Yliluonnollisen havaitsemisessa" tekisi mieli loikata teosofisen parapsykologian puolelle, koska sieltä puolelta voi löytää täsmällisimpiä selityksiä, joiden todestaotettavuus on sitten asia erikseen, mutta kenties jätämme sen puolen toistaiseksi...
Kiitos pos. palautteesta. Mietin vielä kirjoitettuani tuon stoorin, että meniköhän tuo juttu vähän överiksi, mutta olen silti näin jälkeenpäinkin valmis vannomaan, että kyse oli fiiliksestä joka oli selvästi enemmän kuin tavanomainen taide-elämys tai ahaa-oivallus.
"Tuota vois kuvata jossain mielessä syvähenkiseksi eläytymis-yhtymis-kokemukseksi"
OK
taitaakin kuulua ns. vastineiden raskaaseen sarjaan.
En ole niin perehtynyt asiaan että osaisin tässä referoida tunnettuja tutkimuksia vaan räpistelenpähän vain perässä joitain huomioita ja lisäkommentteja.
"Biologisen evoluution saatossa moisesta ilmiöstä on ollut mitä ilmeisimmin jotain hyötyä, esimerkiksi sitoessaan ryhmän jäseniä kiinteämpään vuorovaikutukseen ja keskinäiseen yhteyteen ja toisista huolehtimiseen. "
Jaa-a. Mielenkiintoinen ajatus. Oletko itse miettinyt asiaa tuolta kannalta vai onko siitä ollut keskustelua jossain.
"Liitin oman kokemukseni aihepiiriin, josta olin ollut jo jonkin aikaa kiinnostunut ja ilman muuta lukemaani kirjaan ja kohtaan, mikä sattumoisin sattui olemaan kristinuskon ehdoton ydin."
Hehhee. Samaa voisin sanoa omasta Latvia-kokemuksestani. Olin jo pidemmän aikaa ollut kiinnostunut Baltian maista ja siten ikäänkuin henkisesti valmistautunut vastaanottamaan "Latvian" sanoman kun se kohdalle tarjoiltiin.
Kuten tarinani ytimen oikein oivalsitkin, on minusta erityisen hassua juuri tämä analogia siihen miten "uskonnolliseen kokemukseen" joudutaan ja millaisia vaikutuksia sillä on fiiliksiin ja käytökseen.
"Uskonnollisilla ja aatteellisilla karismaatikoilla ja manipulaattoreilla on kykyjä ja taitoja saada aikaan voimakkaita "uskonnollissävytteisiä" kokemuksia kuulijoissaan ja siten kerätä itselleen ja aatteelleen kannattajakuntaa. "
Joopa. Ja vaikka tällä palstalla ollaan tyypillisesti erityisen tuohtuneita joistain omituisista lahkoista, niin omasta mielestäni juuri tällä hetkellä laajemmalle levinnyt kulttihenkinen vitsaus saattaa olla verkostomarkkinointi. Höynäytettiinpä Valvojakin kerran tällaiseen tilaisuuteen (mainostamalla sitä vallan joksikin muuksi) muinaisen perhetutun toimesta), ja se oli kyllä outoudessaan varsin huikeaa touhua. Uskonnollista kokemusta tavoitellaan esim. ihovoiteiden avulla http://convention.nuskinenterprises.com/. ks yleisemmin esim.
http://koti.mbnet.fi/mantynen/kultit.htm
No ovatko nämä kokemukset sitten totta. Toisinsanoen onko asia oikeasti niin kuin se kuvitellaan oivalletun kokemuksen kautta. Toteat että
"Biologian ja neurologian tasoilla uskonnollinen kokemus voidaan mitata ja havaita, mutta ei sen mahdollisia yliluonnollisia syitä, mitkä uskonnollisissa yhteyksissä liitetään kuvioihin."
Niin niinhän se on. Me yhdistelemme asiat miten osaamme omien tietoisten ja alitajuisten resurssiemme kautta. Se että onko saamamme kokonaiskäsitys oikea vai ei on sitten toinen juttu.
Jatkan jutustelua esimerkin valossa :
Otetaan vaikka impressionistinen maalaus. Siinä itse teos on olemassa vain tietyllä tietoisen tarkastelun tasolla. Jos katsomme liian läheltä, kuva häviää, ja jos liian kaukaa emme erota enää yksityiskohtia.
Mutta sitten voimmekin yhtäkkiä oivaltaa, että taiteilijalla onkin ollut kuvan avulla takaa-ajatuksena vietiä jotain laajempaa sanomaa. Toisinsanoen symboliikan tai värien avulla taiteilija onkin halunnut tuoda esille jonkin universaalimman ajatuksen.
Mutta tulkitsemmeko me tämän oikein vai emme ? Siinä viitekehykset pelannevat ratkaisevaa roolia.
Mainitakoon sitten että vanhassa Neuvosto-Latviassa (ja virossa ja Liettuassa) tämä piilomerkityksellinen viestintä kehitettiin huippuunsa. Taidenäyttelyt olivat täynnä maalauksia joihin oli esim. piilotettu Latvan lipun värejä. Typerä sensuuri ei tajunnut asiaa koska teoksen nimi saattoi olla vaikka "Nousu fasismin ikeen alta". Siinäkin oli yleensä vitsi, koska Neuvostotaiteen viimeisinä vuosikymeninähän sana "fasismi" yleensä tarkoitti sanaa "kommunismi" oikeasti.
Latvian itsenäistyttyä koko tämä taiteilijoiden mahdollisuus hauskuuttaa itseään ja yleisöään sensuurin kustannuksella sitten tietysti katosi.