Kun apurahataiteilijat hoksaavat markkinaraon ja alkavat puolustaa luontoa ah, niin taiteellisesti, minä alan voida pahoin.
Jos minun on valittava apuraharunoilijan paatoksen ja metsien tuhoutumisen välillä niin menköön metsät, jos sillä pääsee apurahataiteilijoista.
Jos minun on valittava apuraharunoilijan paatoksen ja metsien tuhoutumisen välillä niin menköön metsät, jos sillä pääsee apurahataiteilijoista.
Vastaukset 5
Vanhimmat
ilmaistu. En ymmärtänyt ollenkaan.
Apurahat eivät varsinaisesti olleet tähtäimessäni, vaikka olen niitäkin aina vähän vierastanut. En vain saanut kiukkuani puettua sanoiksi niin kuin olisin halunnut ja tyhmyyksissäni annoin mennä.
Varsinaisesti harmistuin siitä kun TV:stä tuli jotain niiiiin taiteellista luonnonsuojelupaskaa. Lueskelin tässä jotain ja TV näkyy vain takaapäin, mutta ääni kuului.
Luonnonsuojelussa/tuhoamisessa on kysymys eloonjäämistaistelusta, niin ihmisten kuin muunkin luomakunnan. Siinä tarvitaan faktoja. Runonlausujat väristelkööt ääntään tupailloissa vasta sitten ja taistelu voitetaan ja henki säilyy.
Runoja en ole muutenkaan koskaan ymmärtänyt, paitsi loppusoinnullista, vähän.
Runoilu tarkoittaa sitä ettei uskalla sanoa asiaansa suoraan ja piiloutuu sanojen taakse.
Runo toimii niin, että runoilija ensin ymmärtää asian väärin ja joutuu sitten tinkimään oivalluksensa asiasisällöstä saadakseen sen runomuotoon. Mahdollisesti myös tarkoitukset ja merkitykset muuttuvat.
Runon lukija ymmärtää sitten jo alunperinkin väärinymmärretyn ja sekavasti ilmaistun jutun omalla tavallaan väärin ja tulkitsee sen yleisölle joka taas ymmärtää sen monin tavoin väärin.
Sitten kaikki ovat tyytyväisiä itseensä. Me ymmärrämme runoutta ja ollaan muutenkin niiiin taiteellisia. Hyvä me.
Koko sotku olisi voitu välttää kirjoittamalla asiallinen dokumentti lähde- ym. viitteineen.
Tulisi varmaan liian pitkä kirjoitus, minun taidoilleni. Mutta nyt asia sai selkeämmän muodon. Uppoaa jopa minun viinanruntelemiin aivoihini. Jotensakkin kummalle tuntuu maailman meno. Aivan kuin olisi pyllähtänyt, kaikki päälaelleen. Vääryydestä on tullut oikeus ja paha muuttunut tavoittelunarvoiseksi hyväksi. Jospa maailmankaikkeus onkin palaamassa takaisin lähtöpisteeseensä ja siksi nurinkurisuus. Kaikenmaailman sirkuspellet ja mölyapinat (esim. Rasmus) tienaavat enemmin kuin suuren firman toimitusjohtajat ja duunarit hakevat sossuapua, että jaksavat kantaa hunajaa kuhnureille.
Näistä apurahataiteilijoista ei olekkaan ollut pitkiin aikoihin, vuosiin mitään puhetta missään.
Kaitpa niitä vieläkin elätetään ja kustannetaan kaljoittelunsa kuppiloissa. Rapuloissaan sitten tuhertavat jotain kankaalle tai läjäävät romua pinoon jotta "taiteentuntijat" pääsevät tukat koholla ihastelemaan näitä "omaperäisiä luomuksia".
Tunsin erään tälläisen hiipparin joka ei koskenutkaan välineisiinsä ennen kuin apurahakausi oli päättymässä. Työhuonettaan hän käytti jatkopaikkana ryypiskelylleen kun ruokalat sulkeutuivat. Kun rahan tulo uhkasi ehtyä hän kutsui muutamia kavereitaan ryyppäämään "ateljeeseensa" ja samalla tuotettiin parisenkymmentä "taideteosta". Yksi viritteli kankaat kehikoihin (juoppo puuseppä) ja loput sutivat vänkyröitä ja läiskiä kankaille minkä humalaltaan taisivat. Itse taiteilija röhnötti enimmän ajan sammuneena lattialla.
Myöhemmin, pikku-ukkojen harvetessa taiteilijan päästä hän hiukan korjaili teoksia ja luihautti puumerkkinsä kulmaan. Sitten hän järjesti näyttelyn johon kutsui armoitetut taiteentuntijat jotka jälleen kerran tukat kohollaan kehuivat töitä ainutlaatuisiksi ja taputtelivat taiteilijaa selkään toisella kädellä ja toisella kallistivat lasista viinaa kitusiinsa.
Taiteilija teki uuden apuraha-anomuksen joka hyväksyttiin siekailematta. Sen aikana armoitettu taiteilija joi itsensä erittäin heikkoon kuntoon ja on ollut jo pitkään hoidollisten toimenpiteiden kohteena ja varassa.
Itse teokset eivät ole se pääasia, vaan onhan eräänlaista taidetta sekin, että saa tyhmät uskomaan olevansa sivistyneitä, kun kukaan ei viitsi tuoda totuutta julki. Vähän kuin "keisarin uudet vaatteet".