Kolmas valtakunta

Tämä on kirja esittely, jonka tein lukion historian kurssia varten ja esitän tämän täällä, koska jokaisen kannattaa lukea se. Tekstissä saattaa olla suoria tai epäsuoria lainauksia kirjasta, joita en ole laittanut lainausmerkkeihin.

”Tämä kirja kuvaa, miten osa Saksan eliitistä ja suurin osa Saksan tavallisesta kansasta luopui yksilöllisestä kriittisestä ajattelusta ja omistautui politiikalle, joka perustui uskoon, toivoon, vihaan ja omaa rotua sekä kansakuntaa korostavaan sentimentaaliseen ja kollektiiviseen itsetuntoon.” Näillä sanoilla alkaa Michael Burleighin teos Kolmas valtakunta, joka vie lukijan natsismin ytimeen ja tarkastelee sitä totalitarismina ja poliittisena uskontona aatehistoriallisessa valossa.
Teos on rakenteellisesti jaettu kymmeneen päälukuun, jotka käsittelevät natsismia kronologisessa järjestyksessä, lähtien liikkeelle ensimmäisestä maailmansodasta ja päättyen Länsi-Saksan jälleenrakennuksen alkuaikoihin. Jokainen pääluku jakautuu useisiin erilaisiin alalukuihin, jotka omalta osaltaan kertovat pääluvun erilaisista aiheista.
Kirjan kirjoittaja yhdysvaltalainen Michael Burleigh toimii tutkija professorina Cardiffin yliopistossa ja on julkaissut kuusi Euroopan historiaa käsittelevää teosta. Teos ilmestyi vuonna 2000 ja se voitti Ison-Britannian arvostetuimman tietokirjapalkinnon vuonna 2001, mutta sen suomenkielinen käännös ilmestyi vasta vuonna 2004.
Kirjan lukijakunnaksi voisi ajatella natsismista ja Euroopan historiasta kiinnostuneet ihmiset. Sen käsitteistö on silti sen verran vaativaa, että ihan kenen tahansa ei kannata kirjaan tarttua. Tosin sen noin tuhannen sivun paksuus karkottaa varmaan tavalliset sunnuntailukijat. Lisäksi tekstin ja aiheen raskaus ei sovi monelle. Tämän takia teosta ovatkin kiitelleet lähinnä historioitsijat ja satunnaiset lukijat. Sen valtavaan aineistoon on syytä paneutua tarkemmin.
Ensimmäisessä luvussa käsitellään ensimmäisen maailmansodan jälkimaininkeja, jossa nöyryyttävä rauha loi kansallissosialismille henkisen kasvupohjan. Lisäksi tarkastellaan Weimarin yhteiskuntaa, poliittisia puolueita ja kerrotaan NSDAP:n ja Hitlerin noususta valtaan vuonna 1933. On hyvin kiinnostavaa lukea kansallissosialistien pyrkimyksistä, sekä natsien ja kommunistien kärhämöinnistä Saksan puoluekentällä, ja kaduilla. Tuolloinen puolueen johtaja Adolf Hitler ja hänen propagandakoneistonsa Joseph Goebbelsin johdolla osasivat taitavasti hyödyntää vallitsevia pelkoja lupaamalla työtä, järjestystä ja kaikinpuolista parannusta kansakunnan alennustilaan. Aseistetut puolisotilaalliset iskujoukot, kuten SA, harjoittivat samalla katuterroria, mutta he puolustivat näennäisesti oikeutta ja rauhaa, kun taas kommunistin vastaavat rosvojoukot ajautuivat avoimiin konflikteihin poliisien kanssa, joka antoi SA:lle oikeutuksen hyökätä heitä vastaan. Tämän takia SA tarkoittikin kodinturvajoukkoja. Myöhemmin natsien noustua valtaan Göring rekrytoi 50000 ”apupoliisia” juuri SA:n ja SS:n riveistä.
Vuonna 1933 Hitler pääsi viimeinkin valtakunnankansleriksi ja Valtionpäivätalon palon jälkeen hän otti kaiken vallan itselleen poikkeustila-asetuksella ja valtalailla ja samalla paljastui natsismin totalitaarisuus. Natsipuolueen virkamiehet nimitettiin kaikille tärkeimmille paikoille ja välittömästi vankilat ja pakkotyöleirit täyttyivät kommunisteista, sosiaalidemokraateista (SPD) ja muiden ei toivottujen puolueiden tärkeimmistä kannattajista, sillä juuri kommunistinen puolue ja SPD kiellettiin ja muut oppositio puolueet eliminoitiin tai ne hajosivat itsenäisesti. Myös tuomitut natsirikolliset vapautettiin, mikäli rikos oli tehty natsien hyödyksi. Oikeusvaltio oli kuollut.
Edustuksellisen demokratian korvasivat nyt kansanäänestykset. Ne vahvistivat johtajan ja kansan yksimielisyyden. Tällaisia äänestyksiä järjestettiin pelkästään propaganda mielessä, sillä Hitler ei katsonut hallintonsa mobilisoimien enemmistöjen sitovan itseään millään tavalla – häntä ohjailivat ”kohtalon”, ”historian” tai ”kaitselmuksen” kaltaiset hämärät entiteetit. Kansan tehtävänä oli siis vain hänen seuraamisensa. Hitler piti itseään kansan kollektiivisen tahdon henkisenä ruumiillistumana, tämän takia hän oli myös oikeus ja laki. Oikeuslaitoksessa tapahtui radikaaleja muutoksia. Ensinnäkin tuomaristo muuttui natsivaltaiseksi, (mutta ei kuitenkaan niin radikaalisti kuin Leninin Venäjällä), toiseksi länsimainen, rationaalinen oikeuskäsitys korvattiin hämärällä ja joustavalla ”kansan terve oikeudentunto”-käsityksellä.

Se tarkoitti, että tuomarit eivät enää tuijotelleet lakipykäliä, jotka juuri tekevät laista tasavertaisen kaikille, vaan luottivat enemmän vaistoon, tunteeseen ja ”maalaisjärkeen”. Lisäksi natseja tuominneita tuomareita painostettiin törkeästi ja muun ohella tuomioistuimet alistettiin Gestapon interventioille. Lakiin tuli lisäksi suuria muutoksia, koska natseista demokraattinen laki oli ollut ”epäsaksalainen” ja aikansa elänyt eikä se enää heijastanut ”rotumoraalia” ja kansan syviä tuntemuksia. Niinpä uuteen lakiin sisältyi juutalaisia vastaan suunnattu ”arjalaispykälä”, jonka perusteella pelkästään Preussissa 128 juutalaista tuomaria ja asianajajaa menetti virkansa. Oikeuslaitos pisti toimeen myös monia muita lakeja, kuten pahamaineiset Nürnbergin rotulait. Hitlerin meriitteihin kuuluu myös ns. ”valtion hätävarjelulaki”, jolla hän legitimoi kymmenet murhat ”pitkien puukkojen yönä”.
Kolmas luku käsittelee Saksalaista kansanyhteisöä, jonka nimissä Hitler teki päätöksensä. Kansallissosialismiin eivät kuuluneet olennaisina osina ainoastaan usko ja toivo vaan yllättäen myös lähimmäisenrakkaus. Sen avulla pyrittiin lietsomaan uutterasti yhteishenkeä, joka on kansallissosialistisen Saksan olennainen, mutta aliarvioitu piirre. Natsismin lähimmäisenrakkaus ilmeni selvimmin Kansallissosialistisessa Kansanhuolto –yhdistyksessä. Se monopolisoitiin Saksan ainoaksi avustusjärjestöksi ja se kasvoi lopulta koko maan kattavaksi julkiseksi sosiaalihuolloksi. Siihen liittyi kuuluisa talviapu-keräys, jossa valtavasti ihmisiä mobilisoitiin keräämään rahaa kansalta. Se sai joka vuosi yhä pakonomaisempia piirteitä ja painostus muuttui yleiseksi. Jäsenmaksujen ja keräyskampanjoiden ansiosta Kansanhuollolla oli käytössä valtavia rahasummia. Silti ”rodullisesti vieraat yksilöt” karsittiin asteittain avunsaajien joukosta, mutta hyväntekeväisyyden määritelmä muuttui myös siinä suhteessa, että se keskitettiin sellaisiin puutteessa oleviin ”kansantovereihin”, jotka olivat työ- ja lisääntymiskykyisiä. Vammaiset, vanhukset ja parantumattomasti sairaat ihmiset jätettiin uskonnollisten järjestöjen huoleksi.
Kansanyhteisöön liittyi vahvasti myös ideologinen kasvatus, joka kohdistui lapsiin ja nuoriin Hitler-jugend järjestönä ja Saksan tyttöjen liittona. Hitler-jugend pyrki natsi-ideologian iskostamisen lisäksi myös fyysiseen kouluttamiseen. Antiikinkreikkalainen atleettisuus kuului tiiviisti natsien ihanne ihmiskuvaan. Siispä pojat pistettiin urheilemaan ja heille tarjottiin monenlaisia kiinnostavia intressejä, kuten ampuma harjoittelua, ratsastusta ja veneilyä. Tytöille taas oli osoitettu kotiäidin paikka ja siihen alettiin valmentaa jo hyvin nuorena. Kääntöpuolena näin tiiviistä järjestö toiminnasta seurasi, että nuorilla oli yhä vähemmän aikaa koululle ja läksyille; heistä tuli terveempiä, mutta tyhmempiä. Lisäksi natsi-ideologia ja univormut lisäsivät erityisesti poikien itsetuntoa, hyökkäävyyttä ja raaistumista. Mikä ilmeni törkeinä puheina, nöyryyden ja kuuliaisuuden puutteena sekä suoranaisena väkivaltana erityisesti juutalaisia, mustalaisia, papistoa ja jopa opettajia kohtaan.
”Monien maiden lääkärit, psykiatrit, tiedemiehet ja erilaiset ajattelijat olivat tuoneet jo kymmeniä vuosia ennen Kolmatta valtakuntaa julki pelkonsa teollisen urbaanin yhteiskunnan mukanaan tuomasta biologisesta rappeutumisesta. Kansakunnat täyttyisivät vähitellen epäkelvoista yksilöistä, joiden perintötekijät aiheuttaisivat alkoholismin, asosiaalisen käytöksen, rikollisuuden ja heikkomielisyyden jatkuvaa yleistymistä.” Tästä syystä luotiin uusi tieteen ala: eugeniikka. Se yleistyi lähes kaikissa maissa ja erityisesti Natsi-Saksassa se sai suuren suosion. Siellä pistettiin käytäntöön niin sanottu sterilisaatiolaki, jonka ansiosta noin 400000 ihmistä sterilisoitiin. Nämä ihmiset olivat usein ”asosiaalisia” kuten mielisairaita, vammaisia tai alkoholisteja, vaikka mitään todellista tieteellistä näyttöä ei ollut että nämä ”sairaudet” olisivat perinnöllisiä. Rotuhygieniaan kuului myös eutanasiaohjelma, jonka tarkoitus oli likvidoida kansalle ja valtiolle vaivaksi tulleet parantumattomasti sairaat ja erityisesti mielisairaat. Moraalijärjestelmää ja sairaiden omaisten tunteita koskevan ylevän huolen syrjäyttivät aineellisiin kustannuksiin liittyvät kysymykset, kun laskettiin kuinka paljon mielisairaat maksavat yhteiskunnalle. Kolmannen valtakunnan historian aikana noin 200000 ihmistä vietiin T 4:n tuhoamislaitoksiin, missä lääkärit pistivät eutanasia käytäntöön.
Kuudennessa luvussa kirja siirtyy käsittelemään 2. maailmansotaa. Aluksi kerrataan pikaisesti miten Saksa valloitti lähes koko Euroopan ja käsittelee miten rodulliset käsitykset vaikuttuvat eri maiden miehityspolitiikkaan ja miten miehitystä johdettiin. On selvää, että puolalaisia kohdeltiin paljon huonommin kuin tanskalaisia tai ranskalaisia, sillä natseista kaikki idässä asuvat kansat olivat slaaveja, juutalaisia ja bolsevistisia. Käsityksiin eri kansoista ja valtioista vaikuttivat myös liitto- ja ystävyyssuhteet. Esimerkiksi natsien valloitettua Viron NL:lta he eivät voineet pistää käytäntöön väkivaltaista rotupolitiikkaa, niin kuin muissa maissa, koska virolaisilla oli läheinen rodullinen sukulaissuhde suomalaisiin. On myös yllättävää huomata kuinka kamaliksi olot muuttuivat Puolassa miehityksen myötä. Puolan älyllinen ja poliittinen eliitti pyrittiin murhaamaan systemaattisesti, sotilailta kiellettiin kaikki inhimillinen kosketus paikallisväestön kanssa, lisäksi toimeenpantiin suunnattomia väestönpakkosiirto hankkeita, joiden tarkoitus oli raivata tilaa saksalaisille. Euroopan miehityksen myötä juutalaiskysymys tuli jälleen ajankohtaiseksi. Puolassa etenkin juutalaiset sullottiin gettoihin missä olot olivat infernaaliset, ja aina välillä työkyvyttömät juutalaiset vietiin tapettavaksi.
Saksan Neuvostoliittoa vastaan käymän sodan sotilaallinen puoli ei anna juuri minkäänlaista kuvaa siitä painajaismaisesta tunnelmasta, jota miehittäjät idästä valtaamillaan alueilla levittivät, ja yhtä vähän se selittää vihaa, joka kannusti molempia osapuolia poikkeukselliseen raakuuteen. Useimmissa sodissa esiintyy julmuutta ja epäinhimillisyyttä varsinkin silloin, kun kyse on kapinallisista tai partisaaneista, mutta se on harvoin harkittua tai systemaattista. Saksalaisten teot NL:n-sotaretken aikana olivat molempia. Kahden totalitaarisen diktatuurin lopullisena välienselvittelynä ja biologisesti perusteltuna sotaretkenä bolsevikkeja, juutalaisia, mustalaisia ja slaavilaisia ”ali-ihmisiä” vastaan idässä käyty sota oli aivan toisenlainen kuin kampanja lännessä. Ero konventionaalisen ja ideologisen sodan välillä alkoi hämärtyä jo kauan ennen taistelu alkamista ja taistelualueiden olosuhteet vain kiihdyttivät sitä. Se piti paikkansa sekä vangiksi saatujen sotilaiden että siviiliväestön kohteluun. Stalingradissa sota kääntyi lopulta saksalaisia vastaan ja Neuvostoliitto sai aloitteen puolelleen. Tällöin juutalaisista haluttiin päästä eroon ja Itä-Eurooppaan nousi keskitysleirien rinnalle tuhoamiskeskuksia, joissa noin kuusimiljoonaa juutalaista ja lukuisia mustalaisia ja bolsevikkeja kaasutettiin hengiltä. Tätä holokaustia me pidämme perustellusti kammottavuudessaan nykyhistorian ainutlaatuisimpana tapahtumana.
Kahdentoista vuoden jälkeen Kolmas valtakunta lakkasi olemasta, vuonna 1945. ”Paikallisesti Saksa kärsi toisen massiivisen ja totaalisen tappionsa viime vuosisadan aikana. Se oli joukkotyperyyden ja hillittömän kunnianhimon hinta, jonka Saksan kansalaiset joutuivat maksamaan hengellään, oli kyse sitten kauheisiin rikoksiin syyllistyneistä, piittaamattomista tai viattomista henkilöistä. Laajemmassa mielessä muut kansat pakotettiin kompromisseihin, ne joutuivat kärsimään miehityksen nöyryytyksistä ja terrorista, pakko- ja orjatyöstä sekä Euroopan juutalaisten tapauksessa joukkomurhista. Liittoutuneiden inhimilliset, kulttuuriset ja tuotannolliset resurssit keskitettiin yli neljän vuoden ajan tuon hallinnon torjumiseen ja tuhoamiseen, hallinnon, joka vastusti meidän vaalimiamme sivistyneitä, vapaita, humaaneja ja suvaitsevia arvoja.” Näin Burleigh kokoaa Natsi-Saksan lopun.