Itsenäisyyspäivänä 6.12
Vilnan pääkadun Gediminasin varrella on Lukishkiu-aukio, jolla on julma historia. Hirttäjänä tunnettu kenraali Murajev teloitti siellä kansannousun kapinallisia 1863. Leninin patsas hallitsi näkymiä aikansa, kunnes sai kyytiä 1991.
Aukion laidassa on komea hallintorakennus, KGB:n entinen päämaja. Sen Auku-kadun puolelle on avattu Kansanmurhan uhrien museo, KGB-museona tunnettu.
Museon aulassa on laaja miehitysajasta ja sen kauhuista kertova näyttely. Tomera opas kertoo tapahtumista ja esittelee kirjallisuutta. Näyttely on visuaalisesti vaikuttava ja tyylikkäästi koottu.
Vuosina 1940-1958 neuvostojoukot pidättivät yli 200 000 liettualaista valtionvastaisesta toiminnasta. Monet joutuivat KGB:n selleihin, osa menehtyi jo kuulusteluissa. Suurin osa tuomittiin pakkotyöleireille Vorkutaan ja muualle Siperiaan. Vain harvat palasivat.
Näyttelyosastosta siirrytään kapeita portaita kellarikerrokseen, joka koostuu kahdesta pitkästä käytävästä. Niistä astutaan yksittäisiin selleihin ja kuulusteluhuoneisiin, teloitussaliinkin.
Tunnelma on totaalisen ahdistava. Selleissä on kapeat ikkunat, joista pilkahtaa valoa. Erityssellissä on täysi pimeys. Paksut ovet kolahtavat kiinni, kaikkialla on kuoleman tuntu.
Vesikidutusselli ja mustat pakkopaidat eivät karise katsojan mielestä. Käytävän päässä on valokuvakollaasi uhrien vammoista. Edes kaikki aikuiset eivät voi katsoa sitä. Lapsia tähän paikkaan ei voi viedä.
Kellarivankilan oppaina toimivat vanhat miehet, joista monet ovat olleet selleissä kuulusteltavina, tai tietävät asioista läheistensä kautta. Kielimuuri vaikeuttaa keskustelua, mutta venäjällä ja saksalla pärjää. Englanniksi on saatavissa nauhoitettu opastuskasetti.
Tapaamme jo kellarin eteisessä sympaattisen vanhan herran Dominco Pranaksen. Hän ei tuppaudu kertomaan kokemuksistaan, mutta kysyttäessä kertoo vuolaasti vainon ajoista ja jatkuvasta pelosta.
Hänen sisarensa vangittiin ilman syytä ja kuulusteluissa tuomittiin vakoilusta. Vankeutta tuli 20 vuotta, karkotuspaikkana pahamaineinen Vorkuta. Sisar ei palannut koskaan.
Dominico Parnaksesta huokuu yllättävä lämpö ja voima, hän kiittää Jumalaa elämästään ja siitä, että sai nähdä Liettuan itsenäisyyden. Miehen tapaaminen saa kuulijan liikuttumaan.
Kellarista noustaan maan pinnalle muutenkin järkyttyneinä ja hiljaisina ihmetellen, miten ihminen voi olla näin julma lajitoverilleen.
Liettualla on upea historia. Mahtavuuden aikoina sen alue ulottui Mustallemerelle saakka. Vilnan kaupungin värikkäässä historiassa osansa saavat myös juutalaiset. Kaupunkia kutsuttiin Liettuan Jerusalemiksi, siellä asui yli 200 000 juutalaista omissa kaupunginosissaan.
Myös he saivat kokea hirmuvallan mahdin. Toisen maailmansodan aikana Hitlerin joukot tappoivat 94 prosenttia kaupungin juutalaisista. Tämän kansan yli on kävelty monta kertaa, vain vallanpitäjät ovat vaihtuneet.
Juutalaisuus elää vahvana Vilnassa, eikä menneisyyttä ole unohdettu. Vilnan oopperassa esitetään Jagues Halevyn oopperaa Juutalaisnainen niin vaikuttavasti nykypäivään sovitettuna, että Savonlinnan oopperajuhlien kevyempi ohjelmisto tuntuu rippikoululeiriläisten kuoroharjoitukselta.
Vilnan historia on ollut julma, mutta kansan voimaa se ei ole lannistanut. He rakastavat kaunista kaupunkiaan ja vaalivat sen ainutkertaisuutta. Siinä on ihmisyyden ja elämän voitto konkreettisena esimerkkinä kulkijan ihailtavana.
Vilnan pääkadun Gediminasin varrella on Lukishkiu-aukio, jolla on julma historia. Hirttäjänä tunnettu kenraali Murajev teloitti siellä kansannousun kapinallisia 1863. Leninin patsas hallitsi näkymiä aikansa, kunnes sai kyytiä 1991.
Aukion laidassa on komea hallintorakennus, KGB:n entinen päämaja. Sen Auku-kadun puolelle on avattu Kansanmurhan uhrien museo, KGB-museona tunnettu.
Museon aulassa on laaja miehitysajasta ja sen kauhuista kertova näyttely. Tomera opas kertoo tapahtumista ja esittelee kirjallisuutta. Näyttely on visuaalisesti vaikuttava ja tyylikkäästi koottu.
Vuosina 1940-1958 neuvostojoukot pidättivät yli 200 000 liettualaista valtionvastaisesta toiminnasta. Monet joutuivat KGB:n selleihin, osa menehtyi jo kuulusteluissa. Suurin osa tuomittiin pakkotyöleireille Vorkutaan ja muualle Siperiaan. Vain harvat palasivat.
Näyttelyosastosta siirrytään kapeita portaita kellarikerrokseen, joka koostuu kahdesta pitkästä käytävästä. Niistä astutaan yksittäisiin selleihin ja kuulusteluhuoneisiin, teloitussaliinkin.
Tunnelma on totaalisen ahdistava. Selleissä on kapeat ikkunat, joista pilkahtaa valoa. Erityssellissä on täysi pimeys. Paksut ovet kolahtavat kiinni, kaikkialla on kuoleman tuntu.
Vesikidutusselli ja mustat pakkopaidat eivät karise katsojan mielestä. Käytävän päässä on valokuvakollaasi uhrien vammoista. Edes kaikki aikuiset eivät voi katsoa sitä. Lapsia tähän paikkaan ei voi viedä.
Kellarivankilan oppaina toimivat vanhat miehet, joista monet ovat olleet selleissä kuulusteltavina, tai tietävät asioista läheistensä kautta. Kielimuuri vaikeuttaa keskustelua, mutta venäjällä ja saksalla pärjää. Englanniksi on saatavissa nauhoitettu opastuskasetti.
Tapaamme jo kellarin eteisessä sympaattisen vanhan herran Dominco Pranaksen. Hän ei tuppaudu kertomaan kokemuksistaan, mutta kysyttäessä kertoo vuolaasti vainon ajoista ja jatkuvasta pelosta.
Hänen sisarensa vangittiin ilman syytä ja kuulusteluissa tuomittiin vakoilusta. Vankeutta tuli 20 vuotta, karkotuspaikkana pahamaineinen Vorkuta. Sisar ei palannut koskaan.
Dominico Parnaksesta huokuu yllättävä lämpö ja voima, hän kiittää Jumalaa elämästään ja siitä, että sai nähdä Liettuan itsenäisyyden. Miehen tapaaminen saa kuulijan liikuttumaan.
Kellarista noustaan maan pinnalle muutenkin järkyttyneinä ja hiljaisina ihmetellen, miten ihminen voi olla näin julma lajitoverilleen.
Liettualla on upea historia. Mahtavuuden aikoina sen alue ulottui Mustallemerelle saakka. Vilnan kaupungin värikkäässä historiassa osansa saavat myös juutalaiset. Kaupunkia kutsuttiin Liettuan Jerusalemiksi, siellä asui yli 200 000 juutalaista omissa kaupunginosissaan.
Myös he saivat kokea hirmuvallan mahdin. Toisen maailmansodan aikana Hitlerin joukot tappoivat 94 prosenttia kaupungin juutalaisista. Tämän kansan yli on kävelty monta kertaa, vain vallanpitäjät ovat vaihtuneet.
Juutalaisuus elää vahvana Vilnassa, eikä menneisyyttä ole unohdettu. Vilnan oopperassa esitetään Jagues Halevyn oopperaa Juutalaisnainen niin vaikuttavasti nykypäivään sovitettuna, että Savonlinnan oopperajuhlien kevyempi ohjelmisto tuntuu rippikoululeiriläisten kuoroharjoitukselta.
Vilnan historia on ollut julma, mutta kansan voimaa se ei ole lannistanut. He rakastavat kaunista kaupunkiaan ja vaalivat sen ainutkertaisuutta. Siinä on ihmisyyden ja elämän voitto konkreettisena esimerkkinä kulkijan ihailtavana.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.