Uskoontulo?

Itseni kohdalla se alkoi sillä että rukoilin Jeesukselle ja jotenkin tiesin, uskoin että hän kuulee.
Uskoa joko on taikka sitten sitä ei ole, sellaisen jolla ei ole kannattaa rukoilla Jeesukselle ja pyytää, mutta vain jos on tosissaan.
En muista mistä se alkoi varmasti, kaipa minulla on aina ollut jonkin verran uskoa.

tuli jo kotona, eli iltarukous kuului ohjelmaan ja osa iltasaduista luettiin Raamatusta, joka olikin melkoinen jännitys- ja seikkailueepos. Kristinuskon todellisuuden tuntu tuli siis kotoa. Ensimmäinen "tunnustava kokemus" oli varmaan C-kasetin teko ulkomailla lähetystyössä olleelle sukulaiselleni, jolle musisoin ja luin ystäväni kanssa rukouksia ja Raamattua 11-vuotiaana. Se oli oma idea, joka ei tullut vanhemmilta. Oman henkilökohtaisen uskon vahvuus on kokenut ylä- ja alamäkiä ja tekee sitä edelleen. Meidän kirkkokuntamme (ort) uskoo yhteisöllisyyteen, joten koen toisten uskon sekä esirukousten kannattelevan myös itseäni heikkoina hetkinä. Kristittynä oleminen = eläminen ja "uskon tuntemukset" täytyy muistaa pitää visusti erillään, siinä menee moni metsään. Fiilareita ja "pelastusvarmuuksia" saa nimittäin myös vaikka viinipullosta, huumeista ja mielialalääkkeistä .

Ei uskon olemassaolo vaadi äkkiuskoontuloa.
Silti usko voi olla yhtä aitoa ja päämäärä sama.
Usko tulee Jumalan sanan hyväksymisestä elämänohjeeksi ja elämän jättäminen uskossa Jeesuksen ohjattavaksi.

Jotenkin sitä vaan huomasi olevansa uskossa. Ei mitään erityistä tapahtumaa. Ripari sai minut ajattelemaan, ja pari kuukautta sen jälkeen huomasin olevani uskossa.

Elämääni lapsuudessa, nuoruudessa ja opiskeluaikana leimasi kiltteys. Kun valmistuttuani aloittelin työtäni alalla, jossa pyritään auttamaan toisia ihmisiä, opiskelulla saadut tiedot tuntuivat kovin riittämättömiltä. Luin paljon lääketieteellistä, psykologista, filosofista, uskonnollista (mm Raamattua), parapsykologista yms kirjallisuutta etsijän mielellä.

Työn haasteiden edessä avauduin vähitellen näkemään mikä elämässä on tärkeää. Eräänä kauniina päivänä sanoin ystävälleni sen enempää ajattelematta, että en voi löytää työstäni mitään muuta pysyvästi arvokasta kuin sen, olenko välittänyt niistä ihmisistä, joiden kanssa olen tekemisissä. Lisäksi sanoin, että nimenomaan sellainen rakkaus, josta Raamattu puhuu, on tärkein asia ihmisuhteissa, ja että juuri sitä haluan etsiä elämässäni.

Vaikka en ollut tietoisesti tekevinäni mitään uskonratkaisua, eikä edes keskustelukumppanini ollut uskova, tuo lausahdus muutti elämäni. Tunsin, että vaikka etsintäni oli vasta aivan alussa, olin kuitenkin saanut sille sellaisen pohjan, jota ei tarvitse missään olosuhteissa epäillä. Sain toisin sanoen rauhan Luojan kanssa.

Hassua ylipäätään sanoa, että on tullut uskoon. Minun mielestäni ennemminkin usko tulee ihmiseen. Tai että usko on ihmisessä. Siellä jossain syvällä pohjalla. Se pitää vain antaa tulla sieltä.