ÄLÄ KOSKAAN SANO EI KOSKAAN

Kun mietin omaa tämän hetkistä elämäntilannettani, se on kaikkea muuta kuin mitä olin ajatellut n. 5 vuotta sitten.

Tässä hieman taustaa: Vannoin ei ikinä mm. seuraavista asioista; ei ikinä lapsia, ei ikinä miestä samalta paikkakunnalta mistä itse on, en ikinä sekaannu kaverien isoveljiin (aikoinaan se oli kaveriporukkamme periaate, toinen oli isoveljien kaverit), en ikinä aloita tupakointia, en ikinä voisi tehdä sairaanhoitajan/lähihoitajan hommia ammatikseni, en voisi ikinä olla töissä päiväkodissa, varsinkaan jos itsellä olisi lapsia.
Tuossa nyt muutamia.

Tällä hetkellä olen päiväkodissa töissä oleva lähihoitaja, minulla on pian 3-vuotias tytär avomieheni kanssa. Mies on hyvän ystäväni isoveli ja samalta paikkakunnalta kuin minä. Kaiken huipuksi meidän suhteemme alkoi kaupungissa, josta olin aina vannonut että "siellä en voisi ikinä asua hetkeäkään" (asuin puolitoista vuotta). Ja tupakointi on valitettavasti tullut tavaksi.

Silti olen onnellinen. En voisi kuvitella elämääni muunlaiseksi. Sen olen oppinut etten enää koskaan sano ei ikinä. Tosin olen välillä edelleen taipuvainen siihen. Uskon ja haluan vakaasti etten ikinä mene naimisiin. Se homma ei ole minua varten.

Ehkä ihminen, tai ainakin osa ihmisistä sanoo ei ikinä asioista, jotka kummiskin houkuttelevat jollain tapaa. Ehkä niitä pelkää niin paljon että ne pitää sulkea pois ajatuksista. En tiedä. Mutta näin minun elämäni. Onnellinen sellainen.