mormonismi

Ei ole! Entä onko sinulla?

On ja ei ole, mutta onko sellasista asiaa, ettei näin olisi...
Olin nuori ja juuri muuttanut kotoa opiskelemaan,tutustuin mormonilähetyssaarnaajiin ja hyvin nopeasti minua vietiin jo kasteelle.
Olin niin otettu kaikesta saamastani huomiosta, etten silloin edes vaivautunut kriittiseen ajatteluun. Vakuutuin pian, että saisin itselleni juuri sellaisen kiiltokuvan kauniin perheen, kuten kirkon filmeissä oli, joka olisi ikuisesti yhdessä...
Aika kului ja minä kasvoin, myös henkisesti. Otin etäisyyttä kirkkoon, enkä saanut osakseni mitään painostusta tai muutakaan negatiivista.
Tuli aika, jolloin olin oppinut, että elämä ei ole kiiltokuvaa ja mietin asioita uudestaan ja elämä kääntyi oikeaan suuntaan...
En kerro, mitä valitsin, mutta kaikki on kuitenkin mennyt hyvin ja elämä hymyilee nyt, eikä ole mitään katkeruutta minhinkään suuntaan.

oli se, kun joskus kouluaikoina muutama kaverini kävi joitain kertoja mormonien tilaisuuksissa, mutta jättivät touhun sikseen. Kuitenkin muutama vuosi tämän jälkeen eräässä toisessa kaupungissa yhden näitten kavereitteni vanhempi törmäsi joihinkin mormoneihin, jotka esittelyiden jälkeen hoksasivat, että jaa-a sinähän olet sen N.N:n isä sieltä X:n kaupungista! Siis todella mystisesti tunnistivat tämän isän, olihan hänen lapsensa käynyt vain kavereittensa kanssa parisen kertaa mormonien kokouksissa, ei vanhempien kanssa tai että suhde mormonikirkkoon olisi muutamaa tutustumiskertaa pidemmälle ehtinyt. Tuosta tuli ainakin itselleni kammottava olo!

Itse pääsin seuraamaan mormoniperheen elämää sisältäpäin. Oma perheeni asui Jenkeissä ja muutti Suomeen kun olin 14, itse jäin (poikkeuksellisen nuorena) ikään kuin vaihto-oppilaaksi suorittamaan luokan loppuun tutun tutun mormoniperheeseen. Oma perheeni oli melko uskonnoton, mutta korosti suvaitsevaisuutta uskontoja kohtaan - Muutin uuteen perheeseen, uudelle paikkakunnalle ja kävin uskonnollista High schoolia muutaman kuukauden.

Perhe otti minut täysivaltaiseksi jäsenekseen, samat oikeuden ja velvollisuudet ja sama kuri kuin muilla lapsilla. Perhe oli hyvin uskonnollinen ja se muutti omat päivärutiinini. En koe että minua olisi pakotettu mihinkään, mutta halusin osin uteliaisuudesta (ja etten olisi liian erilainen) noudattaa perheen sääntöjä. Tunti ennen kouluun lähtemistä herätys, valkoinen paita päälle ja kraka kaulaan (oli myös koulupuku), sitten lukemaan isoa kirjaa perheen muiden lasten kanssa, pojat omassa ja tytöt omassa huoneessa. Elämä oli hyvin säännöllistä ja terveellistä (vaikeinta oli vieroittua kahvista;), paljon uheilua, tervettä ruokaa ja paljon yhdessäoloa perheen kanssa. JOka päivä siis kirja lukua ja kahdesti sunnuntaissa kirkkoon. Aina siististi pukeutuneena. Kuri tässä perheessä oli aika tiukka ja vanhanaikainen paikalliseen malliin, mutta siihen olin tottunut jo omassa perheessäni. En kokenut että minua olisi ikinä rangaistu mielipiteiden takia eikä ihan aiheetta enenpää tai vähempää kuin "veljiäni".

En kokenut itseäni painostettavan ja mormonia minusta ei ikinä tullut. Palattuani omaan maalliseen perheeseen jäin itse asiassa kaipaamaan joitakin asioita, kuten tietty säännöllisyys ja terveemmät elämäntavat.

Mikä oli "huonoa":
Tietysti jotkut säännöt tuntuivat oudoilta ja taatusti olisin mieluummin jatkanu nukkumista kuin noussut aamuviideltä kirjaa lukemaan. Ikävää on myös yhteydenpidon väheneminen, kun perheelle valkeni etten aikuisena "palannut" mormoniksi.

Mitä opin: Roppa kaupalla suvaitsevaisuutta, lukemaan englantia 15-v., aloitin aktiiviurheilun, arvostamaan säännöllistä elämää ja siistiä pukeutumista - ja ainakin silittäämään paitani;)